De la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin
liittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti
solmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista
valloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet
Liivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen
kääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka
oli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie
varustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin
puolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta
voitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v.
1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä
venäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli
valloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi
päätetyksi.
Tämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan
paikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina,
olivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue
olisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen
luokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman.
Viimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti
kumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle,
molempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin
pöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä
lailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman
katoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin,
mitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään.
Asiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan.
Rauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen
viidellä vuodella.
Ruotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä
sen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa
tapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin
asiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo
melkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi
herrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella
rannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka
oli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden
vuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä.
Säikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja
lautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta;
mutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli
äskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui
virtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja
lepää siellä Nikolain kirkossa.
De la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän
vaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien
kulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen
toistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä
vanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa
"Pontus herran" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten
tekemiä. "Pontuksenkaivannoksi" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan
alkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa
aikaisemmin kaivatti. Ja "Pontuksensiltoja" muka ovat kaikki suuremmat
porraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, "Pontus herra"
on kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi,
puolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut
Kalevalan urhot.
Siitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut
kasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli
syntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.
Vähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka
kuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla;
eipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi
sotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä;
siitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä
edes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja
luostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi
hän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä
miekankahvaan.
Aluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä
Skotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan
kuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten
sotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari
vuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja
epäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien
herttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän
käytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa
palveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin
keneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota.
Paitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle
Pontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon
ja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia
Gyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden
vanha.