Venäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän
valloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale
"vanhaa pyhää Venäjänmaata", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi.
Heidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi
kiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen
tyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin
sotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken
tulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi
kun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen
armeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli,
ryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä
pitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen
Inkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen
valtaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.
Täällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden
mukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra
Kustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja
ampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha
tuttavamme _Kaarle Horn_, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua.
Kaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että
muuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä
syltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle
helmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja
lumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja
alkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen
avulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja
tsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät
orpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä
terveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne
lähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan
kaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien
tähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.
Näin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet
tyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua,
kutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää
enempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta,
sen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa
toista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät
tulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä
valloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa.
Ja sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä
menneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. "Lempo",
sanoivat he, "menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei
siitä kuitenkaan ole mitään apua!" Pakko oli siis Hornin ruveta
ehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut
luopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti;
mutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi
olivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois
piiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän
sovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla
ja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari
Feodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota
eivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.
Ruotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle
Hornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli
säilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen
äsken ottamansa arvonimi "Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan
suuriruhtinas" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän
tuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina
kuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan
oma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja
veljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli
määrätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni
poikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.