VI.

Suuri suvi oli maan uumenista ponnistautunut esiin. Kaikkialla sen

voima ilmeni. Ei ollut puuta, ei pensasta, ei pientä korttakaan, joka

ei olisi tahtonut ennättää täyttä kehitystään.

Jokainen halvinkin luontokappale tunsi itsessään suuret voimat, jotka

pyrkivät saavuttamaan kaiken, äärimmäisenkin, voidakseen sitten talveen

vaipua ja uneksia uudesta keväästä.

Kautta laajan ilman kulki unelmien väkevä virta. Talviset haavelmat

liittyivät uusiin, kesäisiin.

Jokainen puu tahtoi olla suurempi kuin edellisenä kesänä, se tahtoi

saada enemmän elämästä kuin ennen, sillä sekin oli oppinut tuntemaan

elämisen arvon.

Keväinen kaipuu oli kadonnut, sen sijaan oli astunut valloittamisen

kiihko.

Ja ihmiset elivät yhdessä luonnon sykinnän mukaan. He eivät enää

toivoneet, he eivät pyytäneet, vaan vaativat.

Tunne oli ihmisiin tullut ensin valona, joka iloa tuottaa ja

voimakkaaksi tekee, muuttui sitten tuskaksi, joka polttaa mieltä, ja

lopulta ilmeni palavana haluna voittaa ja valloittaa.

Ja elämä kulki ja kuunteli ihmisten sydänten ääntä. Se istui heidän

viereensä ja kuiskasi heille outoja sanoja siitä rikkaudesta, joka on

jokaisen saavutettavissa:

Kaunis olen minä, kaunis ja loistava kaikissa muodoissani.

Kaunis olen silloin, kun ilon sinussa herätän.

Kaunis olen silloin, kun varjon heitän sieluusi ja annan sinun tuntea

kaiken sen pyhän, mikä on kärsimyksessä.

Kaunis olen silloin, kun sinä kaikki ajatuksesi toiselle annat, kun

toisessa löydät sen korkeimman, mitä olet etsinyt.

Kaunis olen silloin, kun päiväsi ovat niin onnella täytetyt aivan kuin

malja, että se reunoillaan ei taida pidättää kaikkea sitä, mikä siihen

ammennettu on.

Kaunis olen silloin, kun kaipaus illan hämärässä avaa sielussasi suuret

siipensä ja peittää kaiken muun maailman sinulta, niin ettet mitään

muuta näe kuin oman onnesi unelman.

Kaunis olen minä, pyhä, rikas ja voimallinen.

Juhanan mieli leiskahteli ja ailahteli tunteen kesäisessä riemussa.

Missä hän kulki, siellä oli päivä, missä hän istui, siellä maa

kukoisti, missä hän lepäsi, siellä koko luonto tuoksui. Päivät olivat

täynnä väkeviä ajatuksia, yöt tulvillaan kuumia unelmia.

Päivät olivat niinkuin kaunista helminauhaa, jossa toinen helmi on

toistaan kirkkaampi.

Mutta sitten tulivat ne päivät, jolloin tunne kaipasi päästä

valloilleen, kaipasi sanoja, joihin se puetaan aivan kuin juhlapukuun.

Monasti hän Katarinaa lähestyi, mutta aina kuolivat sanat hänen

huulillaan.

Hän mietti tunnettaan ja omistamisen mahdollisuutta. Silloin

alakuloisuus sai vallan. Olihan armas toisen oma.

Ja tuska synnytti palavan kaipauksen saada puhua siitä hänelle, saada

kuulla hänen lohduttavan. Silloin hänkin varmaan jaksaisi kaiken

tyynesti kantaa.

Pitkät päivät hän tätä mietiskeli.

Vihdoin hänessä heräsi päätös, ja sen hän tahtoi panna toimeen.

Juhana riensi Poikon kartanoon päin. Hän oli päättänyt puhua kaikesta

Katarinalle, puhua aivan suoraan.

Tiellä tuli häntä vastaan vanhus, joka keppiinsä nojaten asteli

Viljaisiin päin.

Karkea oli vanhuksen puku, mutta hänen olemuksessaan oli jotain

majesteetillista, mikä ehdottomasti vaikutti jokaiseen vastaantulijaan.

Sellaisen leiman painaa kohtalo niiden kasvoihin, jotka ovat ihmeen

saaneet nähdä.

Hyvin Juhana vanhuksen tunsi, sillä monasti vuoden kuluessa hän saapui

Viljaisiin. Kerran oli Iisakki, jolla nimellä vanhusta mainittiin,

omistanut Viljaisten kartanon ja oli siinä elellyt mahtavana herrana,

jota kaikki pelkäsivät.

Eräänä päivänä hän oli mennyt pitkälle matkalle. Missä hän oli käynyt,

ei kukaan tietänyt. Oliko käynyt pyhiinvaellusmatkalla vai missä lienee

ollut. Mutta korska mies palasi hiljaisena ja nöyränä. Silloin oli hän

luopunut kaikesta, antanut kartanonsa toisille ja oli sen jälkeen

elänyt kurjien ja vaivaisten kesken, heittänyt upeat vaatteensa pois ja

kiersi maita etsien niitä, joille voisi hyvää tehdä.

Iisakkia miellytti Juhana, sillä hän näki, millä rakkaudella tämä

kartanoa hoiti, millä innolla tämä viljeli maata, joka kerran oli hänen

omansa ollut.

Vapaaehtoisesti vanhus oli maansa jättänyt, mutta kokonaan ei hänen

sydämensä ollut voinut siitä irtaantua, vaan joka vuosi hän palasi

katsomaan, miten vilja pelloilla lainehti.

Silloin hän saattoi kauan seisoa pellon äyräällä ja katsella

hedelmällistä maata. Mitä hän silloin mietti, ei kukaan tietänyt.

Kartanon ovesta sisään ei hän koskaan astunut, vaan jos hän siellä

viivähti, niin nukkui hän ulkona suuren omenapuun alla. Ja ihmiset

kertoivat silloin aina yöllä kuulleensa ihmeellisen kaunista

linnunlaulua puusta, laulua niin helisevää, että sydän sitä kuullessaan

aukeni ja taivaallinen rauha sen täytti.

Tällaisen yön vietettyään vanhus oli aina kepeämmin askelin poistunut

kartanosta.

-- Minne menet, poika? kysyi hän Juhanalta.

Juhana pysähtyi, sillä nyt vasta hän huomasi vanhuksen.

-- Minun täytyy mennä Poikkoon, hän sanoi.

-- Minä tulen juuri sieltä, enkä luule sinua siellä kaivattavan,

vastasi vanhus. Sen vuoksi jää minun seuraani ja näytä minulle

peltojasi.

Juhana olisi tahtonut vastustaa vanhusta ja mennä kuitenkin, mutta niin

suuri oli se kunnioitus, jota hän tunsi vanhusta kohtaan, että hän

nöyränä alistui vaatimukseen.

-- Ehkä se onkin taivaan viittaus, että minun ei tule mennä hänen

luokseen, ajatteli Juhana.

Hiljaa astelivat vanhus ja Juhana pellon pientaretta.

Iisakki kyseli Juhanalta, mutta pian hän huomasi, kuinka loitolla

olivat nuoren miehen ajatukset, sillä puutteelliset ja epämääräiset

olivat ne tiedot, jotka hän antoi.

Vanhus seisahtui ja katseli viljeltyä seutua.

-- Kuinka suuresti minä tätä maan kolkkaa rakastan! sanoi hän hiljaa.

Ei missään päivä paista niin kirkkaasti viljaan, ei missään heinä

tuoksu niin väkevänä, ei missään lehto ole lempeämpi.

-- Ja kuitenkin sinä siitä kerran luovuit?

-- Ihminen voi jättää sen, joka hänelle on rakkainta, ja vasta sitten,

kun hän on sen tehnyt, hän huomaa, kuinka paljon hän sen kautta on

voittanut. Niin sinäkin kerran olet tekevä ja minun ajatukseni ovat

lämpöisinä silloin sinun luonasi.

-- Minäkin?

-- Niin, sinäkin.

-- Minä en voi luopua. Minä olen koettanut, mutta minä en ole voinut.

-- Etkö ole voinut. Istu tähän pellon pientareelle, niin kerron sinulle

oman elämäni tarinan. Siitä sinä olet näkevä, mitä ihminen voi, kun hän

nöyrtyy korkeimman edessä.

Ja vanhus veti Juhanan istumaan viereensä pellon kukkaiselle

pientareelle ja kertoi hänelle.

-- Siitä on jo monen monta vuotta, kun minä herrana asuin tässä

kartanossa. Olin ankara isäntä, kaikki minua pelkäsivät, ja minä

iloitsin siitä, kun sen näin.

Olin kova ja tyly, enkä kellekään tahtonut tehdä hyvää.

Eräänä talvi-iltana, kun tuuli ulkona tuiversi puita, astui tupaani

vanhus, maankulkija, niinkuin minäkin nyt olen.

Hän pyysi kattoa päänsä päälle yöksi.

Mutta minä en kerjäläisiä rakastanut, sillä olin aina ollut rikas ja

siksi niitä halveksin. Vastasin, että minun tuvassani ei ollut sijaa

sellaiselle.

Hiljaista oli tuvassani, sillä kukaan ei ollut uskaltanut koskaan

tahtoani vastustaa.

Mutta muuan hiljainen mies, joka oli talossani renkinä -- Johannes oli

hänen nimensä, sama kuin sillä Jesuksen opetuslapsella, joka oli

hänelle rakkain -- hän sanoi minulle:

-- Jollet omastasi tahdo antaa hänelle, niin anna siitä, joka kuuluu

minulle. Anna hänelle minun osani tuvasta ja lämmöstä.

Kun minä sen kuulin, niin vihan veri nousi päähäni, ja minä kiivaana

vastasin:

-- Jos sinä omastasi tahdot antaa hänelle, niin saatkin sitten viettää

yösi ulkosalla.

Minä tahdoin häntä rangaista, sillä pakkanen oli tuima ja minä tiesin,

että hän siinä kangistuisi kuoliaaksi. Niin kova oli sydämeni jokaista

kohtaan, joka minua uskalsi vastustaa.

Mutta nöyränä vastasi Johannes:

-- Teen, niinkuin sinä käsket. Olenhan nuori, kyllä minä pakkasen

kestän. Minä nukun yöni kinoksessa.

Hän nousi paikaltaan ja meni yöhön.

Kun katsoin toisiin palkollisiin, niin näin, miten kalpeita he olivat,

sillä he tiesivät Johanneksen menneen kuolemaan.

Mutta ei kukaan minua tohtinut vastustaa, niin pelätty minä olin.

Niin jäi vanhus tupaani yöksi.

Kun aamu talvikeltaisena koitti, nousin vuoteeltani ja menin katsomaan

miestä, joka toisen tähden oli henkensä alttiiksi pannut.

Mutta kun tulin sille kohdalle, mihin hän yöksi oli itselleen hankeen

valmistanut makuusijan, näin hangen sulaneen siitä pois ja kukkasten

kauniisti kukoistavan.

Herätin miehen ja kysyin, miten hän oli yönsä nukkunut. Hän vastasi

unessa olleensa paratiisissa.

Silloin kiukkuinen viha minussa heräsi. Minä huusin kaiken väen koolle.

Mutta pian vihani lauhtui, sillä eihän kukaan muu nähnyt kukkivaa maata

kuin minä. Siitä huomasin, että silmäni olivat harhaan nähneet.

Kun vanhus sitten minulta ruokaa pyysi, niin minä kielsin sen. Mutta

jälleen Johannes tuli luokseni ja sanoi:

-- Anna hänelle minun osuuteni. Minä tyydyn niihin muruihin, jotka

häneltä putoavat.

Annoin sen tapahtua. Mutta kun hän niistä muruista söi, niin tuli hän

täydellisesti ravituksi.

Toisen yön, jolloin pakkanen oli entistään ankarampi, nukkui Johannes

taas kinoksessa.

Aamulla menin katsomaan, sillä nyt olin aivan varma siitä, että hän oli

kuollut viluun.

Mutta kun hänen luokseen tulin, näin hänen nukkuvan kauniin omenapuun

alla, jonka oksat painuivat syvälle hänen puoleensa ja olivat täynnä

hohtavia hedelmiä.

Kun ei kukaan muu kuin minä sitä nähnyt, niin ajoin vanhuksen talostani

pois.

Tämä tapahtui kolmantena päivänä senjälkeen, kuin hän oli talooni

tullut.

Ennen lähtöään vanhus kumarsi kolmasti minulle syvään ja virkkoi:

-- Minä olen kartanossasi yötä viettänyt ja olen ravituksi tullut. Minä

tahdon sinua siitä palkita. Kun matkasi kerran loitos talostasi kulkee,

niin tule minunkin asuinsijoilleni ja minä tahdon kaiken sinulle siellä

maksaa, niinkuin sinulle tuleva on.

Mutta ei hän minulle tietä asunnolleen neuvonut.

Minä en voinut vanhusta mielestäni karkoittaa. Kun tuli kevät, ja maa

alkoi kasvaa ja viljaa kantaa, oli kaikilla pelloillani ihmeellinen

siunaus. Niin runsas oli sato, niin viljavaa kaikki, että taloa

alettiinkin sanoa Viljaisiksi.

Kun kesällä kaikki oli kukkeimmillaan, otin eräänä päivänä sauvan

käteeni ja läksin etsimään tietä tuon vanhuksen asunnolle.

Kun näin vaelsin, lensi eräänä päivänä metsästä kaunis lintu tielleni.

Kultaiset olivat sen siivet ja heleä oli sen laulu. Koetin sitä

tavoittaa, mutta aina se väisti käsiäni ja johdatti minut yhä

syvemmälle metsään.

Näin seurasin lintua ja tulin niin metsämökille, ja kun sinne tulin ja

oven avasin, astui vanhus luokseni.

Lintu oli tuonut minut hänen asunnolleen.

Ystävällisesti vanhus otti minut vastaan ja ravitsi minua runsaasti

kaikella hyvällä.

Tuli yö, ja minä laskeuduin levolle vuoteeseen, jonka hän oli minulle

valmistanut.

Mutta kun olin uneen vaipunut, niin huomasin, miten vuoteeni muuttui

rautakangiksi, joiden päällä minä sain maata, ja palava liekki minua

korvensi.

Näin nukuin aamuun asti, mutta en minä vanhukselle mitään sanonut

siitä, että hän niin huonon lepovuoteen oli minulle valmistanut.

Mutia kun seuraavan yön vuoteellani nukuin, niin tunsin, miten huone

ympärilläni alkoi kukkia, ja minä lepäsin ihanalla niityllä, jossa

onnelliset ihmiset käyskentelivät. Ja uneni ajan minä kuulin, miten tuo

kultasiipinen lintu, joka oli minut mökille saattanut, kaiken yötä

lauloi. Ja niin kaunis oli sen laulu, että avaran luonnon kuuli siinä

helisevän riemuaan ja kiittävän herraansa jumalaansa.

Kun aamulla havahduin, täytyi minun jo kysellä isännältäni:

-- Miksi minulle ensimäisenä yönä niin huonon ja tuskaisen sijan laadit

ja toisena niin suloisen?

Ja vanhus vastasi minulle:

-- Se vuode oli se, jolla nukkuva olet ijankaikkisuudesta

ijankaikkisuuteen.

-- Miksi minulle sitten toisena yönä niin suloisen vuoteen laadit?

-- Se vuode oli se, jolla renkisi on nukkuva ijankaikkisuudesta

ijankaikkisuuteen.

Kun sen olin kuullut, niin kysyin häneltä:

-- Mitä minun tulisi tehdä, jotta minä samallaisen vuoteen saisin kuin

se, jonka rengilleni valmistanut olet?

Hän vastasi silloin minulle:

-- Mene ja anna kartanosi rengillesi ja tule ja seuraa minua.

Kun sen kuullut olin, palasin kotiani, annoin taloni rengilleni ja

läksin uudelleen etsimään häntä, joka talvisena yönä oli majassani

ollut ja jonka asunnossa minä yöni olin viettänyt.

Eräänä päivänä tavattiin renkini huoneessaan nukkuneena. Jumala oli

hänet siirtänyt sille vuoteelle, joka hänelle oli valmistettu.

Silloin myin kartanoni, jaoin rahat köyhille ja vaivaisille.

Joka kesä minun täytyy palata tänne, ja kun yöni nukun omenapuun alla,

jonka jumala siihen paikkaan on kasvattanut, missä renkini näin sen

alla nukkuvan, kuulen unessa tuon paratiisin linnun laulavan. Silloin

minä jälleen lähden reippaana pois ja etsin herraani ja mestariani.

Häntä minä odotan ja toivon, että hän kerran on tuleva luokseni ja

sanova:

-- Sinun vuoteesi olen minä valmistanut, tule ja seuraa minua, jotta

levolle pääsisit ja unesi olisi suloinen.

Mutta vielä hän viipyy, ja minun sydämeni odottaa häntä ikävöiden.

Mutta ei minun ikävöimiseni ole raskas, sillä olenhan hänen kauttaan

sen tajunnut, että meidän tulee kaikesta luopua omistaaksemme kaiken.

Iisakki vaikeni. Hän katsoi loitolle, katsoi yli viljapellon, joka

juuri alkoi tähälle nousta, loitos, sinne, missä metsä sinisenä kohosi.

Ja hänen vapiseva kätensä otti maasta pienen kukan, ja hän sanoi:

-- Katso tätä kukkaista, jossa taivas ja sen sininen kauneus kuvansa on

löytänyt. Sen minun herrani ja mestarini antaa kasvaa viljan keskellä,

jotta me huomaisimme, että maailmassa on muutakin kuin vain leipää. Ja

niinkuin hän kauneutta meille runsaasti jakaa, niin tulee meidänkin

kaunein omassa sielussamme hänelle pyhittää. Ja kuinka me sen tehdä

taitaisimme, jos meidän ajatuksemme ovat kiinni maallisessa.

Vanhus oli vaiennut.

Mutta ääni Juhanan sielussa puhui:

-- Luovu onnestasi, jotta hänet, jota rakastat, onnelliseksi tekisit.