Kesäaituuksessa seisoi karja ja märehti. Tarhan keskellä paloi
lehmisavu, joka karkoitti itikat pois. Sinisenä nousi sauhu tyynessä
ilmassa, leijaili hiukan sivulle, kun lehmä asteli sen ohitse.
Aidan luona seisoi Juhana ja katseli karjaa, joka valmistautui levolle.
Hän kuuli askeleita takanaan, ja kääntyessään näki hän Matleenan.
-- Mitä Matleena meidän talosta etsii? kysyi hän, nähdessään nuoren
tytön punastuen lähenevän.
-- Meidän Kaunikki on eksynyt teidän karjaan, ja minä tulin sitä kotia
etsimään.
-- Mitenkä Poikossn on eletty?
-- Miksei siellä hyvin elettäisi. Herrakin on ollut matkoilla, kuuluu
olevan nyi Turussa ja kohta tulevan kotiin. Silloinhan kaikki taas käy
synkemmäksi.
-- Mitenkä armollinen rouva on voinut?
-- Eihän tuon voimisesta tällainen kuin minä mitään tietää saa. Eiköhän
liene hyvissä voinnissa, kun olen kuullut hänen laulavankin. Mutta
miksi Juhana sellaista kyselee? Tulisi itse kartanoon, niin voisi
kysellä sitä häneltä itseltään. Onhan hän aina Juhanalle ollut kovin
ystävällinen.
-- Onko hän kysellyt minua?
-- En ole kuullut. Mutta miksipä ei olisi kysellyt. Kaivanneet me
olemme kaikkikin Juhanaa sinne. Tahtoisimme niin mielellämme kuulla
taas satuja, kun illalla istumme tuvassa.
-- Kaipaatko sinäkin, pikku Matleena?
-- Mitäpä minun kaipaamisistani Juhanan tarvitsee välittää.
-- Kysyn sittenkin. Onko Matleena minua kaivannut?
-- En tiedä, kaipaanko vai en.
Ja tyttö käänsi katseensa pois ja aikoi mennä aidan yli karjatarhaan.
Mutta Juhana pidätti häntä.
-- Älä mene vielä, Matleena. Sanohan, oletko sinä koskaan rakastanut?
-- Miksi Juhana sitä minulta kysyy? Nuorihan minä olen vielä, lapsi,
tietäisinkö mitään siitä.
-- Kaunis sinä olet Matleena, kaunis ja puhdas kuin pulmunen.
Onnellinen se miekkonen, joka sinun sydämesi voittaa.
-- Huolisikohan kukaan minusta?
Matleena seisoi vavisten ja katsoi eteensä.
Sitten hän nosti katseensa ja loi lempeät silmänsä Juhanaan. Hänen
äänensä värähti, kun hän lausui:
-- Yhtä minä mielessä olen pitänyt, ja jos hän minulle olisi hyvä, niin
en muuta pyytäisi.
Juhana katsoi häntä silmiin ja silloin hän käsitti kaiken, tiesi, että
tuo tyttö oli sydämensä hänelle antanut. Sanomattoman suuri hellyys
täytti hänen mielensä. Hän tiesi, kuinka paljon tuo nuori tyttö saisi
kärsiä tunteensa tähden. Ja hänen tuli sääli sitä tuskaa, jonka hän oli
pakotettu tuolle puhtaalle olennolle valmistamaan. Hän tahtoi jotain
hyvää tehdä Matleenalle, ja hiljaa hän siveli tämän vaaleata tukkaa.
Näin he seisoivat illan ihanassa hämärässä vastatusten ja pyhä
kunnioitus täytti Juhanan mielen tuon suuren luopumisen edessä, joka
nuorta tyttöä odotti. Oliko hän kaiken kestävä, vai oliko hän vaipuva
sen alle? Oliko hän jaksava elää sen jälkeen, kun hän saisi tietää,
ettei hän onnea voisi omakseen saada? Ja Juhana tunsi, miten he kaksi
olivat samaa kohtaloa varten luodut, miten heidän täytyi molempien
jättää unelmat, joille ei ollut täyttymistä.
Mutta tyttö nosti hennot käsivartensa, nosti ne ujosti ja kietoi miehen
kaulaan ja painoi päänsä itkien hänen povelleen. Hänen mielessään
tuntui niin leppoiselta ja rauhalliselta.
Ja Juhana haasteli hänelle hiljaa:
-- Pieni Matleena, huonosti on sinun tunteesi herännyt, kuu minut olet
valikoinut! Murheellinen on minun mieleni siitä, että en sinua saata
rakastaa, niinkuin sinä uneksit ja niinkuin sinä sen olisit ansainnut.
Mutta kohtalo on sen niin sallinut.
-- Enhän minä mitään pyydä, en mitään, sanoi Matleena, kun sinä vain
olet minulle hyvä. Enhän ole koskaan uskaltanut toivoa sinua omakseni.
Millä minä niin suuren onnen olisin ansainnut? Mutta anna minun sinua
palvella ja anna minun nähdä se, että sinä tulet onnelliseksi. Ja jos
minulta jotain vaadit, niin sano se, ja olkoon teko kuinka vaikea
tahansa, niin tahdon sen täyttää.
-- Enhän minä sinulta mitään vaadi, sanoi Juhana.
Näin he seisoivat eivätkä illan hämärässä kuulleet, kuinka joku ajoi
kartanoa kohden. Ajaja kääntyi tallin nurkan takaa kartanolle. Kun hän
molemmat aidan luona näki, niin hän huudahti tuskasta, huudahti kuin
sydämeen ammuttu ja ratsasti pois.
-- Kuka siellä oli? kysyi Juhana.
-- Armollinen rouva siellä ratsasti ja kääntyi pois, sanoi Matleena,
erottautuen Juhanan syleilystä.
Neuvottomana seisoi Juhana paikallaan. Katarina oli tullut häntä
etsimään, oli tullut ehkä sydämensä suuressa ikävässä. Ja nyt hän oli
lähtenyt pois.
Matleena oli mennyt karjapihaan ja ajoi edellään etsimäänsä lehmää. Hän
sulki karjapihan salkoveräjän ja etsi silmillään Juhanaa, mutta tämä
oli jo kadonnut.
Kun Matleena tuli tielle, näki hän etäällä Juhanan rientävän Poikon
kartanoa kohden.
-- Miksi pakeni hän minun luotani, ajatteli hän, ja miksi hän kartanoa
kohden rientää? Miksi ei hän tahtonut enää minun luokseni jäädä? Hän
sanoi, ettei hän minua rakasta, mutta hän lupasi olla minulle hyvä?