Ei ihminen milloinkaan tunne elämänarvoa niin suureksi kuin silloin,
kun hän vapaaehtoisesti, kenenkään vaatimatta luopuu siitä, mikä
hänelle on rakkainta, antaa sen pois, jotta toiselle sen kautta
koituisi onni suurempi kuin antajalle.
Kaunis on sen miehen sielu, joka elämänsä antaa isänmaalleen, antaa
hymyillen ja kysyttäessä, miksi hän sen tekee, vastaa: en tiedä, minun
täytyy niin tehdä.
Mutta vielä kauniimpi on sen miehen sielu, joka uhraa kaiken sille,
jota rakastaa. Sillä helppoa on kuolla pyhän innon vallassa, mutta
raskasta on elää, kun uhrin jälkeen tietää saavansa viettää ilotonta
elämää.
Hitaasti astui Juhana Poikon kartanoa kohden. Raskasta oli kulku, mutta
jota lähemmäksi hän tuli, sitä suurempi rauha hänessä sai vallan, ja
hänen sielunsa täytti voimakas ja ihmeellinen viileys aivan kuin
helteisen päivän jälkeen, kun pitkäisen tuli on piirtänyt
tulikirjaimensa taivaan lakeen.
Vanhuksen kertomus elämästään oli tullut vaatimuksena, jonka mukaan
Juhana oli päättänyt toimia.
Hän tiesi, että toisin ei hän voi tehdä, kuin mitä hän nyt aikoi. Ja
kun hän kartanoon oli tullut ja seisoessaan Katarinan oven takana otti
lakin päästään ja kädellään pyyhkäisi tukkaansa, niin leikki
alakuloinen hymy hänen huulillaan.
Kun Katarina kuuli oven käyvän ja katsahti sinnepäin, sävähtivät veret
hänen poskilleen.
Hän oli istunut huoneessaan, ja palava ikävä oli hänen poveensa
painunut ja hänen oli täytynyt ajatella vain tuota yhtä ainoata.
Hiljaa oli hän alkanut puhua:
-- Sinun täytyy tulla minun luokseni! Sinun täytyy tulla minun
luokseni!
Ja nyt oli tuo toivomus, tuo käsky täyttynyt.
Juhana seisoi tuolla, seisoi hänen edessään.
Riemu nousi Katarinan rintaan niinkuin väkevä virta. Hän oli Kemiön
saaren luona usein katsellut, miten meri siellä vuorokausien eri
hetkinä nousee ja laskee ja väkevänä, vastakkaisiin suuntiin kulkevana
vyöryaallokkona voimaansa näyttää. Ihmetellen hän usein oli tuota
luonnon leikkiä katsellut, ja nyt tuo kuva oli hänen mielessään, eikä
hän päässyt siitä vapaaksi.
-- Onko kartanossa mitään erikuista tapahtunut, koska vouti on täällä?
kysyi Katarina leikillisellä äänellä.
-- Ei kartanossa, mutta kyllä minulle.
Juhanan ääni oli juhlallinen ja siinä oli outo sointu.
Hymy katosi Katarinan huulilta, ja hän tunsi, miten kaikki hänen
sielussaan virtasi pois, niinkuin meressä vuoksi väistyy ja luode
alkaa.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Minä tulin pyytämään päästä pois paikastani.
Katarina kuunteli kalpeana näitä sanoja. Siihenkö siis oli tultu? Yksi
ainoa suuri ilo oli tullut hänen elämäänsä, ja nytkö sekin otettaisiin
häneltä pois? Ja kun se olisi menetetty, niin kuinka paljon synkemmältä
kaikki silloin näyttäisikään. Ei, hän ei kaikkea luovuttaisi! Hän oli
paljon saanut heittää siitä, mitä hän oli uneksinut, mutta kaikkea ei
hän anna. Ei anna taistelutta.
-- Mutta minkä tähden? kysyi Katarina. Etkö ole palkkaasi tyytyväinen?
Jos se on mielestäsi liian pieni, niin sano, ja minä korotan sen
kaksinkertaiseksi.
Juhana oli vaiti.
-- Kolminkertaiseksi.
Juhana ei vieläkään haastanut sanaakaan.
-- Sano, kuinka paljon tahdot, ja minä lupaan kaiken täyttää.
Juhana oli katsonut maahan. Nyt hän kohotti päänsä ja sanoi:
-- En minä tänne palkan tähden tullut.
Äänessä oli sellainen ylpeä sointu, että Katarina pelkäsi loukanneensa
häntä, ja hänessä heräsi kiihkeä halu sovittaa taas kaikki.
-- Noin sinä et saa käsittää sanojani. Minä tahdon pitää sinut täällä
luonani. Minä en voi tulla toimeen ilman sinua. Minä olen niin
turvallinen, kun sinä olet täällä. Minä en mistään hinnasta voi luopua
sinusta.
Katarina huomasi sanoneensa liian paljon. Hän huomasi sen siitä
polttavasta katseesta, jonka Juhana häneen loi. Naisen vaistomainen
halu salata, mitä hän oikeastaan tuntee, heräsi hänessä, ja hän lisäsi:
-- Minä en voi ilman sinua hoitaa kartanoa.
Sykkivin sydämin oli Juhana odottanut loppua Katarinan lauseisiin.
Miksi hän ei tahtonut päästää häntä pois? Siis vain kartanon tähden.
Hänen luopumisen edessä arka sydämensä oli takertunut äkkiä siihen
toivoon, että Katarina sanoisi hänelle rakastavansa häntä. Ja sitten
olikin tämän hellyyden perustana halu pidättää luonaan hyvä vouti.
Katarina huomasi, miten Juhana oli loukkaantunut hänen sanoistaan.
Hänen mielensä tuli siitä niin pahaksi, että hän olisi tahtonut
purskahtaa itkuun. Mutta kun hän etsi sovittavia sanoja, ei hän
löytänyt mitään muuta kuin:
-- Täytyykö sinun lähteä? Täytyykö?
-- Täytyy.
Nyt oli Juhana aivan varma siitä, että hänen täytyi.
-- Miksi en minä voi hänelle suoraan sanoa, että rakastan häntä,
ajatteli Katarina, että en voi elää, jos hän menee?
Hän olisi tahtonut hellänä mennä Juhanaa vastaan ja hiljaa kuiskata
hänelle kaikesta siitä, mitä hän näinä aikoina oli tuntenut, mutta hän
ei osannut sanoa muuta kuin:
-- Etkö voi minulle sanoa syytä siihen?
Juhana oli vaiti. Mutta hänen sielussaan heräsi äkkiä viha tuota naista
kohtaan, jolle hän kaiken tunteensa oli pyhittänyt ja joka nyt puhui
hänelle kartanostaan ja sen hoidosta. Hän olisi tahtonut sanoa jotain
kovaa ja tylyä, jolla olisi omaa tuskaansa viihdyttänyt.
Katarina tunsi olevansa aivan kuin virran vallassa, joka oli riistänyt
hänet mukaansa. Hän ei jaksanut enää taistella vastaan. Hän tiesi, että
kaikki oli kadotettu. Miksi hän suotta enää koettaisikaan pidättää
Juhanaa. Antaa hänen mennä. Parasta kai se on. Hän tunsi itsensä
väsyneeksi, ja hän hengitti aivan kuin olisi pitkän matkan juossut eikä
uupuneena jaksaisi enää ajatella muuta kuin sitä, että pääsisi
lepäämään.
-- En tahdo sinua pakottaa. Koska sinä tahdot mennä, niin miksi sinua
pidättäisin? sanoi hän.
Nyt oli Juhana siis vapaa. Nyt hänellä oli oikeus sanoa kaikki.
Hän kohotti hiukan päätään, hengitti syvään, ja hänen kasvoilleen
valahti kalman kalpeus. Mutta silmät olivat tummemmat kuin koskaan
ennen.
Kuinka avuttomaksi ja pieneksi Katarina äkkiä tunsi itsensä tuon miehen
edessä. Hän olisi tahtonut estää Juhanaa puhumasta, mutta hän ei saanut
sanaakaan huuliltaan.
Juhana alkoi hiljaa puhua, aivan tyynesti.
-- Koska minä siis lähden pois talosta, niin tahdon sanoa syynkin
lähtööni. Kun sen olen sanonut, niin minulla ei enää ole oikeutta
jäädä. Minä lähden pois siksi, että rakastan sinua.
Ennenkuin Juhana nuo sanat oli sanonutkaan, Katarina ne jo tiesi.
Nyt siis olivat ne sanat tulleet, joita hän oli koko elämänsä
odottanut. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ne oli saanut
kuulla. Ja onnen laine täytti hänet. Hän oli tuntenut äsken, miten veri
hänen suonissaan juoksi kuiviin, ja nyt koko hänen ruumiinsa täytti
uusi voimakas, kuuma veri. Mitä hän nyt tekisi? Hän olisi tahtonut
juosta hänen luokseen, vaipua maahan hänen eteensä, käsillään syleillä
hänen polviaan ja kiittää häntä siitä, että hän oli rakkautensa
hänelle, köyhälle antanut.
Hän avasi silmänsä ja aikoi riemuiten rientää Juhanan luokse. Mutta kun
hän katsoi tähän, niin silloin hän heräsi todellisuuteen. Nyt, kun nuo
sanat olivat lausutut, nyt hänen täytyi erota hänestä. Mitään yhteistä
elämää ja yhteistä onnea ei ollut heitä kahta varten.
-- Niin, niin, sanoi hän hiljaa. Nyt minä tiedän, että meidän kahden
täytyy erota.
Kun kaikki oli kadotettu, tiesi Juhana sen hetken tulleen, jolloin
hänellä oli kaikki. Nyt hänen ei enää tarvinnut mitään peittää.
-- Anna minulle anteeksi se, että uskallan sinulle sanoa kaiken, mutta
minun olisi niin vaikea lähteä pois, ellen tietäisi sinun tietävän,
kuinka paljon sinä olet minulle ollut. Minulla ei ollut mitään, mihin
olisin elämäni kiinnittänyt. Yksi varmuus minulla kuitenkin aina oli,
se, että elämäni kaunein hetki minua odotti. Minä uskoin niin varmasti,
että taivas on minulle armollinen ja antaa minulle suurimman
rikkautensa, jos vain tyynenä odotan enkä lamaudu. Minä tiesin, mitä
olin odottanut, kun sinä tulit tielleni. Nyt olen sinulle sanonut
kaiken. Anna minun nyt mennä. Minä en jaksa itseäni yksinäni irroittaa
sinusta, niin lujalle olet minuun jo kasvanut kiinni, mutta auta minua.
Sillä täytyyhän sen tapahtua. Onhan se sinun onneksesi.
Läähättäen oli Katarina kuunnellut Juhanan sanoja. Hän lähtee siis
pois. Mutta kun hän sen tekee, niin miksi hän enää salaisi tunnettaan
häneltä. Hän alkoi puhua, alussa niin hiljaa, että Juhana tuskin sen
kuuli:
-- Niin, niin, sinun täytyy mennä pois. Se on parempi meille
kummallekin. Mutta minä en tahdo, että sinä ajattelisit: hän tuli
luokseni ja meni pois antamatta minulle mitään. Kuule siis. Minäkin
olen sinua rakastanut. Minä tiesin sen sinä hetkenä, kun kannoit minut
sylissäsi. Meidät on määrätty luopumaan toisistamme. Minä en ole
koskaan itselleni valehdellut; kuinka tekisin sitä sinulle, joka olet
rakkaampi minulle kuin oma itseni. Minä rakastan sinua, minä en ole
ketään muuta rakastanut. Ja nyt mene, mene, sillä minä pelkään sanovani
sinulle enemmän kuin tahtoisinkaan.
Juhana seisoi liikkumattomana, ja niin hiljaista oli, että hän kuuli,
miten sydän löi rinnassa mielettömänä onnesta ja tuskasta.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja meni.
Kun hän oli ovesta päässyt, täytyi hänen hetkiseksi nojata seinään,
niin voimakkaana löivät veren laineet hänessä.
Sen jälkeen hän riensi kartanosta pois, juoksi suoraan, katsomatta
taakseen. Hänellä oli enää vain yksi ainoa ajatus: pois, pois!
Viljaisiin tultuaan hän otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.
Hän ei tahtonut mennä Poikon kartanon ohitse, päästäksensä sille
tielle, joka vie Naantaliin. Hän ajoi senvuoksi metsään.
Mutta kun hän oli yksinäiselle metsäpolulle tullut, niin hervahti hänen
ruumiinsa, hän painui alas satulassaan, kietoi kätensä hevosen kaulaan
ja itki.
Ratsu käänsi päänsä, ihmetteli hetkisen, kun ei ajaja sitä
ohjannutkaan. Se käveli hetkisen polkua eteenpäin. Sitten se kääntyi.
Kun Juhana päänsä nosti, seisoi hevonen Viljaisten tallin luona.
Juhana katsoi ensin aivan kuin ihmetellen ympärilleen. Sitten hän
hyppäsi satulasta alas ja taputti hevostaan.
Nyt hän oli päättänyt jäädä.
Nyt hän ei mene, ennenkuin hänet suorastaan ajetaan pois. Onni oli
hänen rinnallaan ja hänellä oli oikeus ottaa se vastaan.
Muualla kuin täällä ei hän voinut elää. Täällä oli hänen paratiisinsa
ja helvettinsä, äärimmäinen onni ja äärimmäinen tuska.
Mutta hän tahtoi ottaa kaiken vastaan juuri sellaisena, kuin elämä sen
hänelle antoi.
Hän oli sielunsa puun istuttanut tähän maailman kolkkaan, ja sitä ei
siitä voitu irroittaa muuten kuin kaatamalla.
-- Hän saa nöyryyttää minua. Hän saa halveksia minua. Mitä minä siitä.
Minä elän vain kerran, ja minä tahdon elämältä ottaa omani.