Aikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen
johtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi
työkseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat
ottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä
tarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt
pidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne
edelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi
kulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä
kertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan
patterien suojaan.
Vasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen
kanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston _Ölannin_ saaren pohjoisniemen
kohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten
päälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin
kurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn
laukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston.
Siitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon.
Horn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä
itselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan.
Kolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri
viimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan
Hornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa
vihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut
haaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli
sekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat
olivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit
ja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa.
Olisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta
suomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen,
pahimman tuulisolmun auki.
Nyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä,
kutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi.
Mutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin
raivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa
Östergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan
tuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn
kuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen
syntymävuodestansa ei meillä ole.
Ruotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä.
Se ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri,
niin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset
tekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva
Suomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät
kuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen
varustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis
puolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös
äskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan
usein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.