Päivänpaisteisen mäen rinteellä, suuren hongan juurella piiloittelihe
pieni vedensilmä. Siinä se ihmetellen katseli maailman suurta
ihanuutta.
Mutta pian sen teki mieli edemmäksi. Se alkoi lykkiä syrjään neulasia
ja kuivuneita korsia, jotka sen tiellä olivat. Se ponnisteli,
ponnisteli! Ja puikahti pois niiden lomitse!
Hetkiseksi se jäi lepäämään kuivuneen oksan ja muutaman kävyn varaan.
Mutta edemmäs, kauemmas se kaipasi. Se ei viipynyt tässä, vaan kiirehti
mäen rinnettä alaspäin.
Se kasvoi matkallaan yhä voimakkaammaksi. Mitä välitti se enää pienistä
esteistä, se siirsi ne syrjään ylpeänä ja riensi eteenpäin.
Se oli omasta voimastaan aivan varma. Juuri kuin se siitä itselleen
kerskaili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, joka
vuosikymmenen oli maassa maannut, lahonnut ja juurtunut syvälle
sammaliin.
Sen viereen täytyi kevätpuron asettua, ja vimmaisena se etsi tietä
eteenpäin. Se kulki pitkin rungon sivua, yritti kiertää, mutta siihen
eivät sen voimat vielä riittäneet, eikä se malttanut odottaa siksi,
kunnes olisi suureksi kasvanut.
Mutta rungon alla oli pieni reikä. Siitä ensin muutama pisara pääsi
pujahtamaan. Toiset seurasivat, ja pian oli vesi kaivanut itselleen
aukon, joka tuli yhä suuremmaksi ja leveämmäksi.
Äkkiä vesi repäisi mullan ja sammaleen pois tieltään ja kiiti riemusta
liristen eteenpäin.
Laaksoa kohden se kiiti. Nyt ei mikään voinut sitä pidättää, sillä yhä
voimakkaammaksi se oli tullut ja yhä iloisempana se jatkoi matkaansa.
Se tiesi nyt voimansa, se tiesi suuntansa ja se meni sinne, minne sen
mieli paloi.
Maata kuljetti puro mukanaan, vieritti pieniä kiviä uomassaan, joka yhä
leveni ja syveni. Aivan kirkas se ei enää ollut, mutta kuinka
voimallinen ja keväisen riemullinen. Ja olihan se saanut päämäärän,
josta se mäen rinteellä ei ollut osannut uneksiakaan.
Kunnaan alapuolella oli oja. Siihen se syöksyi ja kiiti hurjaa vauhtia
eteenpäin.
Mutta kun notkoon oli tultu, ei oja johtanutkaan sinne, minne puro
mieli, vaan kääntyi ja teki mutkan.
Suuttuneena levitti puro itsensä laajaksi lammeksi. Se ei tahtonut
jäädä siihen, koko voimallaan se pyysi päästä eteenpäin.
Ja puro nousi lopulta ojan äyräälle katsomaan. Kaukana oli meren kaunis
poukama, sinne puro tahtoi päästä, tuohon laajaan ulappaan, jossa
kaikki virrat yhtyivät. Se nousi äyrään yli ja tulvehti eteenpäin.
Äkkiä tuli sen eteen ihmisten laatima tie. Mitä välitti puro enää
siitä. Se levitti taas itsensä laajaksi lammeksi ja asettui siihen
herraksi.
Nyt sitä ei kukaan enää tainnut kulussaan muuttaa, sen se tiesi, vaan
kaikkien täytyi sitä väistää. Ja tässä tiedossaan puro tuli yhä
kirkkaammaksi, ja kuulakka keväinen taivas kuvastui siihen ja värähteli
sen hopeanhohtavissa juovissa.
Eteenpäin puro lirisi, nauroi ihmisille, jotka luulevat voivansa estää
kevättä, kun se heidän suonissaan alkaa virrata.
Eteenpäin kulkemaan on keväinen puro luotu, paisumaan leveäksi
virraksi, joka niittyjen halki kulkee ja maan kostuttaa suurta kukintaa
varten.
Kohden meren aukeaa ulappaa se tiesi menevänsä, sinne, jonne se levolle
käy.
Silloin sen mieletön kiitäminen eteenpäin oli saavuttanut maalinsa.
Tietä, joka Rymättylässä Viljaisten kartanosta vie Poikon kartanoon,
kulki keväisenä päivänä vuonna 1447 mies ja nainen.
Nuoria he olivat kumpikin, sillä heidän käynnissään oli se notkeus,
joka ihmisessä on silloin, kun hänen veressään on vielä vapauteen
pääsemättömiä voimia. Poskilla tämä voima heloittaa, silmissä loistaa
ja tekee jokaisen liikkeen sulavaksi ja samalla voimakkaaksi.
Nainen oli Poikon kartanon herran, Gödike Fincken puoliso, Katarina
Tavast. Mies oli Viljaisten kartanon vouti, Juhana Olavinpoika.
Katarina oli puettu tummaan verkapupukuun, ja hänen yllään oli suojana
kevään viileätä, mereltä huokuvaa tuulta vastaan nahalla sisustettu
kauhtana. Kepeästi hän nosti liepeitään, jotta ne eivät kevätkostealla
tiellä kastuisi. Liepeen alta näkyivät ruskeat saappaat, joissa olevat
kannukset todistivat hänen äskettäin ratsastaneen.
Hän loi silmänsä maahan nähdäkseen, mille kohtaa oli viisainta astua.
Kun kuiva kohta tiellä tuli eteen, silloin hän kohotti päänsä, jolloin
kasvojen suuri suloisuus tuli näkyviin.
Kalpea hän oli, ja hänen silmissään oli se outo välke, joka syntyy
niihin pitkinä iltoina ihmisen katsellessa elämän toivotonta puolta.
Mutta nythän oli tullut kevät, ja se oli päästänyt mielen talvisista
siteistään vapaaksi. Sykkihän elämä taas kirkkaana ja lupaavana, tuoden
helman täyden toiveita ja unelmia.
Katarina oli noin kolmenkymmenen vuotias, mutta hänen tyttömäinen
vartalonsa ja siroutensa teki hänet näöltään yhdenikäiseksi seuraajansa
kanssa.
Juhana Olavinpoika oli hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli pitkät
saappaat, jotka ulottuivat suoran takin alle. Ne olivat likaiset ja
mullan ja kosteuden värittämät, josta voi päättää hänen äskettäin
kävelleen pelloilla. Harmaan takin sitoi uumenilta leveä nahkavyö.
Päässä olevan lakin alta näkyi vaaleata tukkaa, joka korvan juuressa
pyrki kiharoille kääntymään.
Koko ajan nuori mies katseillaan seurasi nuorta naista. Kun tämä asteli
edellä ja vartalonsa notkeasti liikahteli hänen hypätessään syrjään
välttääkseen liian kosteita paikkoja, levisi puna miehen poskille,
hänen harmaat silmänsä tummenivat ja hänen suunsa ympärillä, jonka
ylähuulta kaunisti vaaleahko parranalku, oli juhlallinen vakavuus.
Katarina ei pitänyt silmällä seuraajansa kasvojen ilmeitä, vaan oli
hilpeä ja nauroi hypellessään maantiellä.
-- Sinun, Katarina, olisi pitänyt hevosella ajaa kotia. Miksi sen
lähetit pois? sanoi Juhana.
-- Minulla oli sellainen hillitön halu olla keskellä kevättä aivan
rauhassa. Ole sinä aivan huoleton. Enhän minä ensi kertaa tällaisia
teitä kulje. Minun täytyy oikein hillitä itseäni, etten asetu tähän
tielle ja jollain karahkalla perkaa kevätpuroa ja auta sitä
ponnistuksissaan eteenpäin.
Samassa hän saappaansa kärjellä veti uoman, niin että edessä olevan
lätäkön vesi pääsi virtaamaan pois.
-- Muistatko, Juhana, kun sinä olit Porkkalassa, isäni luona keväisin,
kuinka me siellä päivät pääksytysten kevätojia perkasimme ja laitoimme
niihin myllyjä. Minä olin vanhempi ja määräilin, ja sinä olit jo
silloin minun voutini. Meillä oli oma talomme siellä meren rannalla ja
sinä sanoit minua toisinaan vaimoksesi ja...
Katarina vaikeni ja astui nopeasti eteenpäin.
Mutta Juhana, joka hänen takanaan kulki, tunsi, miten hänen verensä
kohahtivat.
Eteenpäin he astelivat ja puhelivat Viljaisten kartanon kevättöistä.
Tämän ja Poikon kartanon oli Katarina tuonut huomenlahjana miehelleen.
Rakkaaksi oli tämä kartano hänelle tullut, ja mieheltään hän oli
pyytänyt oikeuden saada täällä vapaasti määrätä ja hallita.
Poikosta oli hän tänään lähtenyt keskustelemaan voutinsa kanssa
kevätkylvöistä. Kuinka mielellään hän aina tuli Viljaisiin! Siellä hän
näki iloisia ja onnellisia ihmisiä. Siellä kaikki olivat hänelle hyviä,
varsinkin Juhana, jonka kanssa hän oli nuoruutensa viettänyt, ennenkuin
hänet naitettiin rikkaalle Gödike Finckelle. Juhanahan oli niinkuin
hänen veljensä, ja Katarina tunsi itsensä aina turvalliseksi
ajatellessaan, että hänellä oli tuollainen voimakas nuori mies
vierellään, jos vaara uhkaisi.
Siksi hän niin mielellään tulikin Viljaisiin, jossa osattiin hymyillä
ja nauraa ja jossa hän tiesi kaikkien häntä rakastavan.
Kuinka toisenlaista oli Poikossa, jossa hänen miehensä herruutta piti.
Synkkä ja töykeä oli Gödike Fincke. Vanha oli hän ollut jo silloin, kun
hän otti vaimokseen nuoren Katarina Tavastin. Ja kuinka kylmää ja
ilotonta oli hänen elämänsä ollut tuon miehen rinnalla.
Tämä ajatus puistatti Katarinaa.
-- Viluttaako sinua? kysyi Juhana, joka sen oli huomannut.
-- Ei. Minä vain ajattelin omia asioitani, ja silloin minä pudistin
ajatukseni pois, sanoi Katarina.
Niinkuin kirkkaana keväisenä päivänä palavan päivän kehrän päälle äkkiä
siirtyy pilvi ja kaikki näyttää harmaalta ja koko luonto aivan kuin
jähmettyy, niin tunsivat nuokin molemmat nuoret ihmiset, että heidän
elämässään oli pilvi, joka tavan takaa palasi.
Tien mutkassa meni Juhana edeltä ja otti tien poskesta salon, jonka
asetti kulkupuuksi kostean kohdan ylitse...
Katarina pysähtyi ja katseli Juhanaa.
Miksi oli tuo mies hänen silmissään nyt niin toisenlainen kuin ennen?
Miksi hän oli nyt niinkuin nurmi, jota hän ennen oli vihantana
katsellut, mutta jossa nyt kukkaset helottivat? Miksi oli tuon miehen
olennossa jotain, joka pani hänen mielensä oudosti sykähtelemään?
Mies on vasta silloin oikea mies, kun hän voimakkaasti tuntee, kun
hänen vereensä on tullut voima, joka pyytää päästä oikeuksiinsa. Sen
Katarina tiesi.
Miksi hän ei koskaan ollut kuullut, että Juhana olisi tuntenut
rakkautta jotakuta naista kohtaan? Sellaiset tummiksi leimahtavat
silmät eivät voineet olla muuta kuin voimakkaan sydämen ilmaisijat.
Onnellinen oli oleva se nainen, joka tuon miehen oli omakseen voittava,
sen Katarina ymmärsi. Hetkiseksi leimahti kateus hänessä.
Hän heitti sen ajatuksen pois ja astui nopeasti Juhanan asettamaa
salkoa myöten tämän ohitse.
Sanattomina, mielten aatoksissa askarrellen he astuivat eteenpäin.
Niinkuin tuulahdus, joka kaukaa tulee ja lämpöisenä kasvoilla leikkii
ja lupaa suurta suvea, niin johtui Katarinan mieleen tarina hänen
omasta sisarestaan, Elinasta.
Elina oli ollut naimisissa miehen kanssa, jota hän ei rakastanut. Kun
tämä kuoli, meni hän luostariin, joka vasta muutama vuosi sitten oli
muutettu Raisiosta Naantaliin.
Toista miestä oli hänen sisarensa rakastanut jo silloin, kun vielä oli
hento tyttö, jonka sydän on aukeamassa. Kun hän sitten joutui leskeksi
ja oli vapaa menemään armaansa kanssa naimisiin, niin hän jäikin
luostariin.
Miksi hän sen oli tehnyt, sai Katarina vasta silloin tietää, kun hän
kerran surun painamana oli mennyt sisartaan kohtaamaan ja tämä oli
hänelle kertonut omasta elämästään, sillä lohduttaakseen häntä.
Sellainenhan on ihmisen mieli, että se lohdutuksensa löytää siitä
surusta, jonka toinen on tuntenut, ja sen laskee toisen surun viereen,
sanoen: Näin paljon olen minä kärsinyt ja olen kuitenkin voiton saanut!
Kahden käyskentelivät sisarukset silloin, vanhempi surun painamana ja
nuorempi surustaan vapaaksi päässeenä.
Ja Elina oli näin puhunut sisarelleen:
-- Iloton on minun elämäni ollut, niinkuin talvinen päivä, jossa ei
ainoatakaan valon sädettä näy. Mutta minä uskoin aina aamun kerran
tulevan ja minulle tuottavan kevään, jota sydämeni ei ollut saanut
nähdä. Kun mieheni kuoli, menin luostariin. Minne muualle olisinkaan
mennyt?
10
Se mies, jota nuorena olin omakseni toivonut, oli mennyt merien
taakse palvelemaan kuningastaan ja etsimään kuolemaa. Sitä hän oli
toivonut. Kuinka hyvin minä ymmärsin, että ihminen toivoo kuolemaa
kirvoittajakseen.
Eräänä päivänä minulle tuotiin tieto siitä, että hän oli kuollut.
En minä sinä päivänä enkä päivinä, jotka sitä päivää seurasivat, voinut
itkeä.
Hiljaa meni haava, jonka olin saanut, umpeen. Niin minä uskoin.
Mutta kun tuli se päivä, jona mieheni kuoli ja minä siis olisin ollut
vapaa, silloin minä tuskasta huusin, sillä nyt vasta minun elämäni oli
autio, kun olisin ollut valmis ottamaan onnen vastaan, eikä sitä
minulle enää tarjottu.
Täältä luostarista etsin rauhaa ja lepoa särkyneelle sydämelleni.
Kun hän oli kuollut, niin enhän väärin tehnyt, kun joka päivä häntä
muistin palavissa esirukouksissani.
Eräänä päivänä, kääntäessäni silmäni seurakunnan puoleen, kohtasin
katseen, joka ainiaaksi oli jäänyt sydämeeni. Siten katsoivat vain
yhden ihmisen silmät.
Se oli hän! Hän ei ollutkaan kuollut, vaan oli tullut minua noutamaan!
Hän etsi tilaisuutta saadakseen kanssani puhua. Ja niin palavasti minä
kaipasin hänen äänensä sointua, että siihen suostuin.
Silloin hän kertoi minulle kaikki tunteensa ja tahtoi minut ryöstää
luostarista.
Pyhän edessä minä rukoilin, että hän armahtaisi minua, pidättäisi minut
hiljaisissa suojissaan.
Mutta niin suuresti minun sairas sydämeni kaipasi hänen sanojensa
säveltä, että suostuin hänen ehdotuksiinsa ja lupasin lähteä hänen
seurassaan, paeta luostarista, rikkoa nunnavalani, tehdä kaikki, mitä
hän minulta vaati.
Niin heikko on naisen sydän, että se on valmis rakkautensa tähden
myymään sielunsa autuudenkin.
Alttarin juurella minä rukoilin pyhää, että hän minulle antaisi merkin
siitä, saanko lähteä vai täytyykö minun jäädä.
Mutta mitään merkkiä ei tullut. Vaiti oli pyhä.
Minä olin pyhän alttaria varten alkanut valmistaa peitettä, joka oli
taidokkaasti nyplätty. Minä en tahtonut lähteä pois, ennenkuin sen olin
valmistanut. Minä toivoin, että se olisi puolestani sovittajani pyhän
edessä, jotta hän ei minua rankaisisi rakkauteni tähden.
Kammiossani istuin ja tein kuumeisesti työtäni.
Sydämeni kaivattu oli luvannut tulla luokseni venheellä, joka salmeen
soutaa silloin, kun aurinko on mailleen mennyt.
Ja kiivaasti sydämeni odotti tuota hetkeä.
Niin palava oli minun ikäväni, etten enää taitanut tehdä työtä, vaan,
kun ilta oli sammumaisillaan, menin ikkunaan ja siitä katsoin salmelle,
odottaen venheen näkeväni.
Pääni oli palava ja kuumetta ruumiissani, ja koko olemukseni kaipasi
hänen luokseen.
Mutta viimeisen kerran käännyin pyhän Birgitan puoleen rukouksessa,
jotta hän minulle antaisi merkin siitä, tulisiko minun jäädä vai
seurata noutajaani.
Mutta pyhä ei minua kuullut, ja niin alkoi ilta sammua.
Kun ikkunaani nojasin, niin takanani kuulin nypläysnappuloiden helinän.
Kuulin sen, mutta luulin jonkun sisarista tulleen minua auttamaan ja
niin en kääntynytkään katsomaan, vaan salmelle suuntasin odottavan
katseeni.
Jo souti venhe illan hämärässä.
Käännyin ja aioin lähteä.
Mutta kuin käännyin, niin kirkkaus taivaallinen täytti minun kammioni
ja ihanasti helisivät nypläysnappulat.
Pyhä Birgitta istui minun työni ääressä.
Kun vavisten vaivuin polvilleni, niin katsoi hän minuun, hymyili ja
katosi.
Ja niin minä jäin luostariin, sillä minä olin löytänyt rauhan.
Sisaren tarina väikkyi Katarinan mielessä hänen astellessaan tietä
eteenpäin.
Miksi tämä ajatus juuri nyi hänen mieleensä kangasti kauniina kuvana
ihmemaasta?
Tulisiko hänenkin kaikesta luopua omistaakseen kaiken?
He tulivat notkoon, sille kohdalle, johon kevätpuro oli valtiaaksi
asettunut. Lampi oli leveä. Sitä ei millään voinut kiertää, sillä
molemmin puolin oli peltoja, ja niiden pehmeässä kevätmullassa
astuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa kuin puron yli kahlaaminen.
-- Nyt nousi tie pystyyn. Millä me nyt ylitse pääsemme?
-- Minä kannan, sanoi Juhana.
Miksi oli hänen miehekäs äänensä niin soinnuton? Miksi oli tumma se
katse, jonka Katarina kohtasi, kun hän entiseen leikkitoveriinsa loi
silmäyksen?
Niin väkevä oli tuo katse, että hymy kuoli Katarinan huulilta.
Salaman tavoin hänelle selvisi, mitä hän tuolle miehelle oli.
Leikkitoverin tunne oli hänestä kadonnut ja uusi tunne oli voimallisena
ja vaativana astunut sijaan.
Tämä ajatus hetkiseksi huumasi Katarinan mielen. Hänen iloihin
tottumaton sydämensä sävähti.
Tuo mies ei saa häntä kantaa! Hän ei tahdo sitä.
Mutta miksi oli hän voimaton? Miksi ei hän sanaa löytänyt sitä
kieltääkseen? Miksi hän antoi Juhanan nostaa hänet maasta ja kantaa
häntä käsivarsillaan?
Katarina sulki silmänsä ja raukaiseva rauha täytti hänen olemuksensa.
Niin vierasta ja epätodellista oli kaikki tällä hetkellä. Niin uutta ja
outoa.
Kuinka hän oli kautta elämänsä toivonut, että joku olisi hänelle ollut
hellä ja hyvä, ei olisi häneltä mitään pyytänyt, ei vaatinut, ei muuta
kuin antanut.
Hän oli ollut aivan kuin taudin polttama olento, joka toisen kautta voi
terveeksi tulla.
Hyvyyttä hän tarvitsi parantuakseen siitä tuskasta, jonka nimi on
elämä. Hyvyyttä, ei muuta kuin hiukan hyvyyttä.
Hän muisti tarinan spitaalitautisesta miehestä, joka tuli pyhän
asuntoon ja häneltä vaati itselleen ruokaa. Ja nöyränä pyhä mies
hänelle ojensi oman ruoka-astiansa. Sitten vaati spitaalitautinen
itselleen pyhän miehen vuoteen, eikä tämä sitäkään kieltänyt. Mutta
vihdoinkin vaati sairas, joka vilusta värisi, että pyhän miehen tulisi
omalla lämpimällä ruumiillaan hänen kylmä ruumiinsa lämmittää. Eikä
pyhä mies sitä pelännyt, vaan riisui vaatteet yltään ja sulki
sairaan syliinsä. Mutta kun hän sen tehnyt oli, niin muuttuikin
spitaalitautinen kirkastetuksi, ja pyhä mies pitikin sylissään maailman
vapahtajaa, joka hänen rakkauttaan oli tahtonut koetella.
Tuollainen sairas oli hänkin ollut, lailla spitaalitautisen oli hänkin
kadottanut kaiken uskon elämään.
Ja sitten tuli tuo terve ja voimakas ihminen, jonka kaikki unelmat
olivat vielä puhtaita, ja sulki hänet syliinsä.
Katarina tunsi, miten jotain sairasta ja heikkoa hänestä aivan kuin
putosi pois. Haavat painuivat umpeen, ja hän oli taas terve ja
voimakas.
Hiljainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että
tämä mies rakasti häntä, että hänkin oli jollekulle korkeinta
maailmassa.
Tyynnyttävinä pisaroina putosi ilo hänen kuihtuneeseen elämäänsä.
Juhana ei nähnyt mitään muuta kuin nuo kasvot, joilla taivaallinen
rauha lepäsi.
Hän tiesi, että hänessä oli herännyt tunne, joka äkkiä oli päässyt
valloilleen ja jonka kulkua hänen tahdottomana täytyi noudattaa.
Silloin tunne voimakkaana laineena ihmisen sielun täyttää taitaa, kun
ihminen ei enää ole uskonut tunteen voivan sielussaan herätä.
Lammen toiselle puolelle tultuaan Juhana laski taakkansa maahan.
Katarina loittoni hänestä, ja sanaakaan lausumatta he astuivat tietä
eteenpäin.
Ääneti he kulkivat. Jo saapuivat sillalle, joka pienoisen joen yli vie.
Mereen jokikin johti, kauas mereen. Niin etsii ihmisen sielukin aina
tunnetta toisen, johon se tietää hukkuvansa ja sen kautta löytävänsä
rauhan.
Eivät he toisilleen voineet mitään sanoa siitä, joka onnea lupaavana
ajatuksena heissä lainehti.
Kartanon pihalle tultuaan Katarina sanaakaan sanomatta nyökkäsi
hyvästiksi Juhanalle, mutta hetkiseksi heidän katseensa yhtyivät, niin
lyhyeksi hetkeksi, minkä salama tarvitsee valaistakseen seudun, mutta
molempien ajatukset olivat siinä katseessa.
Vasta silloin ihminen täydellisesti tajuaa, miksi hänelle on silmät
annettu, kun hän niiden kautta kauneimmat ajatuksensa taitaa ilmaista.
Juhana otti kartanon vajasta lapion ja alkoi astua tietä takaisin.
Kevätpuro oli tieltä etsinyt Juhanan saappaiden jättämät jäljet,
asettunut niihin ja täyttänyt ne kirkkaalla vedellä.
Mutta kun Juhana sille kohtaa tietä tuli, niin astui hän keskelle
lampea ja alkoi kaivaa tien poikki uomaa, jotta vesi pääsisi vapaana
virtaamaan eteenpäin.
Ja kevätpuro solahti uomaan ja sinne mennessään leikki miehen
saappaiden ympärillä hyväillen ja sanoen:
-- Sinä kuulut meihin! Sinä kuulut meihin!
Juhana kaivoi lapiollaan, ja sitä tehdessään hän hymyili. Kaikki
juhlallisuus oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Hiljaa alkoi hän viheltää, ja oli se kuin linnun laulua pensaikossa
keväällä, kun se toista luokseen kutsuu ja iloitsee keväästä
ympärillään ja itsestään.
Kun lampi oli tieltä poistunut ja vesi liristen kulki notkoa alaspäin,
hän läksi astumaan Viljaisiin päin.
Koko matkan hän katsoi maahan, etsien siitä jälkiä, jotka pienet
saappaat olivat siihen jättäneet.
Kartanoon tultuaan hän heitti lapion syrjään, avasi vajan oven ja veti
esiin auran. Tallista hän nouti parhaan hevosen, jonka hän itse oli
varsasta kasvattanut, ja valjasti sen auran eteen.
Kauas kaikui hänen heleä, miehekäs äänensä, kun hän huusi:
-- Hoi, miehet, kevät on tullut, kyntämään!
Hän kantoi auraa korkealla hevosen astellessa läheiselle pellolle.
Pellon äyräällä hän hetkiseksi pysähtyi, laski auran kärjen maahan,
yllytti hevosta vetämään ja sitten painoi auran syvälle pehmoisen
mullan poveen.
Ja hepo veti, kaikki sen jäsenet pingottuivat.
Kun saran päähän oli päästy, katsahti Juhana ensi kerran ylös. Hän
näki, miten kartanon rengit valmistautuivat seuraamaan voutiaan.
Hän katsahti kohti korkeutta, jossa taivaan kuulakka kupulaki sinisenä
kaartui hänen ylitseen, ja hän näki kaiken, koko ympäristön, talon,
pellot, koko avaran luonnon uudessa valossa.
Kevät oli tullut hänen sieluunsa, ja hän rakasti koko luontoa samoin
kuin rakastaa kevät, joka talven karkoittaa pois, jotta suuri suvi ja
sen heleä päivä saisi tilaa viihtyäkseen maan päällä.
Aina ennen hän oli tehnyt ristinmerkin alkaessaan ensimäisen vaon.
Nyt oli hän sen unohtanut.
Ja kun hän sen muisti, niin hymyili hän, vihelsi hevoselleen ja alkoi
uuden vaon. Hän ei nyt kaivannut mitään siunausta, sillä hän tiesi,
että se kesä, jossa hän oli onnellinen, ei voinut olla muuta kuin
viljava.
Ja oli kuin hepokin olisi tietänyt, että sen herra oli onnellinen, se
ei painanut päätään alas, vaan pystypäin se veti auraa eteenpäin ja
hirnui, ja vako tuli suora ja syvää.
Näin teki Juhana ensimäistä kevätkyntöä ja jokaiseen vakoon hän kylvi
ajatuksia, jotka olivat nousevat hedelmäksi samoin kuin se viljakin,
mikä pellossa on maatuva ja moninkertaisena kohoova.