Sodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat
olleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään
kaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös
Pohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla
kuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat
vuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät
kansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin
mitä ne jo ennestään olivat.
Varsinkin nyt sodan loppupuolella kiihtyivät rajametelit Pohjanmaalla.
Eräs venäläinen rosvojoukko oli jo ennen aselevon loppua käynyt
Oulunjärven tienoilla. Sitä kostamaan läksi keväällä 1589 parvi
"vahvoja suomalaisia" Iin pitäjästä. Päällikökseen he olivat valinneet
väkevän ja uljaan talonpojan, nimeltä _Juho Vesanen_. He kulkivat
veneillä jokia ja järviä pitkin ja pääsivät viimein Kouta-jokea myöten
alas Vienanmereen. Pietarinpäivän aattona he lähestyivät pientä
Kantalahden kaupunkia. Siellä oli paraikaa suuri ilo, niinkuin
kreikanuskolaisilla Pietarin juhlana ainakin. Kaupungissa asuvat
venäläiset ja karjalaiset olivat kaikki kadulla tanssimassa, leikkiä
lyömässä ja olutta juomassa. Kaiken yötä riemasteltuansa he viimein
aamusella menivät levolle, uupuneina valvomisesta sekä juomisesta.
Silloinpa Vesanen ja hänen miehensä, jotka tähän asti olivat väijyneet
piilopaikassa, ryntäsivät esiin. Hirveä verisauna nyt alkoi ja onneton
kaupunki suitsui pian kekäleinä. Samalla lailla iiläiset hävittivät
myös kaikki kylät Kantalahden ympäristöllä ynnä myös useampia Kemin
kaupungin piirikunnassa. Venäjänpuolista Kemijokea myöten voittajat
viimein palasivat kotiin suurine saaliineen. Mutta siellä heitä kohtasi
surkea näkö! Heidän kirkkonsa oli tuhkana, kappalainen makasi sen
vieressä kallo kirkon avaimella halkaistuna, heidän talonsa olivat
poltettuina, kotiin jääneet vaimot ja lapset tapettuina tai
kirkkoherran kanssa Venäjälle vietyinä. Samalla aikaa kuin iiläiset
hävittelivät Vienanmeren rantoja, olivat näet venäläiset käyneet
vieraina heidän turvattomissa kodeissaan ja velan tasoittaneet. Eikä
heidän kostonsa siihen tyytynytkään, vaan seuraavan vuoden alussa tuli
vielä suurempi venäläisparvi, joukossa myös oikeata sotaväkeä, joka
poltti Limingan kirkon ja hävitti koko sen pitäjän. Kun Ruotsista
saapui nostoväkeä ja sotamiehiä avuksi, olivat venäläiset jo poissa.
Eivätkä muuten pohjalaiset tahtoneetkaan sotajoukkoa turvakseen
arvellen, että se oli liian kallis elättää. He tarjoutuivat varustamaan
ja pitämään kaksi lippukuntaa (1,000 miestä) jalkaväkeä omista
pojistaan, ja lupasivat hädän tullessa miehissä nousta aseisiin, kunhan
vain pääsisivät sotaväkeä elättämästä. Tähän heidän pyyntöönsä he
saivatkin v. 1590 kuninkaan suostumuksen.
Sota-innossaan Pohjanmaan talonpojat eivät nyt malttaneetkaan odottaa
päällekarkausta; syystalvella 1590 he läksivät taas itse vihollisen
kotiin. Tällä kertaa heidän retkensä kävi Lapin tunturien poikki aina
Jäämeren rannoille asti. Siihen olivat venäläiset Kustaa Vaasan aikoina
asettaneet muutamia uutisasutuksia. Kuola- ja Tulomajoen yhteiseen
laskupaikkaan oli rakennettu pieni kaupunki, nimeltä _Kuola_, ja vielä
toista peninkulmaa luoteisempana seisoi _Petsingin_ luostari, jonka
asukkaat koettivat levittää kristinuskoa pakanallisille lappalaisille.
Tämän luostarin valloitti Vesasen joukko kaikkein ensiksi. Joulupäivänä
he karkasivat sisään, tappoivat abbotin ynnä viisikymmentä munkkia sekä
viisiseitsemättä palvelijaa, ja hävittivät koko luostarin perinjuurin.
Kaksi päivää myöhemmin he seisoivat Kuolan kaupungin edustalla, aikoen
hävittää senkin samalla lailla. Mutta tämä yritys ei onnistunutkaan
mieltä myöten. Venäläiset näet torjuivat piirittäjät urhoollisesti
takaisin ja ajoivat heitä vielä pitkän matkaa jäljestä. Suuri joukko
meidän miehiä kaatui sekä rynnätessään että sitten pakomatkalla. Itse
Vesanenkin Torniossa sai surmansa pyssyn luodista, jonka eräs Ahma
niminen vanki ampui häneen. Vieläkin tietää kansa noilla mailla kertoa
tästä uljaasta päälliköstään, ja olipa hänen maineensa ulommaksikin
levinnyt. Juhana kuningas oli kutsunut hänet ensimäisen retken jälkeen
luoksensa ja antanut hänelle lahjoja. Leskikin sai nyt veronvapauden
ynnä kaikellaista apua palkinnoksi miesvainajan urhotöistä.
Pohjalais-talonpoikien uskaliaat retket saattoivat venäläiset siihen
pelkoon, että kenties Vienanmeren länsiranta ja koko Lapin saarento
voisi joutua Ruotsin kruunun alle. Sentähden lähetettiin nyt suuret
joukot strelitsejä ja kasakoita, monta tuhatta miestä, Pohjan perille.
Samaten täytyi siis Ruotsinkin puolelta taas tuoda säännöllistä
sotaväkeä talonpoikien avuksi. Kummin puolin ei kuitenkaan saatu muuta
kuin hävitystä aikaan. Venäläiset tulivat v. 1591 Liminkaan ja
polttivat äsken uudestaan rakennetun kirkon. Ihmiset olivat
turvautuneet pieneen linnoitukseen, joka seisoi nykyisen Limingan
kirkon sijalla, ja pitivät siellä ensi alussa erään Nykyri nimisen
talonpojan johdolla onnellisesti puoliansa, ampuen puisella kanuunalla,
joka oli nahkahihnoilla vahvistettu. Mutta hädissään he viimein
sattuivat panemaan luodin alle ja ruudit päälle, jotta tykki ei
lauennut, ja silloin vihollinen pääsi rynnäköllä sisään. Samana vuonna
suomalaiset sitten vuorossaan kävivät Vienanmeren rannalla erästä Iso
Suma nimistä linnoitusta hätyyttämässä. Mutta sitä he eivät saaneet
valloitetuksi, vaan heidän täytyi tyytyä ympäristön ryöstämiseen.