Synkkänä seisoi Gödike Fincke, Poikon kartanon herra, Viljaisten
kartanon pihalla.
Kymmenen huovia seisoi hänen takanaan niin jäykkinä, etteivät heidän
pitkät peitsensä liikahtaneetkaan.
Loitompana oli muuan huovi hevosten luona, jotka olivat sidotut kiinni
aitaan.
Sanaakaan sanomatta kartanon herra odotti.
Kädessään olevalla piiskalla hän kärsimättömänä löi saappaisiinsa. Hän
odotti, odottivat huovitkin.
Salama välkähti kartanon herran silmistä, kun rakennuksen takaa astui
esiin kaksi huovia ja heidän välissään Juhana. Hän koukisti hiukan
ruumistaan aivan kuin hyppyyn valmistuva peto, mutta hillitsi samassa
itsensä ja odotti siksi, kunnes vouti oli tuotu hänen eteensä.
Vastatusten seisoivat nuo kaksi miestä, jotka nyt taistelivat samasta
naisesta. Ja viha, se syvin ja polttavin, kuuma kuin tulinen rauta,
hehkui heidän silmissään, sillä sitä vihaa, joka syttyy kahden miehen
välillä naisesta, ei sammuta mikään muu kuin kuolema.
Kauan olivat molemmat vaiti.
Vihdoin kysyi Juhana:
-- Mitä minulta vaaditaan?
-- Tiliä, vastasi Poikon herra.
-- Tiliä ja mistä?
-- Sen sinä tiedät sanomattanikin. Rukoile jumalaasi, että hän olisi
sinun sielullesi armollinen, sillä sinun ruumiisi on nyt minun
vallassani.
-- Joka päivä olen tehnyt tilini taivaalliselle isälle, vastasi Juhana
tyynesti. Mutta mikä on se tilitys, joka minun nyt on tehtävä?
Gödike Fincken kädet puristuivat nyrkkiin. Hän olisi tahtonut hyökätä
voutiinsa käsiksi ja surmata hänet, mutta sitä ennen hän tahtoi tietää,
missä määrin hänen oikeuksiaan oli loukattu.
-- Minä olen ottanut palvelijan talooni, mutta huomaankin hänen
muuttuneen varkaaksi.
Juhana kävi kalman kalpeaksi. Hänen miehuuttaan oli syvästi loukattu.
Hän aikoi hyökätä herraansa käsiksi. Samassa hänen silmänsä
suuntautuivat Gödike Fincken ohitse tielle, joka kartanosta vei
Poikkoon. Metsän reunasta erkani ratsastaja, hän tunsi sen.
Juhana vastasi sen vuoksi tyynesti:
-- Minä en tiedä mitään varastaneeni.
-- Kunniani olet sinä varastanut, karjaisi Poikon herra.
-- Huonosti sitä sitten olette varjellut, jos sen niin helposti taitaa
varastaa. Jos kuitenkin uskotte minun sen tehneen, niin ottakaa
hyvitys.
-- Sinun henkesi on liian pieni hyvitys minulle kaikesta siitä, mitä
olen menettänyt.
-- Mitä siis vielä enemmän vaaditte?
-- Häväistystä sinulle.
Juhana sävähti. Mitä tuo mies aikoi?
Poikon herra oli huomannut ilmeen miehen kasvoissa ja hän riemuitsi
siitä.
-- Kunnia on ainoa, mikä miehelle jonkin arvoista on, minä tiedän sen,
sanoi hän. Sen vuoksi minä tahdonkin iskeä siihen, koska ainoastaan sen
kautta tiedän osaavani kyllin syvälle sinuun. Minä olen ottanut vapaan
miehen palvelukseeni, mutta nyt minä sinut leimaan orjaksi.
-- Minä en ole teidän palveluksessanne. Kartano ei kuulu teille. Siis
ei teillä ole valtaa minun ylitseni. Jos olette mielestänne tullut
loukatuksi, niin lain edessä olen valmis vastaamaan kaikesta.
-- Lain, lain. Tiedätkö, mikä minulle tällä hetkellä on laki? Käteni ja
tämä piiska. Ja sillä minä sinut merkitsen, ennenkuin sinut surmaan.
Juhana ponnahti ja aikoi äkkinäisellä liikkeellä päästä vapaaksi. Mutta
huovit tarttuivat lujilla kourillaan häneen ja painoivat hänet maahan.
-- Vai pakoon aiot, sinä kurja mato, huusi Gödike Fincke. Kauniilla
muodollasi sinä olet tullut lumoamaan naisten mielet. Mutta ennenkuin
sinut hengiltä otan, tahdon sinun muotosi ainiaaksi pilata.
Ja Poikon herra nosti piiskansa ja löi sillä Juhanaa keskelle kasvoja.
Punainen, hohtava juova näkyi miehen kasvoilla. Verisenä se loisti,
mutta verisenä punoittivat myöskin miehen silmät, joista pelottava viha
leimusi.
Karjaisten ryntäsi Juhana pystyyn, eivätkä huovit voineet sitä estää.
Hän huusi ja alkoi syöksyä herraansa käsiksi.
Mutta huovit olivat varuillaan, ja suuttumuksen vaahdon valuessa
suupielistä sai Juhana nähdä, miten Gödike Fincke ilkkuen seisoi hänen
edessään.
-- Minä tahdon sinua rangaista aivan kuin koiraa, joka ei ole minulle
ollut uskollinen. Juovikkaaksi minä tahdon sinun kasvosi tehdä ja
sitten näyttää sinut sille naiselle, joka sinun kauniiseen muotoosi on
mieltynyt.
Uudelleen hän kohotti piiskaansa.
Hän iski.
Kuului vihlova kiljahdus.
Katarina oli rientänyt perille, oli hypännyt hevosen selästä ja
heittäytynyt molempien miesten väliin.
Gödike Fincken piiska osui hänen oman vaimonsa kasvoihin.
Niin odottamaton oli kaikille Katarinan tulo, että huovit eivät
osanneet olla varuillaan, vaan päästivät Juhanan vapaaksi.
Kun Juhana oli nähnyt Katarinan edessään ja heittäytyvän vaaraan hänen
tähtensä, niin elämisen halu täytti voimakkaana hänet.
Hän tahtoi elää, elää, olla vapaa!
Hän ponnahti syrjään ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt pidättää, hän
jo oli hypännyt Katarinan ratsun selkään ja kiiti pakoon.
Katarina vaipui pyörtyneenä maahan.
Kiroillen huusi Poikon herra huovejaan ottamaan kiinni pakolaisen.
Mutta ennenkuin nämä ennättivät nousta ratsuilleen, oli Juhana jo
etäällä.
Juhana tunsi jokaisen kolkan molempien kartanoiden alueesta. Hän kiiti
eteenpäin, ajoi Poikon kartanon ohitse ja käänsi hevosensa sille
tielle, joka vie Rymättylään.
Päästyään jonkun matkaa hän eräässä mutkassa heittäytyi ratsun selästä
ja ajoi hevosen menemään tietä eteenpäin. Itse hän piiloutui metsään.
Kätköstä kiven takaa hän näki huovien vinhaa vauhtia ajavan hänen
ohitseen.
Nyt hän oli heistä päässyt, nyt hän taas oli oma herransa.
Tie oli hänellä vapaa, tie kostoon ja rankaisuun.
Sillä aikaa makasi Katarina voimattomana miehensä edessä satulassa, kun
tämä häntä kuljetti Poikon kartanoa kohden. Kumpikaan ei toisilleen
sanonut sanaakaan.
Se muuri, joka ainaiseksi kaksi ihmistä erottaa toisistaan, oli noussut
heidän väliinsä.
Nyt tiesi Katarina, että hän oli kadottanut kaiken. Hänen nuoresta
onnestaan ei ollut mitään enää jäljellä. Kaikki oli kadonnut.
Kirvelevänä tuskana hän tunsi piiskan lyömän haavan kasvoillaan.
Hän oli sen kautta leimattu sen miehen omaksi, jonka tähden hän sen oli
saanut.
Hän kummasteli sitä, ettei hän tuntenut mitään surua. Kaikki oli niin
merkityksetöntä. Täytyihän tämän hetken kuitenkin kerran tulla.
Pyhät ovat kateellisia ihmisten onnelle, ja iloja varten ei ole
maailma, vaan suruja.
Mutta olihan hänelle kuitenkin jäänyt ihana muisto ajasta, jossa hän
oli elänyt elämäänsä täydellisesti.
Nyt oli se hetki tullut, jolloin sallimus vaatii maksun lahjastaan.
Pyhä on miehen viha. Se on kulovalkea, joka kerran alkuun päästyään
nielee kaiken, mikä sen tielle tulee, kaiken kauniin ja hyvän hävittää.
Pyhä on miehen viha silloin, kun se häväistyksen edessä herää, sillä
silloin mies tuntee oman arvonsa.
Pyhä on miehen viha silloin, kun hän tuntee verensä kuohuvan nähdessään
häväistävän sitä naista, jota hän rakastaa, sillä silloin mies
ymmärtää, kuinka paljon hänelle toinen ihminen saattaa merkitä.
Ja kun mies oman arvonsa tuntee ja tietää, mitä toinen ihminen hänelle
on, silloin on hän eheä ja kokonainen.
Mutta silloin hän myöskin helposti saattaa kadottaa kaiken hyvän
itsessään ja antaa vihan valkean tehdä sitä hävitystä, jota ei millään
saateta korjata.
Kun Juhana oli päässyt pakoon takaa-ajajiltaan, hän nousi kunnaalle,
josta saattoi nähdä kauas.
Hän puristi sormensa nyrkkiin niin, että kynnet painuivat syvälle
lihaan, ojensi kätensä taloa kohden, jossa hänen verivihollisensa asui.
Hän vannoi kostoa, joka oli tuon miehen kukistava. Sitä kirvelevää
viirua, joka hänen kasvoillaan hohti, ei millään muulla kuin verellä
voitu pestä. Sen hän tiesi.
Mutta yksinään, mitä taitaisi hän Poikon kartanon herraa ja hänen
huovejansa vastaan? Hänen täytyi saada itselleen auttajia.
Mutta mistä?
Kääntyisikö hän oman sukunsa puoleen? Hän oli siitä niin kauaksi
tullut, ettei kukaan heistä olisi valmis asettumaan hänen
puoltajakseen.
Kuka heistä ymmärtäisi sen loukkauksen suuruutta, jonka hän oli saanut
kokea.
Sen voi ymmärtää vain se, joka on lain ulkopuolelle tullut.
Tässä hän nyt oli yksinään ja oli pakotettu kirosanoista etsimään
lohdutusta.
Kyyneleitä ei enää hänellä ollut, viimeiset oli vihan tuli hänestä
kuivannut. Mutta sielun pohjalla nuo itkemättä jääneet kyyneleet
polttivat pois kaiken hellän ja uneksivan.
Hänestä tuli lyhyessä hetkessä mies, jolla ei ollut enää mitään
kadotettavissa ja joka sen vuoksi oli myöskin valmis joka hetki
heittämään kaiken pois.
Lain ulkopuolelle hän tahtoi päästä, sillä koston hän tahtoi ja sitä ei
ihmisten, sitä ei tämä laki hänelle antaisi.
Hän oli nyt valmis katkaisemaan kaikki kahleet, jotka sitoivat hänet
siihen elämään, mihin hän tätä ennen oli kuulunut.
Hän loi salamoivan katseen sinne, missä hänen onnensa lyhyen kesäisen
ajan oli asuntoaan saanut pitää, loitos, missä sinisen metsän sisästä
näkyi Poikon kartano.
Nyt hän ei sinne enää palaisi muuten kuin hävittäjänä.
Uhkaavana Juhana ojensi nyrkkinsä kohden kaukaista kartanoa, ja huusi:
-- Jos minä sieluni autuuden myydä taitaisin, niin pois sen antaisin,
enkä muuta pyytäisi kuin voimaa saada kostaa. Miksi tulit sinä ylpeä
Poikon herra minun tielleni? Minä en sinulta mitään riistää aikonut,
uskollisena minä tahdoin sinua palvella, sillä minä rakastin sinun
vaimoasi. Niin, minä rakastin, mutta sinulta en häntä riistää aikonut.
Sinä olet nyt minulle näyttänyt sen tien, jolla hänet voin ottaa, koska
sinä et sallinut minun häntä loitolta ihailla. Pahasti tulit sinä minun
tielleni, Gödike Fincke.
Paljon oli sinulle annettu, kun sait sellaisen naisen pitää vaimonasi.
Miksi siis minulta sen vähän, mikä minulla oli, tahdoit riistää pois?
Valmis minä olin tulemaan suureksi ja kauniiksi kuin puu, joka suoraan
kohoo taivaan lakea kohden ja latvassaan pesän valmistaa linnuille.
Nyt olet sinä minut juurineni maasta vääntänyt. Mutta se kasvaa vielä
kuitenkin. Ja kerran siitä puusta laitetaan ase, joka sinut lyö
kuoliaaksi.
Kerran vielä sinä päivänä, jona koston suloinen hetki on minulle
koittanut, olen seisova vieressäsi ja olen korvaasi kuiskaava: Nyt on
meidän kahden tilinteonpäivä tullut. Nyt sinun henkesi on liian pieni
maksu kaikesta siitä, minkä minulle teit.
Odota sitä päivää, ylpeä Poikon herra, odota sitä päivää! Se koittaa
kohta. Veripunaisena se koittaa ja vielä verisempänä se laskee.
Näin huusi Juhana voimattomassa raivossaan.
Hän huomasi, kuinka turhaa oli hänen uhkailemisensa. Hän oli aivan kuin
nainen tai lapsi syytäen sanoja, joiden takana ei ole tekoja.
Kun hän sen huomasi, niin tuntui se loukkaus, jonka alaiseksi hän oli
tullut, entistään kovemmalta.
Nyt oli vihan kulovalkea päässyt täyteen raivoonsa, ja hän heitteli sen
tulta laajemmalle, jotta ei mikään säilyisi.
Etäämpänä merellä oli joukko miehiä, jotka elivät ryöstöstä ja
hävityksestä.
Aslaluodolla he asuivat, korkealla kunnaalla, eräässä vanhassa
linnassa, joka jo silloin oli ollut, kun ei vielä kristinuskoa maassa
tunnettu.
Nämät miehet olivat valmiit maksamaan hänelle heidän joukkoonsa
liittymisestä sen maksun, jonka hän tahtoi saada. He olivat taipuvaiset
tekemään syysyönä hyökkäyksen Poikon kartanoon.
Koston ajatus oli niin kiintynyt Juhanan sieluun, että hän oli valmis
kaiken uhraamaan, kun hän vain sille sai tyydytystä.
Erään kalastajan venheessä hän pääsi Aslaluodolle.
Kun hän sen rantaan astui ja näki edessään jylhät muurit, niin silloin
hän tiesi astuvansa sille tielle, josta ei enää mitään paluuta ollut
kunniallisten ihmisten joukkoon.
Kun hän kerran siihen linnaan oli tullut, niin oli hän astunut lain
ulkopuolelle.
Hän muisti sen sinä hetkenä, ja ensi kertaa hän kostonaikeissaan
epäröi.
Täytyikö hänen tehdä tämä? Eikö ollut mitään muuta keinoa?
Mutta kun hän muisti, miten Katarina oli syöksynyt hänen eteensä ja oli
saanut piiskaniskun kasvoilleen, niin hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän tahtoi kostaa. Ja tie kostoon kulki vain tämän kautta.