Palvella, joka päivä tehdä jotain, josta toinen voisi iloita ja joka
hänen elämänsä tekisi eheämmäksi ja helpommaksi, sitä Juhana tahtoi.
Hän tahtoi hoitaa Katarinan kartanoa uskollisesti ja huolellisesti,
olla hänen palvelijansa ja auttajansa kaikessa.
Toisinaan heräsi arka toivomus saada koskettaa häneen ja silloin
kuiskata hänelle. Mitä, sitä hän ei itsekään tietänyt. Hän tunsi vain,
että hänellä oli sisäinen tarve saada ilmoittaa Katarinalle, kuinka
onnellinen hän oli.
Rakkaus, tuo elämän suurin rikkaus, sen ainoa jumal-lahja, hänen
rinnassaan eli ja asusti. Lämpöisenä, mieltä ja ajatuksia viihdyttävänä
se siellä vielä oli, se ei kaivannut muuta kuin antamista ja toisille
uhrautumista.
Vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin ihminen tahtoo kaiken omistaa
ja toisen elämässä elää oman elämänsä suurena ja kokonaisena.
Vielä ei hän ollut noussut tuolle kukkulalle, jossa kohtalo ihmiselle
näyttää kaiken maailman rikkauden, mutta sitten syöksee hänet alas ja
jättää sielun palavasti ikävöimään sinne, missä kerran oli ollut, mutta
jonne ei enää päästä taida.
Hän ei toivonut mitään muutosta siihen, mikä oli hänen omakseen tullut.
Hän oli aivan tyytyväinen siihen, mitä hän omisti. Hän tahtoi ajan ja
elämän loppumattomasti sellaista jatkuvan.
Toisinaan tunne leiskahti suurena liekkinä hänen sieluunsa, ja silloin
mies oli voimakas ja täynnä palavaa tarmoa. Silloin työ ja toiminta oli
hänelle rakkainta, ja silloin hän esimerkillään yllytti kaikkia ilolla
ponnistamaan voimiansa viimeiseen. Silloin oli työ hänelle pyhintä,
minkä ihminen on saanut.
Mutta toisinaan sai outo väsymys hänessä vallan. Se herpaisi koko hänen
olemuksensa ja kumman uupumuksen valoi suoniin. Väsyneenä asteli
silloin mies, ja unohtuneet olivat talon askareet.
Kaipaus, tunteen nuorempi sisar, ikuinen ikävä, rakkauden ainainen
seuraaja, asteli hänen rinnallaan.
Hän oli niinkuin suuri lapsi, joka oli tottumaton saamaan hyväilyjä,
niistä iloitsee ja silmät suurina ja onnen uupumus ruumiissa istuu ja
odottaa saavansa lisää, uskaltamatta kuitenkaan pyytää mitään.
Toivo, että toinen hänelle kaiken antaisi ja hän itse kaiken saisi
antaa, valtasi hänet.
Mies, joka kaiken ottaa itselleen kuuluvana osuutena, ei vielä ollut
hänessä herännyt.
Ensimäiset päivät sen jälkeen, kuin Katarina tarun kimaltelevan vaipan
läpi oli hänelle kuiskannut tunteestaan, oli Juhana onnellisena elänyt,
itselleen kerraten niitä taikavoimaisia sanoja, jotka avaavat oven
paratiisiin.
Kun hän eräänä päivänä asteli yksinään sitä tietä, jota hän Katarinan
seurassa oli kulkenut, puheli hän itsekseen:
Jospa kerran vielä saisin sinua käsilläni kantaa ja tuntea ruumiisi
kosketuksen itsessäni. Jos sen kerran vielä kokea saisin, enää en muuta
elämältä pyytäisi. Minä en tietänyt, että elämä voi näin suuri ja rikas
olla, aivan kuin satumaa, jonne me kaipaamme, mutta jonne niin harvat
pääsevät. Nyt olen sinne tullut, ja minä iloitsen siitä aivan kuin
lapsi. Millä minä voisin kyllin paljon hyvää tuottaa hänelle, tuolle
yhdelle, jonka nimeä en tohdi mainita, niin pyhä hän on minulle? Millä
minä tuottaisin hänelle iloa, jotta hän näkisi, kuinka kiitollinen olen
hänelle?
Hän asteli tietä pitkin siihen kohtaan asti, jossa hän oli Katarinan
sylissään kantanut. Lampi, joka tielle oli muodostunut, oli nyt
kokonaan kadonnut, sillä maa veti nyt uumeniinsa kaiken kosteuden, joka
kunnaalta valui alas. Jäljellä oli vain se uoma, jonka Juhana oli
lapiollaan kaivanut.
Sen kauemmaksi ei Juhana uskaltanut mennä, sillä hän ei tohtinut astua
Poikon kartanoon.
Hiljaa hän palasi takaisin.
* * * * *
Kevään vaalea yö painui yli maan.
Juhlallisina seisoivat puut kohottaen latvansa ikäänkuin ikävöiden
ikuisen valon kirkasta siltaa kohden.
Yön hiljaisuudessa nousivat tuhannet onnen kaipaukset vapaiksi maasta,
etsien suurta toteutumisen valtakuntaa.
Viljaisten kartanossa valvoi Juhana.
Kaipaus kiihotti verta ja karkoitti unen.
Hiljaa hiipi hän huoneestaan ja lepopaikaltaan kartanolle ja antoi
viileän yön vilvoittaa palavaa otsaansa.
-- Millä minä taitaisin hänelle näyttää, että häntä ajattelen? Millä
osaisin todistaa hänelle, että olen kiitollinen hänelle siitä, että hän
on ollut minulle ystävällinen, ajatteli hän.
Hän asteli rakennuksen taakse, jossa hänen ikkunansa alla oli suuri
omenapuu. Lämpimänä oli keväinen päivä sitä hyväillyt ja jo oli muutama
kukka auennut.
-- Tuollainen kukkiva puu olen minäkin. Kevät on tullut minunkin
sieluuni ja yhdessä yössä ovat kukkaset auenneet.
Hän taittoi oksan ja katseli omenapuun puhtaita, hiukan punertavia
kukkia.
-- Puhdas ja vienosti punastuva kuin neitonen seisoessaan vihillä!
sanoi Juhana.
Hän muisti, että Poikon puolella kaikki alkoi myöhempään kukoistaa kuin
Viljaisissa. Tämän oksan hän tahtoi viedä Katarinalle.
-- Siitä hän on näkevä, että olen häntä ajatellut, mietti hän.
Hän läksi astumaan Poikon kartanoa kohden.
* * * * *
Poikon kartano oli kivinen ja paksut olivat sen muurit, sillä saivathan
ne samalla olla suojana usein tapahtuvia rosvojen hyökkäyksiä vastaan.
Korkealla maasta olivat.
Kuinka arka on ihmisen sydän. Se suurenkin surun edessä voi pysyä
kovana, mutta pieni ilo saa sen sulamaan ja heltymään.
Kautta elämänsä oli Katarina kaivannut noita pieniä hellyyden
osoituksia, joita ei rahalla ostaa taideta, jotka monen mielestä ovat
aivan arvottomia, mutta jotka oikealla ajalla tullen ovat suurin
rikkaus. Elämän kauneimmat muistot liittyvät tuollaisiin tekoihin,
jotka usein ovat mielettömiä.
Niitä hän oli kaivannut ja nyt ne siis olivat tulleet!
Mikä suuri lapsi tuo mies oli! Hän oli miettinyt, millä hänelle
tuottaisi iloa, ja oli tämän löytänyt. Hän oli tuonut oksan siitä
omenapuusta, joka hänen ikkunansa alla kasvoi Viljaisissa.
Katarina painoi päänsä kukkiin ja suuteli niitä, sitten hän suuteli
oksan kohtaa, jota tuojan käsi varmaankin oli pidellyt.
Hän oli aivan kuin nuori tyttö, joka ensi kertaa rakastaa ja arkana
ottaa lemmen kauniit pienet ilot vastaan.
Jotain alkoi kukkia hänen sielussaan. Avara maailma muuttui suureksi
puutarhaksi, jossa paratiisin loisto vallitsi. Unelma oli täyttynyt.
Hän oli päässyt onnen maahan.
Raitis kevättuuli tulvi ikkunasta sisään. Se toi mukanaan mullan ja
lehdelle puhkeavien koivujen väkevän tuoksun.
Koivussa aivan kartanon luona alkoi lahorastas laulaa. Katarina sulki
silmänsä ja kuunteli. Paratiisi oli hänelle avattu, ja siellä lauloi
lintu, lauloi väsymättä, lauloi kevään pyhässä huumauksessa, lauloi
uudesta onnesta ja uudesta suvesta.
Hänenkin täytyi sanoa jotain, hänenkin huulensa etsivät ilon ilmaisua.
Hänenkin sielussaan oli lintu, joka etsi säveltä, laulaaksensa
kirkkaasti ja korkealle, yhtyäkseen siihen suureen riemuun, joka
luonnon suonissa ouruavana odotti ja kautta ilman vieri voimakkaana
hopeisena laineena.
Hän ojensi kätensä, ei rukoukseen, sillä hänellä ei ollut mitään
pyydettävää, vaan suureen kiitokseen, ja hän sanoi:
-- Minä siunaan sinua, taivas, siitä, mitä minulle olet antanut. Pyhä
ja voimakas on se rakkaus, joka ihmisen sielun täyttää salaperäisellä
voimallaan. Suurena laineena se läikkyy kautta avaruuden ja syleilee
luontoa, josta se on osa.
Pyhä ja voimakas on se tunne, joka minun ajatukseni täyttää oudolla
aavistuksella.
Sinulta, taivas, minä olen pyytänyt, että kerran suuresti ja
kokonaisesti tuntea saisin. Ja nyt se on tullut.
Millä minä sinua kiittäisin, sinä taivaallinen voima, joka yhdessä
hetkessä ihmisen näin onnelliseksi tehdä taidat?
Kapinoinut minä olen sinua vastaan, mutta nyt sinun aivoituksesi
ymmärrän. Sinä annoit minun tähän asti odottaa, jotta ymmärtäisin
kyllin selvästi, mitä minä olen saanut.
Minä seison sinun edessäsi nöyränä, ja ilo pulppuaa huuliltani. Elä ota
minulta heti pois tätä onnea, vaan anna minun siitä hetkinen nauttia.
Minä tahdon hänelle niin paljon antaa.
Ethän sinäkään armossasi tingi, vaan runsaana annat sen vuotaa ihmisen
ylitse.
Sinä tiedät, kuinka paljon ihminen voi toiselle antaa.
Minä olin jo tullut niin köyhäksi, että tiedän, mitä merkitsee, kun
ihminen kaikkensa yhdelle antaa.
Katso, hän on tämän oksan tuonut siitä puusta, jonka hänen ikkunansa
alle istuttanut olet ja jossa sinun voimasi keväisin ensimäiseksi
kukalle puhkeaa.
Hän on sen minulle antanut, ja minä tuon sen sinulle, jotta meidän
yhteistä onneamme suojelisit. --
Hän vei kukan huoneessa olevan pyhänkuvan eteen. Laskeutuen polvilleen
hän jatkoi:
Jos sinä niin säätänyt olet, että meidän tästä onnesta jotain
sovitukseksi maksaa täytyy, jos se, mitä tunnemme, ei sinun silmiesi
edessä armoa löydä, niin anna minun yksinäni ottaa vastaan kaikki
vihasi salamat, sillä minä rakastan häntä niin paljon, että jaksan
kyllä sen kestää. Mutta kun meidät luoksesi korjaat, niin salli meidän
silloin yhdessä olla sinun kirkkaudessasi. Polvillani minä ylistän
sinua, Herra, kaikesta siitä, mitä minulle tehnyt olet. Pyhä ja
voimakas on rakkaus, jonka ihmisille antanut olet!