XI.

He olivat tulleet Poikon kartanon luo.

-- Minä olin hänelle hyvä sillä hän sitä kaipasi, sanoi Juhana.

-- Enhän minä sinua siitä soimaa. Minä tiedän, että hän rakastaa sinua.

Hän kertoi itse sen minulle.

-- Kun sen huomasin, niin sääli sai minussa vallan.

-- Huono on ihmisen kohtalo, jos se säälille rakennetaan. Minä en

koskaan tahtoisi säälistä mitään vastaan ottaa. Kovana on kohtalo

meidän kahden kohdalle tullut, Juhana, ja selvä tili on meidän tehtävä

toistemme kanssa.

-- Jos tahdot, niin lähden enkä ikinä enää tänne palaja.

-- Miksi sitä tahtoisin. Eiköhän kohtalo ole meille armollinen ja

kerran salli meidän yhteen tulla. Ja jos emme täällä tapaa toisiamme,

niin tapaammehan tuolla ylhäällä. Minä kohdistan toivoni siihen, ja kun

niin ajattelen, voin kantaa suruni helpommin.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikki oli hiljaista, sillä väki oli

käynyt levolle, ja vain he kahden suvisen yön hämärässä tekivät

toistensa kanssa sitä tilitystä, joka kahden ihmisen kohtalon ainiaaksi

määrää.

-- Olen kaivannut kerran saada nojata päätäni sinun olkaasi vasten ja

uneksia elämän aamun tulleen, joka onnen päivää lupaa. Salli minun se

tehdä ja sitten kulkekaamme rinnatusten, niinkuin kahden ihmisen tulee,

joilla on vielä paljon elämässä odotettavaa.

Katarina painoi päänsä Juhanan rintaa vastaan, ja hiljaa Juhana sitä

siveli.

-- Minä tunnen, että tämä on ainoa onnen hetki, mikä meille on annettu,

sanoi Juhana. Onnelliseksi sinä minut olet tehnyt, enkä minä taida

taivasta kyllin paljon sen hyvyydestä ja armosta kiittää. Ja jos

kohtalo niin kaiken säätää, että minun luotasi täytyy ainiaaksi lähteä,

niin eläähän minussa muisto tästä lyhyestä ajasta.

-- Luopua meidän täytyy onnestamme, jotta me sen täydellisesti

omistaisimme, sanoi Katarina. Minä olen näinä aikoina kapinoinut

taivasta vastaan, mutta nyt ymmärrän sen tarkoituksen. Kuinka olisin

elämän arvoa voinut täydelleen tajuta, ellei minulle olisi annettu tätä

hetkeä, jona sinun povellasi levätä saan; ja tyynenä lähden silloin,

tietäen, että tämä suloinen hetki ei enää milloinkaan palaa.

-- Anna minulle nyt kaikki, kaikki anteeksi.

-- Mitä minä sinulle anteeksi antaisin? Rikkaaksi olet elämäni tehnyt

ja siunaan sinua siitä. Vasta nyt minä olen ymmärtänyt, että suru on

suurta ja pyhää.

Mitä on nuoren miehen mieli? Kirkasvetinen järvi, jota valkohiekkaiset

rannat rajoittavat. Helposti nousee siinä laine ja heittää korkealle

rannalle heleät helmensä. Kun päivä kehränsä nostaa taivaalle ja järven

pinta on tyyni, silloin syvälle pohjaan katse tunkee ja siellä paljon

näkee. Kaunis on sellainen järvi tyynenä, kun se kalvoonsa kuvastaa

kaikkeuden, mutta kauniimpi on se vielä silloin, kun siinä laine nousee

ja se tummana hohtaa. Hohtavan sininen on silloin järvi, ja se, joka

sen rannalla seisoo, hän ihaillen sitä katselee, koska siinä kirkkaus

ja kauneus on niin suuri, että se jalokiven hohteelta näyttää. Niin

oikea mieskin vihassaan vasta kaiken sielunsa kauneudet ilmi saattaa ja

hän tuo silloin täydelleen julki sen, mikä hänen sielussaan on parasta

ja pyhintä, sillä eipä hän taida huonon asian puolesta taistella eikä

hänen suuttumisessaan ole mitään alhaista.

Mutta kun järvi on ihmisten kulkutienä ollut ja kun siihen kaikki ovat

tulleet itselleen saalista pyytämään, kun se on rannoilleen pyrkinyt

luomaan kaislikkoa, ikäänkuin somistaakseen itseään, silloin sen pohja

ei enää ole hopean hohtava eikä sen laine enää kirkas, ja kun se vihaan

nousee, niin tumma on sen pinta ja laineet nostavat sen pohjasta

kalvoon kaiken sen, minkä järvi oli tahtonut sinne salata ja ikuisiksi

ajoiksi kätkeä. Niin koko mennyt aika tulee taas näkyviin. Ja kun

myrsky on laannut, niin rumat ovat rannat ja paljon mädännyttä kaislaa

on kokoontunut niille. Sellainen on keski-ikäisen miehen mieli. Paljon

on hän ennättänyt kokea ja paljon on likaa ennättänyt kokoontua hänen

sieluunsa.

Myrskyisä oli ollut Poikon kartanon herran elämä ja paljon oli hänen

jälkeensä jäänyt tekoja, jotka häntä syyttivät, sillä eipä hän ollut

armahtanut ketään eikä mitään silloin, kun hänen mielensä paloi päästä

näyttämään voimaansa. Valtija hän tahtoi olla ja kaiken määrääjä. Kun

hän huomasi, että hänen vaimonsa ei koskaan täydelleen taipunut hänen

tahtoonsa, vaan aina eli hiljaisessa vastarinnassa, heräsi hänessä

tuota naista kohtaan mieletön viha, joka oli sitä ankarampi, kun hän ei

voinut antaa sille mitään varmaa syytä. Hän oli tahtonut taivuttaa tuon

naisen omakseen, hän oli tahtonut hallita häntä niinkuin hän kaikkia

muitakin hallitsi, ja kun hän ei sitä voinut, niin vihasi hän. Ja joka

kerta, kun hän oli voimaansa näyttänyt tuon naisen suhteen, laajeni se

juopa, joka oli syntynyt heidän välilleen, ja viimein oli auennut

sellainen kuilu, että mikään silta ei sen yli vienyt.

Kun Katarina palasi taloon, kohtasi hän siellä miehensä. Kalpeaksi

sävähti nuori vaimo, sillä hän pelkäsi miehensä kuulleen kaiken, mitä

hän Juhanan kanssa oli puhunut. Ei hän omasta puolestaan mitään

pelännyt, mutta armaansa puolesta.

Mutta kun ei vanha Gödike mitään haastanut, tunsi hän itsensä

rauhalliseksi.

Ja vuoteellaan makasi Katarina ja kuunteli käkeä, jonka kukunta oli jo

niin paljon alakuloisemmaksi tullut, koska juhannus jo oli mennyt ja

suven suloisin aika kadonnut.

* * * * *

Käsi kolkutti Viljasten tuvan oveen, ääni hiljaa rukoili:

-- Juhana, Juhana, avaa ovi!

Kun Juhana ensin kolkutuksen kuuli, niin ajatus mielettömällä ilolla

sanoi:

-- Hän ikävöi minua ja hän tulee minun luokseni.

Mutta kun hän äänen kuuli ja siitä kolkuttajan Matleenaksi tunsi, niin

suuttumus sai hänessä vallan.

Miksi tuli tuo nainen hänen luokseen näin yöllä? Mitä oikeuksia hän

luuli itsellään olevan häneen, koska pyrki hänen majaansa. Hyvyys ei

niitä oikeuksia hänelle antanut, ne antaa yksinään rakkaus.

Juhana nukkui yksin tuvassa, sillä kartanon väki oli kesän tultua

vaihtanut lepopaikkansa aittaan.

Yhä jatkui kolkutus ja ääni rukoili kiihkeästi:

-- Avaa, Juhana, avaa!

Juhana tunsi, miten hänen verensä kohahtivat. Tuo nainen oli tänään

hänelle tuottanut suuren tuskan ja vielä suuremman Katarinalle. Hän ei

saanut tulla hänen luokseen.

-- Sinä et nyt tule tänne, kuuletko! huusi Juhana oven takaa.

Hänen äänessään oli sellainen vihainen kaiku, että kolkutus hetkiseksi

taukosi.

Juhana tunsi iskeneensä syvälle Matleenan sydämeen. Mutta olihan kaikki

hänen oma syynsä. Miksi tyttö tuli väkipakolla hänen luokseen? Mitä

tekemistä hänellä, Juhanalla, oli tuon tytön kanssa.

Mutta ulkona oleva käsi ei enää kolkuttanut, se veti rivasta, veti

epätoivoisesti. Ääni oli vaiennut, tuskaa ja epätoivoa oli siinä

voimassa, jolla käsi tempoili ovea auki.

-- Mene pois! huusi Juhana.

Hän olisi tahtonut avata oven ja lyödä tyttöä.

Juhana piteli oven rivasta kiinni, hän ei enää tahtonut tyttöä

nähdäkään.

Viimeinen kova ponnistus, sitten tyttö hellitti otteensa ja rukoilevin

ja hellin äänin lausui:

-- Sinun täytyy kuulla minua, Juhana! Avaa ovi! Sinä et tiedä, mitä on

tapahtunut.

Juhana tahtoi tukkia hänen suunsa. Jos tytön jyskytykseen heräävät

toiset talossa! Ja miksi he eivät sitä tekisi? Silloin he nauraen

kertovat, kuinka nuori Matleena oli hänen luokseen yöllä tullut.

Estääkseen sen hän avasi oven ja sanoi hiljaa, mutta äänellä, jossa

suuttumus kuumana hohti:

-- Mene pois!

Hän katsahti tyttöön ja näki parin hätääntyneitä suuria silmiä.

-- Mitä sinä etsit minun luotani?

Tyttö katsoi rukoilevasti Juhanaan:

-- Elä lyö minua, elä lyö! Minä tulin sanomaan sinulle, että armollinen

herra on tullut kotiin ja että hän kuuli, kuinka sinä puhelit

armollisen rouvan kanssa.

Juhana tunsi, miten veri jäähtyi hänen suonissaan, koko ruumis

herpaantui ja tuli voimattomaksi.

Se oli siis nyt tullut, tuo päivä, jolloin hänen kohtalostaan

päätetään. Hänen ja samalla tuon toisen.

Mutta tulkoon mitä tahansa, hänen täytyi kaikki syy ottaa niskoilleen,

jotta Katarina pelastuisi.

Matleena seisoi hänen edessään ja avuttomana katsoi häneen, ojentaen

molemmat kätensä ristissä häntä kohden. Juhanan tuli sydämestään sääli

lasta, joka pelastaakseen hänet oli yöllä juossut Viljaisiin. Ja kuinka

hän oli tuota lasta kohdellut, mitä sydämettömiä sanoja hänelle

lausunut! Hän oli ollut valmis tuomaan oman kohtalonsa, oman

tunteensakin uhriksi, jotta hän, Juhana, pelastuisi ja pelastuisi se,

jota hän rakasti.

-- Ethän ole minulle enää vihainen, rukoili Matleena, sano, ethän ole?

Juhana olisi tahtonut suudella tuota lasta palkaksi kaikesta, mutta hän

ei voinut varastaa tuolta toiselta edes pientä hyväilyäkään.

-- Miksi minä olisin sinulle vihainen? sanoi Juhana.

Ilon välähdys kirkasti tytön kasvot.

-- Anna minulle anteeksi se, etten paremmin osaa sinulle näyttää,

kuinka paljon minä tahtoisin sinun tähtesi tehdä, sanoi tyttö.

Juhana tunsi, miten mielensä heikontui ja miten hän tunsi itsensä

helläksi sen suuren surun edessä, jonka hän tiesi Matleenan osaksi

tulevan.

-- Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sanoi hän. Sinä

olet hyvä tyttö. Koeta voittaa rakkautesi minuun, sillä minä en siihen

koskaan voi vastata.

Kirkkaus levisi tytön kasvoille.

-- Enhän minä sinulta mitään pyydä; enkö minä silloin saa sitä pitää?

Juhana ei osannut mitään vastata. Hän teki hellän torjuvaisen liikkeen

ja sanoi:

-- Mene nyt!

-- Olethan varuillasi, jos hän aikoisi sinulle jotain pahaa?

-- Ei minulle kukaan taida mitään pahaa tehdä. Mene!

Matleena katsoi häneen ja läksi sitten kulkemaan Poikon kartanoa

kohden.

Kun hän oli näkyvistä kadonnut, vaipui Juhana tuvan portaille ja itki

katkerasti.

Onni oli hänen elämässään ollut, mutta kuinka lyhyen ajan!

Nyt oli se aika tullut, jolloin kaikki oli katoava.

Aamun hämärässä katsoi hän kohden taivasta, etsiäkseen sieltä tukea ja

turvaa.

Idän taivaalla näkyi nousevan auringon hohde. Pilvet kokoontuivat

koittavan päivän tieltä taivaan laelle.

Tummina ja polttavina muodostuivat ne suureen ristin muotoon.

Risti, risti!

Suuri luopumisen aika oli tullut, sen Juhana nyt tiesi.

Rakkaudentarina: Historiallinen romaani · 第 15 / 24 题