Kuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta
vihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata
vihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän
piispamme _Juusten_ oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet.
Silloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet
esittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät
Moskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin
ja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä
kiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa
takaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin
ja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu
meidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin
heidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät
muutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä
pystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan
pääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat
ruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.
Kahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja
päästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt
suovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua
seuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria
venäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2)
lähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin
palvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen
hopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin
ylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on
Moskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään
piirustaa. -- Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi,
etenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita
ei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein
tyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma
maksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä
sen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita
lähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet
vihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden
alussa.
Sangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä
ajalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi
toistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. "Mitäs minä Katariinastasi
huolisin", kirjoitti kerran esim. Iivana, "Puolan kuninkaan tyttäriä on
ollut tallirenkienkin puolisoina. -- -- Ja kukas sinä sitten olet?
Talonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna
kuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä
Viipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi
tuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä.
Yhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista,
jotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet." -- Juhana puolestaan
vastasi samalla lailla. "Raa'asta kirjoituksestasi", pilkkaili hän,
"näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei
ulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy." Tämmöistä
törkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta
takaperin!