Poikon kartanon palvelijain rakennuksessa istuivat palkolliset
työpäivän päätyttyä tarinoimassa.
Aikakauden ihmeellinen huntu lepäsi heidän ylitseen, he uskoivat
peikkoihin ja kummituksiin, hyviin ja pahoihin haltijoihin. He olivat
avuttomia olentoja pimeiden voimien vallassa.
Yhtä suuri arvoitus kuin elämä oli heille, yhtä suuri ja vielä
pelottavampi oli heille kuolema.
Kummankin edessä he seisoivat avuttomina, ja siksi he tarinoilla
selittelivät toisilleen arvoitusta, jolle ei selitystä ole olemassa.
Teko ja tunne, nuo kaksi elämän voiman ilmaisua, heidän tarinoissaan
esiintyivät. Teot olivat niin suuria, että niille ei mitään rajoja
ollut, tunteet niin voimakkaita, että niitä ei mikään voinut voittaa.
Molempia nuo arat ihmislapset tarvitsivat, sillä ainoastaan uskoessaan
niihin he uskoivat elämän rikkaaksi silloinkin, kun itse eivät voineet
tehdä suuria tekoja eivätkä voineet tuntea suuria tunteita.
Niin heikko on ihmislapsi, että hän tarvitsee unelman, ennenkuin tuntee
elävänsä.
Jota voimakkaampi on unelma, sitä rikkaampi on elämä. Ja kun he
heräävät todelliseen elämään, silloin he tuskasta huutavat ja sanovat
kadottaneensa elämänsä.
Juhana oli tullut kartanoon, sillä ikävä oli ajanut hänet sinne. Hän
tahtoi edes vilahdukselta nähdä Katarinan.
Hän istui palvelusväen joukossa. Hän oli paras tarinoitten kertoja,
sillä hänellä pukeutui kaikki sadun kimmeltävään vaippaan, ja sen läpi
hän kaiken näki.
Hän oli ottanut oman elämänsäkin aivan kuin uuden sadun vastaan.
Hän oli uskonut niin suurta elämästä, uneksinut niin suuria tekoja,
että ne voivat olla mahdollisia vain sadun sankarille. Hän ei enää
mitään epäillyt eikä pelännyt.
Suurena satuna näki hän oman tunteensakin. Sen vuoksi hän saattoikin
elää sitä vaipumatta mietiskelyihin. Kaiken hän otti vastaan
sellaisena, kuin se tuli, ja antoi sille sadun kuultavan värityksen.
Hän oli sadun kuninkaanpoika, joka nuoruutensa oli elänyt korvessa ja
oli astunut keskelle elämää, keskelle sen tuhansia vaaroja, mutta
myöskin sen urostekoja. Hän oli määrätty pelastamaan kuninkaantytär
pahan haltijan pauloista. Ja hän tiesi, että tuo ihana kuninkaantytär,
tuo kaunis ja suloinen, jonka kädestä niin monet olivat taistelleet,
oli kerran tuleva hänen, sen oikean kuninkaanpojan omaksi.
Näin oli hän luonut ympärilleen sen unelman, josta ei herätä, joka
tekee elämän epätodelliseksi, mutta myöskin antaa ihmiselle voimia
tehdä ihmetöitä.
Jumalainen olento on ihminen, kelvollinen kaikkeen suureen ja
sankarilliseen, kykenevä luomaan ihmetekoja, nostamaan kaiken vanhan
saranoiltaan ja panemaan sen sijaan uutta ja pysyvää.
Sellainen on ihminen, mutta paha haltija on asettanut jokaisen
luonteeseen heikon kohdan, joka antaa hänet kaikkien tuhoavien voimien
valtaan.
Tämä heikko kohta tekee hänet avuttomaksi, se vääntää hänen kädestään
miekan, se sammuttaa hänen silmiensä kirkkauden, se heittää hänet
vapisevana pelon eteen vaikertamaan elämän ilottomuutta ja pakottaa
ihmisen etsimään pelastusta elämästä, joka alkaa vasta haudan toisella
puolella ja josta hänellä ei ole mitään muita takeita kuin hänen
mieletön toivonsa, että niin on oleva.
Mutta toisinaan tulee ihmisen elämään aivan kuin hyvä haltija, toinen
olento, joka suojaa tuota heikkoa kohtaa. Silloin ihminen äkkiä tulee
kokonaiseksi ja hän saa kaikki ne voimat, jotka hänelle alusta alkaen
ovat kuuluneet jumalallisena lahjana.
Silloin ihminen herää uuteen elämään, voimakkaaseen unelmaan.
Leikkien astuu hän eteenpäin niinkuin sadun sankari, kaikki on hänelle
helppoa, ihmeellisen luonnollista. Hän kulkee eteenpäin ja täyttää
tekoja, jotka kaikille muille ovat mahdottomia.
Sellaisena onnellisena aikana kaikki ihmisen henkiset lahjat äkkiä
kehittyvät. Hän on oma itsensä varmasti, horjumattomasti. Hänellä ei
ole mitään epäilyksiä, ei mitään huolia.
Tämä lyhyt onnen aika, joka Juhanalla oli ollut, oli hänestä äkkiä
tehnyt miehen, jolla on oma varma luonteensa.
Suuren tunteen vallassa oli muutamassa päivässä luonne saavuttanut
kokonaisuuden.
Hän huomasi, miten kaikki hänessä kohdistui tuohon yhteen ajatukseen,
ei minään levottomana voimana, vaan rauhoittavana tunteena.
Hänen silmiinsä oli tullut se suuri kirkkaus, jonka ihminen saa
nähdessään, että hänen edessään ei enää olekaan tyly ja kaikelle
mahdoton maailma, vaan ihana olinpaikka, jossa kaikki on suurta.
Hän oli päässyt satumaahan, joka synnyttää sankarit ja pyhimykset, ne,
jotka kaiken valloittavat ja kaikesta luopuvat.
Aivan kuin leikkien oman itsensä kanssa hän nyt istui palvelusväen
joukossa ja kertoi tarinaa, johon hän punoi oman itsensä, oman
kohtalonsa ja oman tunteensa. Hänen salainen suuri nautintonsa oli
puhua julkisesti siitä, mistä ei kukaan tietänyt.
Ja hän aloitti satunsa:
Olipa kerran kuninkaantytär, niin kaunis, että kaikki hänet nähdessään
vaikenivat, ja niin siveä, ettei ainoakaan huono ajatus herännyt siinä,
joka häneen katseensa loi.
Onnellinen hän oli, sillä hän oli itselleen valinnut miehen, jonka
kanssa hän tahtoi elämänsä viettää loppuun asti.
Mutta eräänä päivänä hän oli kadonnut. Kauhistuttava peikko oli
riistänyt hänet vuoreensa vaimokseen.
Siellä pimeydessä kuninkaantyttären kauneus alkoi kuihtua, ja hänen
iloisuutensa putoili pois niinkuin helmet auki päässeestä nauhasta.
Eikä ollut ketään, joka olisi hänelle helmet jälleen koonnut.
Rikkaaksi oli peikko hänet tehnyt. Mutta mitä välitti kuninkaantytär
kaikesta rikkaudesta. Hän kaipasi vapautta, kaipasi valoa ja jumalan
kirkasta päivää, kaipasi toista ihmistä, joka häntä olisi rakastanut ja
jota hän koko sydämellään rakastaisi.
Peikko tarjoisi hänelle korujaan, jotta hän niistä ilahtuisi. Mutta
tuhoa tuottivat ihmislapselle kaikki vuorenpeikon korut. Eräänä päivänä
silmäili kuninkaantytär kuvastimessa hiuksiaan, joissa hän oli kantanut
peikon helyjä, ja hän näki niiden palaneen harmaiksi. Ja kun hän katsoi
kaulaansa, näki hän, miten kaulakäädyt, jotka hän oli peikolta saanut,
olivatkin punaiselta hohtavan juovan luoneet hänen kaulaansa.
Kuninkaantytär kauhistui, sillä hän ymmärsi peikon tahtoneen muuttaa
näin hänen muotonsa, ettei hänen armaansa enää koskaan häntä tuntisi.
Ja näin kului vuosia, niin pitkiä, ettei niille näyttänyt loppua
tulevan, niin ilottomia, että kuninkaantytär unohti naurun, unohti
iloiset laulut...
-- Mutta eikö tuo hänen mielitiettynsä koettanut häntä pelastaa? kysyi
Matleena, nuori karjapiika, jonka sydän vielä oli ummessa, tunne
ummessa, ja joka odotti ihanana arvoituksena sitä, mikä sitten
muuttuukin monelle pelottavaksi tuskaksi, odotti elämää.
-- Pelastaja oli tulossa, vaikkei hän sitä silloin vielä tietänyt,
kuului ääni ovelta.
Kaikki kääntyivät sinnepäin.
Ovella seisoi talon rouva. Hän tuli hymyillen lieden luo, istui
tyttöjen pariin ja sanoi:
Minä kerron sadun loppuun, sillä minäkin sen tunnen.
Juhana oli noussut seisomaan. Nyt hän hehkuvin silmin katsoi tuohon
naiseen. Mutta niin oli kaikkien huomio kiintynyt tulijaan, ettei
kukaan pitänyt silmällä Juhanaa.
Katarina alkoi kertoa sadun jatkoa.
-- Pelastaja oli tulossa. Eräänä päivänä, kun kuninkaantytär ilottomana
istui vuoressa, kuuli hän sen ulkopuolelta torven iloista raikunaa.
Kuninkaantytär hiipi vuoren seinää vastaan ja sykähtelevin mielin
kuunteli.
Kun ihminen on oikein köyhä, niin yksi ainoa ääni, yksi ainut sävel voi
hänen koko olemuksensa täyttää riemulla niin suurella, että hän on
siihen menehtyä.
Pelastaja oli tullut!
Ja kuninkaanpoika hiipi peikon nukkuessa vuoren sisään ja nosti
kuninkaantyttären syliinsä, nosti hänet satulaansa ja ajoi pois.
Ja kuninkaantytär siinä armaansa sylissä lepäsi, niin sulki hän
silmänsä ja suuri, pyhä raukeus täytti hänet. Tämän lyhyen onnen hetken
hän oli saanut siis kuitenkin kerran omakseen. Ja siinä tunsi hän
iankaikkisuuden.
Mutta peikko läksi ajamaan pakenevia takaa.
Hän ennätti heidät ja surmasi pojan.
Kun kuninkaantytär maassa näki armaansa kuolleena, hän otti puukon,
jolla armaansa oli kuolemaan syösty, ja pisti sen omaan rintaansa.
Kun heidät sitten haudattiin, toinen joen tuolle puolen, toinen joen
tälle puolen, niin kasvoi kaunis koivu kumpaisenkin haudalle, juuret
junivat yhteen, latvat painuivat toisiinsa.
Hakattiin koivut poikki, lastut lensivät toisiinsa.
* * * * *
Tuvassa oli aivan hiljaista. Vaiti olivat kaikki. Nuori Matleena vain
hiljaa itki.
Mutta ahtaalta tuntui tupa Juhanan mielestä.
Hän riensi ulos. Portailla hän seisoi ja katsoi taivaan pyhään,
huumaavaan korkeuteen kevätillan sammuvassa valossa.
Hän ei elämältä tällä hetkellä pyytänyt mitään enempää, ei kysynyt
mitään. Hän oli täydellisesti onnellinen.
Huimaavana varmuutena oli hänen ylitseen tullut se ajatus, että
Katarina häntä rakasti.
Hän tunsi, miten joku hiljaa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kun
hän kääntyi, seisoi Katarina hänen vieressään.
-- Olen satuni loppuun kertonut. Mene ja jatka.
Hän astui Juhanan ohitse ja asteli kartanoa kohden.
Mutta Juhana seisoi paikallaan liikkumattomana ja katseli, miten illan
hämärässä Katarinan vartalo häipyi.
Jo saapui hän kartanon puolelle ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Silloin Juhana palasi tupaan. Ja nyt hän kertoi väelle tarinoita niin
outoja ja satuja niin valoisia, että kuulijat tunsivat, miten rikas on
elämä silloin, kun ihminen ei pelkää ottaa vastaan kaikkea sitä suurta,
minkä se tarjoo, vaan vaatii elämältä yhä enemmän ja enemmän.