Kaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista
Vironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit
ja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet
vihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin
porvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja
teollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos
sotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui
sangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet
suojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne
lähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä,
niin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen
kellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti
heti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet
kädessä. "Ohoh", huokailivat usein porvari parat, "milloinkahan taas
saanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla
talonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!"
Kultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen
ajan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä
varmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä
vastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut
välirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota
kaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna
rääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan.
Urhoollisten suomalaisten, _Henrik_ ja hänen poikansa _Kaarle Hornin_
johdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla
torneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten
koko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja
linnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin
siis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut
sotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka
jäivät lähettämättä.
Tammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat
päivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle.
Kohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän
myöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä
loikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000
venäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio _Iivana
Koltsov_, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: "Joko tuon sinulle
Räävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!"
Seuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden
suojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko,
ja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa,
joista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista
lennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun
nuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat
ammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä
tullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin
kartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot
kaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät
yläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit
perheinensä hyvässä turvassa. "Eipä hätää!" kuultiin heidän sanovan.
"Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus,
minkä se tullessaan rikkoo."
Tulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon.
Hän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa
pommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta,
jonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä
talonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa.
Niinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti
luokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa,
niinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli
aika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa
purskahti suureen nauruun.
Piiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien
vastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti
lennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät
ulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo
virolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli _Iivo
Schenkenbergin_ johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein
saatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut,
että sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen
ulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään
oli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan,
ainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä
saaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä
venäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.
Esimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös
urhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit,
niin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea
silmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja
laukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän
ympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että
he säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille
kehoituksena ja rohkaisuna.
Kolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä
päivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli
karkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen
tuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten
mielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon
väkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja
yleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. -- Sittenkin kului vielä
melkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn
mukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se
tapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.
Näin oli siis Räävelin kaupunki toisenkin kerran pelastunut, ja
hartaasti kiittivät siitä kaupungin asukkaat Herraa Jumalaansa. Mutta
autioiksi hävitetyt olivat kuitenkin kaikki seudut ylt'ympärillä, monen
peninkulman laajuudelta. Ja Suomessakin oli Porvoon sekä Helsingin
paikkakunnat saaneet kovan iskun. Niistä tatarilaisista, jotka Räävelin
piiritysjoukkoon kuuluivat, oli näet 1,200 samonnut merijään yli
Uudellemaalle. Siellä ei kukaan tiennyt olla varoillansa, koska sovittu
välirauha ei ollut vielä loppuun kulunut. Sentähden saivat rosvot
mielin määrin tehdä tuhotöitänsä ja täydessä turvassa palata
saaliinensa. Paljon he myös kuljettivat pois vankeja, totutulla
tavallaan laahaten niitä perässään, hevosten häntään sidottuina.
Tietysti moni raukka, varsinkin lapsista, pian uupui, ja jätettiin
silloin armotta jäälle nääntymään. Mutta olipa myös rosvoistakin 500
hukkunut sulaan paikkaan.