Paljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten
sanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa
oleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä
päällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri
joukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat
taitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne
puolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle
Maunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen
kanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet
kaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut
muuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran
nimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun
ynnä Liivinmaan herrat puolellensa.
Rääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla
kehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset
eivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui
ylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa
Rääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään
paremmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät
suomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle
Henrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa
Räävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16
p. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.