Väsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui
kuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä,
Hänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että "liturgia
oli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja
pahennusta".
Näin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo
oli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan
sangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu,
kovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä
Ruotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus
oli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden
ja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota,
joka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama.
Mutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä
De la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen
ja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta
joutavasta "Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan"
nimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa
varjella.
Enemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli
Suomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot
olivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä
oli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen
rajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.
Suuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus
käynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana
tehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin
velttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti
suosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa
tilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570
esim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti
julistuskirjeellä avuntuontiin, koska "Suomi on niin tärkeä Ruotsille,
sen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset."
Osan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää
ennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen
tiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen
virsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja
palkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin
suuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan
kuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. "Suomen herttua minä olen",
oli hän silloin sanonut, "sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella
kielellä." Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen
kuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin
kuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin
valitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä
etuansa valvomaan.