Kaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat
Puolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska
molempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä.
Jälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja
Stettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen
koviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi
vihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki
voimansa.
Edellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin
Iivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina
Jagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt
ryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta
pianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua,
näin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen
puolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta
tarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi
Katariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja
naapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan
koetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää
pyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi
kaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin
toivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin.
Mutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt,
lähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän
piti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos
ilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin
ennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin
Tukholmassa.
Tässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea
kapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa
sisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä
pahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei
Kaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät
ulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja
kylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin
enimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti
päästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.