Katariina Jagellonica, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi
puolisoansa. Lukija epäilemättä muistaa, kuinka jalosti hän kieltäytyi
kaikista eduista, joita hänelle tarjottiin sillä ehdolla, että hän
luopuisi Juhanasta. Siitä voimme päättää, kuinka kipeästi hänen
sydäntään kalvoi se ajatus, että he toisessa elämässä kuitenkin
tulisivat eroitetuiksi. Olihan Juhana muka vääräuskolainen, jolle --
niin Katariinalle oli lapsuudesta saakka opetettu -- ei voinut tulla
muu kuin iankaikkinen kadotus osaksi. Hartaasti ja lakkaamatta hän siis
koki taivuttaa puolisoansa autuuttavaan katolisuskoon. Pitkät, ikävät
päivät vankeudessa olivat näille käännytystoimille sangen soveliaat, ja
lopputulos olikin se, että Juhana jälleen vapaaksi päästyään oli
mieleltään puoleksi katolinen.
Hän ei kuitenkaan ollut taipuvainen muuttumaan täydellisesti
katolilaiseksi. Juhana oli, niinkuin tiedämme, varsin turhamielinen
kunnianhimossaan ja sangen oppinut herra. Johtuipa hänelle siis se
tuuma päähän, että hän voisi yhdistää erilleen hajonneet kristilliset
kirkkokunnat ja saada itselleen iäti unohtumattoman, loistavan nimen.
Sitä varten piti muka keskivälinen kirkonmuoto keksittämän, johon
kaikki lahkot vähäisen myöntyen saattaisivat yhdistyä. Protestanttinen
uskontunnustus ja katoliset kirkonmenot yhdistyneinä sopivat Juhanan
mielestä uuden yhteisen kirkkokunnan perustukseksi. Tähän tuumaan
Katariinan katolinen hovisaarnaaja Herbst häntä myös hartaasti kehoitti
siinä toivossa, että asiaa sittemmin sopisi ajaa vielä edemmäksi.
Vanhan arkkipiispan Lauri Pietarinpojan kuoltua, jonka ankaraa
luterilaisuutta kuningas vielä oli pelännyt, alettiin tuota hanketta
heti panna toimeen. Uusi arkkipiispa ei saanut kuninkaallista
vahvistusta vaaliinsa muulla ehdolla, kuin että hän lupasi ottaa
jälleen useat hyljätyt kirkonmenot käytäntöön, ja hänen vihkimyksensä
toimitettiin sitten aivan paavilaistavan mukaan. Muut piispat
siunasivat arkkipiispaa kätten päällepanemisella, jonka jälkeen
ristinmerkki voideltiin öljyllä hänen otsaansa ja sormeen pantiin
sormus, käteen koukkusauva, päähän korkea hiippa. Öljyvoitelemista
toimittamaan pakoitettiin tässä tilaisuudessa meidän piispamme Juusten,
joka juuri tätä paavilaistemppua oli aina pahemmin kuin mitään muuta
kammonnut ja koettanut hävittää. Omantunnonvaiva tämän myöntymyksensä
johdosta ja pelko, että puhdistettu oppi voisi hävitä kotimaasta,
kalvoivat pian vanhuksen elinsuonen poikki. Heti vihkimyksen jälkeen
hän läksi pois Turkuun ja kuoli seuraavana vuonna 1576.
Muut piispat papistoinensa sitä vastoin muuttivat arkkipiispan
vihkiäisten jälkeen kokouksensa Upsalasta Tukholmaan. Kuningas oli
heidät sinne käskenyt keskustelemaan uudesta kirkkomenojen
ehdoituksesta. Tämä ehdoitus, jonka Herbst parin salakatolisen papin
avulla oli pannut kokoon, sisälsi tietysti paljon katolisuutta. Siitä
syystä papit alussa hangoittelivat vastaan; sillä ehdolla he kuitenkin
viimein suostuivat, että kirjan loppuun lisättäisiin heidän tekemänsä
luterinmieliset selitykset. Sen lupasi kuningas; vaan kun uusi Liturgia
eli Punainen kirja seuraavana vuonna 1577 ilmestyi painosta, ei siinä
sittenkään ollut muuta lisäystä kuin papiston suostumus; selitykset
olivat kuninkaan käskystä pois jätetyt.
Tästä lähtien Juhana rupesi yhä julkisemmin suosimaan katolisuutta.
Lutherin katkismuksen käyttäminen kiellettiin; sen sijaan pantiin
paavilainen uskonoppi koululasten käsiin. Virsikirjasta poimittiin pois
kaikki moitteet paavia vastaan, jopa pian lisättiin siihen hänen
puolestaan veisattavia rukouksia. Luterilaisiin yliopistoihin
ulkomaille ei päästetty enää ketään; sitä vastoin suotiin
kruununvaroista apurahoja niille, jotka menivät johonkuhun ulkomaiseen
jesuiitta-kouluun. Uudet, kalliit arkut tehtiin useitten pyhimysten
luille. Maatiloja annettiin jälleen elatukseksi vielä säilyneille
luostareille, joihin tällä tavoin alkoi uudelleen karttua asukkaita.
Meillä Suomessa oli kuninkaan puoliso jo v. 1575 kehoittanut Naantalin
abbedissaa jälleen ottamaan vastaan neitosia yhteyteensä ja
kasvattamaan heitä katolinuskoon sekä pyhän Birgitan sääntöjen
tottelemiseen. Ja seuraavana vuonna kuningas kruunun kustannuksella
korjautti luostarin rakennuksia, jotka jo olivat pahasti rappiolla.
Tällä uudistusyrityksellä ei kuitenkaan ollut menestystä; nunniksi
pyrkijöitä ei enää Naantaliin tahtonut tulla. Viimeisen abbedissan,
_Birgitta Kurjen_, kuollessa ei ollut enää kuin kolme sisarusta
jäljellä, ja 1590 vuoden paikoilla kuoli heistä viimeinenkin. Muita
Suomen luostareita ei oltu yritettykään uusia.
Ei aikaakaan, niin Juhana, aivan Herbstin toivon mukaan, rupesi
ehdoitteluihin itse paavin kanssa, luvaten julkisesti palautua vanhan
emäkirkon syliin ja palauttaa siihen myös kaiken kansan. Puolestaan hän
vain ensi aluksi vaati muutamia myönnytyksiä, muun muassa sen, että
Ruotsin papit saisivat naida, että saarna pidettäisiin kansan kielellä,
että ryöstettyä kirkon omaisuutta ei vaadittaisi takaisin aatelistolta
y.m. Jos Roomassa näihin ehtoihin olisi suostuttu, olisi kenties
katolinusko vähitellen taas Ruotsin valtakunnassa päässyt valtaan.
Mutta onneksemme paavi tavallisella sokealla itsepintaisuudella hylkäsi
kaikki semmoiset pyynnöt. Siitä laimeni pian Juhanan hartaus
katolinuskoon, ja se kylmeni peräti, kun hän Katariinan kuoltua v. 1586
nai luterilaisen aatelisneiden Bjelke-suvusta. Nytpä meidän
kuninkaalliselle jumaluusoppineelle pälkähti toinen tuuma päähän. Hän
rupesi harrastamaan Ruotsin seurakunnan yhdistämistä Kreikan kirkkoon.
Hänen käskystään Turun piispa _Eerikki Eerikinpoika_ käänsi liturgian
kreikaksi. Se oli Konstantinopoliin lähetettävä ja sen perustuksella
soviteltava kreikanuskoisen patriarkan kanssa. Mutta siitäkin
hankkeesta Juhana pian luopui ja palasi nyt jälleen omaan liturgiaansa.
Nämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät
tietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana
vaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi
vastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui
vainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää
vastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana,
isänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä
aikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös _Härkäpään_
kuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583
määräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki
Eerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin
hiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies,
joka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon.
Hän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta
muustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin
leipäänsä.