Jota onnellisempi ihminen on, sitä voimakkaammin hän luontoa rakastaa.
Luonnon moninaisten kauneuksien keskellä ihminen paraiten ymmärtää sen
suuren autuuden, jota on täydellinen, eletty tunne.
Jota terveempi ihminen on, sitä vähemmän hän etsii jumalaa onnensa
todistajaksi. Jumala on onnettomuuden ja tuskan todistaja ja
kieltäytymisen herra. Luonto on onnen ja onnen omistamisen suuri
käskijä.
Juhanalle tuli maa, jota hän viljeli, entistäkin rakkaammaksi. Hän ei
sitä enää katsellut niin kuin se, joka siitä haluaa itselleen vain
voittoa, vaan hän tahtoi luontoa edistää sen oman itsensä tähden.
Aamusta iltaan hän oli kartanon töissä.
Niin uuttera hän oli, että Poikon kartanossa palvelijat siitä
kummastellen puhuivat.
Kun Katarina oli saanut tietää, että Juhana ei ollutkaan lähtenyt, oli
hän hädissään paennut ensiksi pyhänkuvan eteen.
-- Hän tietää kaikki ja hän jää, oli hän huudahtanut.
Mutta ensimäisen säikähdyksen hälvettyä hän oli riemuinnut uudesta
käänteestä. Hän tiesi nyt joutuneensa suureen vaaraan. Mutta pelkäsikö
hän sitä, eikö elämä ollut juuri suurta vaaraa, jonka keskellä ihminen
löytää onnensa?
Eräänä päivänä hento, kaunis Matleena puheli Katarinan kanssa
Viljaisten oloista. Matleena puheen sinne käänsi.
-- Kyllä nyt varmaan tulee viljava vuosi Viljaisiin, koska vouti siellä
niin kovasti tekee työtä, sanoi hän.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Katarina, joka mielellään tahtoi
kuulla jotain Juhanasta.
-- Mitä muuta minä sillä tarkoittaisin, kuin että vouti on aamusta
iltaan työssä.
-- Ja millaisella mielellä hän on?
-- Hyvällä arvatenkin. Hyvällähän mielellä ihminen aina silloin on, kun
hän tekee työtä.
-- Oletko sinä hänet nähnyt?
-- Näenhän minä hänet useinkin.
-- Missä?
Kateus välähti Katarinan mielessä. Mitä tekemistä tuolla tytöllä oli
Juhanan luona?
-- Kartanossa tietenkin, vastasi Matleena.
-- Eihän sinulla ole mitään syytä mennä sinne.
-- Kyllä minulla, armollinen rouva, on. Meidän Kaunikki on kaikkina
näinä päivinä eksynyt Viljaisten karjaan, ja minä saan aina illalla
mennä sitä hakemaan sieltä.
-- Eikö joku renkipojista voisi käydä sitä sieltä hakemassa?
-- Voisihan kyllä, mutta teen minäkin sen mielelläni.
-- Sinä menet kai sinne voudin tähden?
Kuinka kipeältä tuntui Katarinasta kuullessaan, miten tuo hento tyttö
tuossa sai vapaasti mennä sinne, minne hänen mielensä paloi, jota
vastoin...
-- Kyllä minä hänenkin tähtensä menen. Minun mieleni tulee aina niin
kepeäksi, kun hänet näen. Ja jos hän on sanonut minulle hyvän sanan,
niin mieleni oikein sulaa onnesta.
-- Sinä rakastat siis häntä?
-- En minä tiedä, rakastanko? Minä vain iloitsen siitä, että hän on
täällä ja että saan nähdä hänet ja saan puhella hänen kanssaan.
Katarina tahtoi tietää, kuinka paljon tyttö oli Juhanalle sanonut
tunteestaan ja mitä Juhana vuorostaan oli hänelle sanonut. Nyt, kun
toinen nainen oli astumassa hänen tielleen, nyt hän ei tahtonut tuota
miestä antaa muille. Tuo mies oli hänen onnensa ja siksi hän hänet
tahtoi omistaa.
-- Sanohan, Matleena, mitä olisit hänen hyväkseen valmis tekemään?
-- Miksi sellaista kysytte, armollinen rouva? Mitä ikänä hän vaatisi
minulta, sen minä tekisin? Miksi minä missään tinkisin? Tuhat kuolemaa
olisin valmis hänen puolestaan kestämään.
-- Ei kuolema ole suurin uhri, minkä rakkaansa tähden tekee.
-- Mikä olisi vielä suurempaa? Sanokaa se minulle!
-- Voisitko elää, vaikka et saisikaan häntä omaksesi?
-- Enkö nyt jo sitä tee? Olenhan minä onnellinen, vaikka hän ei minua
rakastaisikaan.
-- Mistä sinä sen tiedät, oletko sen kuullut hänen omasta suustaan?
Oletko sitä häneltä kysynyt?
-- Kuinka minä häneltä mitään kysyisin? Minä annan hänelle kaiken,
mutta enhän häneltä mitään pyydä?
-- Olisitko valmis hänen kanssaan jakamaan häpeänkin?
-- Miksi armollinen rouva sellaista minulta kysyy? Mikä olisi minulle
häpeäksi, jos hän olisi minun rinnallani? Hänelle minä siirrän elämäni
valoisat hetket, päivän kullat ja yön unelmat, hiljaiset aavistukseni
ja kauneimmat ajatukseni, sillä hän niitä tarvitsee, enkä minä niitä
niin hyvin osaisi muille antaa, enkä anna.
Katarina tunsi äkkiä mieletöntä vihaa tyttöä kohtaan. Mikä oikeus
tuolla lapsella oli tulla siten hänen elämäänsä? Miksi Matleena sai
tuntea tuota miestä kohtaan tunnetta, joka hänen täytyi salata. Mutta
vielä tunsi Juhana voimakasta tunnetta vain häntä, Katarinaa, kohtaan.
Tuo tyttö ei saanut mennä hänen luokseen, ei saanut avata Juhanalle
sydäntään. Katarina tunsi vihaa tuota lasta kohtaan, jolla oli
suuremmat oikeudet rakkauteensa kuin hänellä.
-- Aiotko sinä hänelle kaiken tunnustaa? kysyi Katarina.
Matleena hymyili.
-- Mitä hän minun sanoillani tekisi? sanoi hän. Kun siksi tulee, niin
minä teen jotain hänen tähtensä. Siitä hän voi huomata, mitä ajattelen
hänestä. Eihän ihminen koskaan löydä oikeita sanoja, mutta oikean teon
löytää kyllä.
-- Ja millaista tekoa sinä tarkoitat?
-- Kun hänen rinnallaan voin olla hänelle hyödyksi ja avuksi, silloin
minä menen. En minä silloin häpeä tunnustaa, kuinka paljon olen häntä
ajatellut, vaikka hän ajaisi minut pois luotaan, vaikka hän nauraisi
minulle ja sanoisi, että kaikki, mitä olen tuntenut, onkin ollut
turhaa.
-- Jos hän rakastaisi toista, niin olisitko silloinkin valmis luopumaan
hänestä tuon toisen tähden?
Matleena katsoi pitkään Katarinaan.
-- Mitä on luopuminen?
-- Se, ettet häntä omaksesi vaadi, vaan annat hänelle täyden vapauden.
-- Miksi minä vaatisin? Olisiko se, mitä vaadin, mitään. Minähän tahdon
hänelle kaiken antaa. Sitähän minä tahdon, en muuta. Enkö minä samalla
sen kautta saakin. Minä olen lapsi, en minä näitä asioita oikein
ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että hän on minulle kallein koko
maailmassa. Ja minä olen ollut niin sanomattoman onnellinen sen
jälkeen, kun olen huomannut, miten suuresti hän minun elämäni täyttää.
Katarina tunsi itsensä voimattomaksi tämän lapsen puhtaan rakkauden
edessä. Tiesikö tuo nuori olento, kuinka paljon hän oli saanut, kun hän
niin eheästi ja kokonaisesti saattoi tuntea.
Matleena katsoi arasti Katarinaan ja sanoi:
-- Onko se, mitä minä tunnen, rakkautta? Onko?
-- Miksi sitä kysyt?
-- Minä ajattelen usein sitä ja silloin mielestäni en anna hänelle
vielä kylliksi paljoa. Minä en kai vielä osaa oikein rakastaa. Minun
tulisi kai antaa hänelle paljon enemmän.
Matleena odotti vastausta. Kun hän ei sitä saanut, niin hän jatkoi:
-- Olenhan lapsellinen, kun armolliselta rouvalta tällaista kysyn. Kuka
lapsen ajatuksia ymmärtäisi?
Hän nauroi hiljaa itsekseen.
Kummastellen kysyi Katariina:
-- Nauratko sinä? Etkö sinä tunne tuskaa?
-- Minkä tähden tuskaa tuntisin? Olenhan aivan onnellinen.
Katarina kääntyi poispäin Matleenasta.
Kun Katarina ei enää mitään sanonut, meni Matleena hiljaa pois
huoneesta.
Mutta kauan istui Katarina huoneessaan ja hiljaa vaikeroi:
-- Hän tietää, että rakastan häntä, ja hän jää tänne. Mitä tulee minun
tehdä? Enhän minä saata kuulua hänelle. Ja jos hän luonani on, niin
kuinka taidan kaiken rinnassani voittaa? Mutta miksi tulisi minun
kaikki voittaa? Eikö minulla ole oikeutta kaikkea omistaa? Elämä on
koko ajan minulta ottanut. Nyt minulla on oikeus saadakin kerran
jotain.
Hän nousi ja käveli levottomana huoneessaan.
Sitten hän meni pyhänkuvan eteen ja rukoili.
-- Jumalani, jumalani, anna minulle yksi ainoa onnen hetki, niin minä
kiitän sinua. Anna minun yksi ainoa kerta tuntea itseni täydellisesti
onnelliseksi. Älä minua rankaise, jos minä hänelle kokonaan tahdon
kuulua. Minä en voi enkä tahdo jakaa. Minä olen tähän asti elänyt
valheellista elämää. Anna minun kerran elää lyhyt hetki todellisesti,
jakamattomasti ja suuresti. Eihän se voi syntiä olla, minkä sinä
väkevänä voimana meissä olet herättänyt.