Aivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia
myöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet
oli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös
sangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä
Ranskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista
sotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla
saaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä
tahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli
nurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että
ruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille _Haapsalon, Lukon ja
Liholan_ linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa
Ruotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät
valapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat
Tanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa
noissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska
Tanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli
venäläisten hyvä ystävä.
Mutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti
suuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa,
pyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin
venäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut
kovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta
se olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta
saksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat
kaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli
tullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki,
vaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu,
pian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin
vasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä
venäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.
Olisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla
kunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He
eivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät
heidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä
herkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan
naisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja
hävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja
ylenkatsettansa. "Aika kummaa kansaapa", arvelivat he, "te saksalaiset
olettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme
antaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin.
Ja suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain
rangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen."