Kaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat
_Kankaisten Hornit_, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman
maineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista
kertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja
viisaita neuvonantajia. _Henrik Hornin_ nimen kirkkautta on kuitenkin
hänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen
ajan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden
kaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus
säilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän
kuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana
kuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja
kielsi näitä pedontöitä. "Suuresti minä pelkään", lopetti hän kirjeensä
Hornille, "että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän
tekemänne julmuudet."
Aivan puhdas ja loistava on sitä vastoin _Kaarle Hornin_ maine. Hän oli
epäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja
häntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi.
Tämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin
ritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa
oikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan.
Suoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän
ollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi
sankari jalosti, "olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset
aivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan
vaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla." Puolustuspuheensa hän
viimein lopetti näillä sanoilla: "Minä olen syyllinen monessa
suhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta
ei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi.
Mielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen
perinnöksi vaimolleni ja lapsilleni."
Syynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että
hän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen
johdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan.
Juhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä
luopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän
muka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle.
Kohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta,
vaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että
Hornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian
täytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman
häntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan
sydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me
olemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä
Virossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut
Narvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan
viha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.
Henrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli
syntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta
tulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin
urhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla
rauhansovinnolla.
Hänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna
hän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin
1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana
v. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin
olleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen
nimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että
hän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä
puolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa.
Neljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä
itseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.