Viljaisten kartanossa, joka muinoin oli kuulunut rikkaalle ja
mahtavalle miehelle, oli asuinrakennuksessa kaksi suurta tupaa ja
niiden välissä kamari.
Siinä suuressa tuvassa, jossa muinoin talon entinen isäntä oli
asustanut, nukkui nyt kartanon palveluskunta. Toinen tupa oli jäänyt
asumattomaksi ja käytettiin sitä ainoastaan leipomiseen ja muihin
taloudellisiin toimiin.
Näiden tupien välisessä kamarissa asui talon vouti. Yksinkertainen oli
huoneen kalustus. Seinillä pitkät penkit, vuode, pari suurta kirstua,
ikkunan alla pöytä.
Kevätkyntö oli siksi päiväksi lopetettu, ja väki oli illastettuaan
mennyt levolle. Hämärä hiipi huoneeseen ja kosketteli kaikkia esineitä.
Omassa huoneessaan Juhana käveli ja koetteli hallita suonissaan soivaa
verta. Hän ojenteli nuorta notkeata ruumistaan. Ja hiljaa hän haasteli
sanoja, niin hiljaa, että ne tuskin kuuluivat, mutta niissä oli
riemuitseva sävel kuin linnulla, joka on pesän löytänyt ja sen reunalla
visertää.
Peläten tuvassa nukkuvien kuulevan hänen askeleensa hän lopulta
heittäytyi vuoteelleen.
Siinä hän lepäsi ja tuijotti pimeään.
Ulkona keväinen tuuli kiersi taloa, hyväili vanhan kartanon seiniä,
joiden sisällä ennen oli asunut rikas ja ylpeä herra, mutta joka kaiken
oli jättänyt ja vaeltanut pois entisiltä asuinsijoiltaan.
Aivan huoneen ikkunan alla oli suuri omenapuu, jonka oksat koskettivat
pergamentti-ikkunaan.
Ihmeellisiä taruja kulki tuosta puusta, joka joka kevät oli kukkarunsas
ja jonka hedelmät olivat makeat. Varhain se heräsi talviunestaan, ja
nyt jo näkyi, miten sen oksat valmistautuivat kukalle.
Sellainen puu oli hänenkin sielunsa. Sinnekin oli kevät väkevänä
voimana ehtinyt, ja hän tunsi, miten kaikki siellä tahtoi kukalle
tulla. Ja kohta oli saapuva kesä, jolloin mehiläiset puun ympärille
kokoontuvat. Sellainen puu tahtoi hänkin olla, rikas ja runsas, jonka
luo hunajan-ahneet olennot kokoontuivat. Ja kaikille tahtoi hän olla
hyvä ja kaikille antaa siitä, mitä hänellä oli. Ja kuinka paljon
hänellä olikin heille annettavaa!
Hänen sielussaan tuntui leppoisalta ja lämpimältä. Ja huomaamattaan hän
alkoi hiljaa puhua. Eihän hän enää jaksanut itsessään kaikkea iloaan
pitää, vaan täytyi sen purkautua ilmoille.
-- Kuinka tämä kaikki voi olla mahdollista! Näin paljon on siis jumala
minulle antanut eikä ole minulta armoaan kieltänyt!
Minulla on olento, jota minä saan rakastaa!
Sinä, sinä, sinä, rakas, ainoa!
Minä en tiedä, mitä sanoisin. Minä olen aivan kuin pieni lapsi, jolle
äkkiä on tullut joulu, ja hän on päässyt kirkkoon, saa kuulla kirkkaan
laulun, nähdä kynttilöiden palavan.
En ennen tietänyt saavani sinua rakastaa. En sitä tietänyt.
Pidin sitä niin mahdottomana, niin suurena rikoksena, etten uskaltanut
sitä ajatellakaan, kun se toisinaan kolkutti levottomana sydämelleni.
Miksi en saisi sinua rakastaa, kun en sitä sinulle ilmaise. Ja miksi
sen tekisin? Riittäähän tämä tietoisuus minulle yksinänikin.
En muuta toivo, kuin että sinä sen kerran huomaat ja silloin hellästi
minuun katsot, ja se riittää minulle. Minä en enempää ano enkä pyydä.
Tule ja vaadi minulta paljon, niin minä teen sen. Minä tahdon sinua
palvella. En puhu kartanon hoidosta, sillä senhän voisi kuka muu
tahansa tehdä yhtä hyvin kuin minäkin.
Ei, minä tahtoisin sinun hyväksesi tehdä jotain sellaista, jota ei
kukaan muu osaisi, ei voisi, ei uskaltaisi.
Sinä et tiedä, kuinka väkevä minä olen, kuinka minä voitan jokaisen,
joka kanssani käy kamppailemaan. Sinä et sitä tiedä, etkä koskaan ole
sitä nähnytkään, sillä minä en ole sitä muualla näyttänyt kuin
leikissä.
Mutta minä toivoisin, että vaara uhkaisi sinua ja että sinä silloin
apuuni turvautuisit.
Minä lupaisin suojella sinua kokonaista mieslaumaa vastaan. Tulisivatpa
vaan sinua uhkaamaan, niin heittäisin takin yltäni ja hyökkäisin kuin
kissa kimppuun.
Kuin susi minä kävisin heidän kimppuunsa, kuin käärme minä heitä
kiertäisin.
Ja lopulta minä heittäisin heidät ulos ovesta, niin että suuri säle
lohkeisi oven pielestä.
Ja kun sen olisin tehnyt, niin en pyytäisi muuta kuin saada istua
jalkojesi juureen ja nojata päätäni polveasi vastaan.
Silloin sinä hiljaa sivelisit päätäni ja minun olisi hyvä olla.
Minua ei vielä kukaan nainen ole hyväillyt, ja siksi minä sitä niin
suuresti kaipaan.
Ja minä itkisin silloin ilosta ja helpotuksesta.
Minä tiedän, että en ansaitsisi sitä, että minuun mieltyisit. Mutta
minä tahdon sinusta kauniisti ajatella.
Olen aina osannut uneksia muista ihmisistä hyvää, uskonut heihin
liiaksi, ja siksi minusta on tullut vähitellen kova ja karkea.
Minä olen uskaltanut kaunistaa elämää, ihmisiä, tekoja ja omia
ajatuksiani, ja siksi minusta on tullut tyly.
Minä olen voinut pyytää elämältä liiaksi, ja sen vuoksi olen aina
jäänyt odottamaan.
Tuo kovuus ja karkeus riisti minulta kyyneleet, teki minusta ihmisen,
joka kyllä voi välistä heltyä, mutta joka puristaa kaiken ikävän
itseensä eikä päästä sitä näkyviin.
Minä itkin viimeisen kerran äitini haudalla enkä voi sitä toistamiseen
tehdä. Ja niin minä kehityin mieheksi, joka häpeää näyttää suruaan.
Se tuntuu ensin niin tukahduttavalta, että on varsin vaikeata sitä
kestää.
Näin minulle ei lopulta ole jäänyt mitään muuta kuin sinä, jota vain
loitolta uskalsin ihailla.
Voisin niin paljon kertoa sinulle sinusta, jotta näkisit, miten syvälle
olet sieluuni painunut. Muistan jokaisen kartanossa käyntisi, ja
jokainen sanasi on painunut mieleeni. Ja kun olen ollut yksin, niin
olen toisinaan koettanut matkia ääntäsi ja sanojesi painoa. Olen
koettanut, mutta kuinka sitä olisin osannut.
Muistatko, kerran sanoit, että minä pidin rumasti lakkiani ja että se
varjosti otsaani. Sinä nostit lakkiani hiukan korkeammalle.
Sen jälkeen olen aina pitänyt sitä samalla tapaa, sillä minä olen
tahtonut olla juuri sellainen, kuin sinä toivot.
Minä olen lapsellinen, kun tätä kaikkea sinulle sanon ja näin puhun
itsekseni.
Mutta jos sinut näkisin, niin enhän osaisi sinulle mitään sanoa.
Katsoisin vain sinuun, ja sanat olisivat kuolleet huulillani.
Ja kun minä tahtoisin puhua siitä, mitä tunnen, niin puhuisinkin kai
vain karjasta ja pelloista.
Sanotaan, että rakkaus toisen miehen vihittyyn vaimoon on
kuolemansynti, että ikuinen kadotus on siitä rangaistuksena. Jumala ei
voi olla minulle niin armoton, että hän kieltäisi minulta tämän, joka
on minun ainoa iloni.
Ja kuinka minä syntiä tekisin, kun sinulta kaiken salaan?
Mutta, jos se on synti kuitenkin, niin tahdon minä ottaa sen kokonaan
itselleni, jotta sinä olisit pelastettu.
Sinulla on tukassasi muutama harmaa hius, minä näin sen tänään, kun
pidin sinua sylissäni.
Ja kun kaulaasi katsoin, niin näin, että siinä oli aivan kuin verinen
nauha.
Minä tiedän, että miehesi on sinua pahoin pidellyt.
Sano minulle vain sana, niin lyön hänet kuoliaaksi!
Hän ei saa armottomin käsin koskea sinuun, niin hentoon ja kauniiseen.
Hän ei saa, hän ei saa!
Millainen lapsi minä olen! Näin minä puhun itsekseni, ja minun täytyy
nauraa itselleni.
Tahtoisin olla tie, jolla kuljet, kivi, jolle astut. Tahtoisin alati
pysyä rinnallasi uskollisena kuin koira herralleen. Ja minä olisin
iloinen jokaisesta lyönnistäkin, jonka minulle antaisit.
Jos minut iltaisin suljet rukouksiisi, niin tiedän, että jumala ei voi
kieltää minulta paratiisiaan, sillä ethän sinäkään siellä tahtoisi olla
ilman minua. Ja tarvitsethan sinä sielläkin palvelijan. Enkä minä sitä
tointa antaisi kellekään taivaallisista, sillä sielläkin minä olen kade
jokaiselle, joka sinua saa lähestyä.
Minä tunnen, miten nyt olen terve ja nuori, ja minä vapisen sinua
ajatellessani.
Hän vaipui uneen ja hymyili nukkuessaan.
Ja ulkona kevät teki tuloaan. Se hyväili luontoa samoin kuin nuori mies
armastaan, jonka luo hän saapuu sulkien hänet lujaan syliinsä.
Kun Juhana aamulla meni työhönsä, hän huomasi, miten kartanon
renkipoika katseli pitkään häntä.
-- Mitä sinä, poika, minuun tuolla tavoin töllistelet? kysyi Juhana.
-- Aiotko sinä tulla pyhimykseksi?
-- Mitä sinä höpiset?
-- En minä höpise. Minä puhun aivan vakaita asioita. Aiotko sinä tulla
pyhimykseksi?
-- Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?
-- Minä heräsin yöllä ja silloin kuulin, miten sinä huoneessasi jonkun
kanssa puhelit. Kävikö taivaallinen sinun luonasi yöllä?
-- Minunko luonani yöllä? Taisipa käydä taivaallinen.
-- Sitä minä arvelinkin, ettei se mies mitään joutavia puhu, vaan on
sillä täysi tosi mielessään.
Poika tuli aivan Juhanan viereen ja katsoi kirkkailla silmillään
häneen.
-- Kuule, sanoi hän, kun sinä pääset sinne ylös, niin otathan minutkin.
Minä tulen sinne sinun renkipojaksesi. Ja kyllä minä hyvin syötän ja
juotan hevosesi, siitä voit olla aivan varma.
-- Etkö sinä siellä isääsi ja äitiäsi tahtoisi tavata ja olla heidän
kanssaan?
-- Tiedäthän sinä, ettei minulla sellaisia olekaan. Mutta mitä sitä
kysyt? Kai nekin siellä taivaassa ovat, mutta eivät he minua tunne ja
tuskin minäkään heitä, niin että minä jään sinun luoksesi. Otathan
minut sinne, otathan? Ei nyt heti, mutta sitten kun menet.
Juhana silitteli pojan päätä ja sanoi:
-- Meillä kahdella orvolla on varmaankin kerran oleva sama taivas, ja
sama onni on koittava meille kummallekin.
Sitten hän jatkoi reippaasti ja iloisesti:
-- Sinä saat minun nimikkotammani varsan omaksesi.
-- Oikeinko omaksi?
-- Ihan omaksi.
-- Oikeinko nimikkohevoseksi?
-- Nimikkohevoseksi.
-- Eikä sitä oteta minulta pois?
-- Ei koskaan.
-- Sitten ei minulla olekaan vielä mitään kovaa kiirettä.
-- Minne?
-- Sinne taivaaseen. Minä tahdon ensin nähdä hevoseni suurena, ja
siihen kuluu vielä muutamia vuosia. Saanhan minä sen varsan nyt heti,
vielä tänään?
-- Saat.
Juhana juoksi pihalle, otti auran lähteäkseen kyntämään. Ja hän huusi
korkealla äänellä, huusi niin, että metsä kaikui.
-- Mitähän vouti tänään niin riemuisesti rinkaisee, aivan kuin
humalassa olisi, sanoivat palkolliset.