Pakoon, pakoon, pois ihmisten ilmoilta!
Katarina riisui yltään komean puvun, johon hän oli verhoutunut
mennessään Juhanan luo, ja otti nopeasti toisen, yksinkertaisemman.
Miksi jäisi hän enää tänne. Hän tahtoi mennä pois, sinne, missä ei
kukaan häntä tuntisi, missä ei kenelläkään olisi mitään tekemistä hänen
kanssaan.
Tällä lailla oli siis tuo mies leikkinyt hänen kanssaan. Hänelle oli
tunnustanut rakkauttaan ja sitten mennyt suutelemaan tuota tyttöä.
Kuinka hän saattoi sillä tavoin tehdä? Eikö tunne tuolle miehelle siis
ollutkaan sen pyhempää?
Kun hän Poikon kartanosta loittoni, juoksi kettu tien poikitse.
Metsäneläjä oli joutunut jalastaan kiinni ansaan, mutta oli siitä
päässyt vapaaksi ja nyt vaivalloisesti pakeni.
Pesäänsä se pyrki parantamaan haavaansa. Metsänpedollakin oli
pakopaikkansa, mutta minne hän olisi mennyt? Kaikkialla oli
vihamielisiä ihmisiä, jotka hänen tuhoansa miettivät.
Kun hän Juhanaa ajatteli, niin kuuma suuttumuksen laine nousi hänen
rinnastaan. Tuo mies, jolle hän kaiken pyhimmän itsessään oli antanut,
oli raukkamaisesti voinut hänelle valehdella.
Mitä oli enää elämä hänelle, kun tämä viimeinenkin toivo oli kadonnut.
Kuolla hän tahtoi, kuolla, nukkua, nukkua heräämättä! Nukkua
silloinkin, kun viimeisen tuomion pasuuna kutsuu kuolleet haudoistaan.
Miksi hän enää palaisi, ei ollut hänellä ollut iloa maailmassa, kuinka
sitä taivaskaan tarjoaisi? Tämä hänen tunteensa, tämä äkkiä herännyt
ilo oli ollut hänen taivaansa. Ja nyt se oli suljettu.
Kiivaat olivat ne sanat, joita hänen huulensa lausuivat hänen nopeasti
astuessaan tietä eteenpäin.
Tiellä tuli kaksi miestä häntä vastaan. He menivät varmaankin yöllä
armaittensa luokse. Heillä oli joku, jonka he saattoivat syliinsä
sulkea. Hänellä ei ollut ketään.
Hänen lapsensa!
Ne hänellä olivat. Mutta nekin hän oli antanut pois. Nyt hän oli niin
yksin, niin ypö yksin.
Miksi Juhana Matleenaa rakasti? Rakastiko hän tätä todellakin? Jos niin
oli, niin miksi hän oli jäänyt eikä ollut lähtenyt pois?
Jos hän rakasti, niin miksi hän sitä estäisi? Miksi hän syyttäisi
Juhanaa siitä, että tämä ei häntä rakastanut yhtä paljon kuin hän,
Katarina. Eihän hänellä ollut mitään oikeutta tehdä sellaisia
syytöksiä.
Olihan Juhana kuitenkin antanut hänelle paljon, kun oli antanut tämän
hänelle, sen tunteen, joka nyt tuskaa tuottavana hänen sielussaan eli.
Vaikka hän ei saisikaan onnelliseksi tulla, niin oli hän kuitenkin
oppinut tuntemaan, mitä onni on.
Kuinka hän oli saattanut tällä tavoin menetellä? Nyt varmaankin Juhana
on levoton ja etsii häntä kaikkialta. Hän ajattelee varmaan, että hän
on mennyt surmaamaan itsensä.
Kuinka hän oli sillä tavoin saattanut menetellä? Eihän hän sillä tavoin
onnea tuottaisi Juhanalle, että valmistaisi hänelle surua.
Matleena olisi kaikesta valmis luopumaan, tehdäkseen Juhanan
onnelliseksi. Eikö hänkin voisi tehdä samoin?
Jos Juhana rakasti tuota nuorta tyttöä, niin täytyi hänen väistyä.
Äskeisen syyttämisen sijaan heräsi Katarinassa voimakas syyllisyyden
tunne. Juhanan rikkomus oli hänen mielestään niin pientä ja kalpeata
sen rinnalla, mitä hän nyt oli tehnyt.
Hänhän oli tahtonut sitoa Juhanan yksin omaan itseensä. Eikö hän saisi
puhutella niitä henkilöitä, joita hän tahtoisi, olla niiden seurassa,
jotka hänelle olivat ystävällisiä ja tuottivat hänelle iloa.
Hän oli nuori ja kaipasi varmaankin iloisia ihmisiä. Kuinka väritöntä
oli hänen, kärsineen naisen ilo sen ilon rinnalla, joka pulppuaa siinä
ihmisessä, joka ei vielä ole tuntenut toiveittensa katoamista.
-- Olen ollut lapsellinen, ajatteli Katarina. Minun täytyy palata,
ennenkuin hän sen huomaa. Minunhan tulisi olla urhoollinen ja voimakas
ja minä olenkin aivan kuin ajattelematon tytönletukka.
Tunteen suuri myrsky oli mennyt ohitse.
Katarina oli vaatinut Juhanalta, nyt hän vaati itseltään. Hän oli ollut
heikko, nyt hän oli voimakas.
-- Minun täytyy olla hänelle hyvä, ei muuta kuin hyvä. Kun hän kerran
lähtee pois elämästäni -- ja kuinka selvästi minä näen sen pian
tapahtuvan -- niin täytyy hänelle jäädä muisto, joka sanoo hänelle: hän
oli kuitenkin se ihminen, joka minulle antoi enemmän kuin kukaan muu,
antoi vaatimatta mitään. Sellainen minä tahdon hänelle olla. Hän on
mies, hän voi vaatia. Minähän olen vain nainen ja minun täytyy antaa.
Hänen mielensä alkoi käydä kepeäksi -- ja hän kääntyi.
-- En tahdo hänelle sanoa mitään. Mutta kun hänet ensi kerran näen,
niin astun hänen eteensä, katson suoraan ja hymyilen. Siitä hän on
ymmärtävä, että iloitsen hänestä.
Hän käveli kotia kohden. Mutta väsymys sai hänessä vallan ja hänen
täytyi istahtaa tien viereen.
Silloin hän kuuli tieltä askeleita. Hän katsoi ja tunsi jo etäältä
Juhanan.
Katarina olisi tahtonut paeta, miksi, sitä hän ei oikeastaan itsekään
tietänyt. Hän häpesi miestä, jolle hän oli surua tuottanut.
Kuinka pieneksi hän tunsi nyt itsensä tuon voimakkaan miehen edessä.
Mutta Juhana oli tuntenut tien poskessa istujan ja joudutti kulkuaan.
Jo tuli hän kohdalle ja pysähtyi.
Kauan seisoi hän siinä Katarinan edessä sanaakaan sanomatta.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Katarina peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Hän ei
tietänyt, miksi hän itki. Hänen mielensä oli niin hyvä siitä, että
Juhana oli häntä etsinyt, oli tullut hänen jäljestään, oli ollut
levoton hänen tähtensä.
Ja tuossa hän nyt seisoi hänen edessään eikä löytänyt sanoja.
Vihdoin sanoi Juhana tukahutetulla äänellä:
-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Katarina olisi tahtonut nousta ja sanoa, että kaikki syy oli hänen, ei
Juhanan, mutta hän tunsi itsensä pelottavan uupuneeksi. Hän painoi vain
päänsä syvemmälle, ja lempeinä ja kirvoittavina valuivat kyyneleet.
-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, sanoi Juhana
uudestaan. Minä olen tehnyt pahoin. Sinulla on täysi syy soimata minua,
enkä minä voi millään itseäni puolustaa. Minä olen kärsinyt, kun näin
sinun pakenevan. Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!
Hänen äänessään oli tuskaisa rukouksen sointu. Koko hänen ruumiinsa
värisi.
Katarina kohotti kasvonsa ja sanoi:
-- Ei minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa. Minähän olen
ollut lapsellinen ja ajattelematon.
Kuinka lämpimästi hän rakasti tuota suurta lasta, joka tuossa hänen
edessään seisoi ja uskoi, että rakkaus ihmisessä voi sammua niin
vähästä.
Kun hän ei sanoja löytänyt, katsoi hän Juhanaan ja hymy, lempeä ja
hellä, kirkasti hänen kasvonsa.
Juhana hengitti syvään ja hänen kalpeille kasvoilleen kohosi heleä
puna. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, sillä hän tunsi, miten
kiivaasti hänen ruumiinsa kaipasi sitä, että hän olisi tuon hennon
olennon saanut sulkea syliinsä.
Katarina tunsi vaistomaisesti kaiken sen, mikä Juhanassa liikkui.
Hän nousi ja sanoi hymyillen:
-- Minä olen ollut lapsellinen, mutta älkäämme enää puhuko siitä.
-- Olen niin iloinen, kun sillä tavoin sanot, sanoi Juhana. En osaa
selittää, mitä ajattelen, mutta sen tiedän, että maailmassa ei voi olla
ketään, joka sinua enemmän rakastaisi kuin minä.
Hän nauroi ilosta, joka hänessä lainehti. Sitten hän jatkoi:
-- Minä rakastan varmasti sinun vaatteitasikin enemmän kuin kukaan muu.
Tämä leikillinen lause pyyhkäisi viimeisenkin alakuloisuuden heistä
kummastakin, aivan kuin tuuli taivaalla lakaisee pilviä.
-- Älkäämme enää puhuko siitä mitään, sanoi Katarina. Menkäämme kotiin.
-- Niin, menkäämme kotiin, sanoi Juhana.
Ja yhdessä he läksivät astelemaan Poikon kartanoa kohden.
Matkalla he eivät mitään puhuneet siitä, mikä heidän sielussaan
liikkui.
Olivathan he löytäneet toisensa jälleen, miksi he siis siitä olisivat
puhuneet.