Suomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä
sodassa, _Klaus Kristerinpoika Horn_, josta jo on ollut useamman kerran
puhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli
mahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista,
suurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut
näissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun
haaroihin, edellinen _Joensuun_, jälkimäinen _Kankaisten_ haaraan,
niinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat
kuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että
suvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja
Suomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku
Suomessa, Halikossa.
Aatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa,
missä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet
vielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri
paikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä
kokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli
seurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli
jokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet
muukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin
Flemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka
nämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat
itseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme
parissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän
keskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin
suomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he
tarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.
Räävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän
Smoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna
1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka
vuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta
ensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän
palasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli
rajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin.
Suomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia
kaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja
hävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä
harjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on
säilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti.
_Hornin sodaksi_ he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se
juuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että
Klaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan
syytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä
uskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa
vastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta.
Asianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki
kuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin
käskyt hävityksiin.
Paljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia
loisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja
saanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli
Ruotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja
sen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen
taitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin
laivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä
pienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli
Kööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään
hoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot
arvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn
kuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta
tanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän
sijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka
juuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.
Vihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa
ja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4
p. he kohtasivat Hornin _Buchovin_ edustalla Mecklenburgin rannikolla.
Pienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse
tanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto
katkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa
kotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai
tanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä
rautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan
ja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan,
"rakeina rapsuttelivat" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni,
Niilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein
saapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua
varmaksi luullusta saaliistansa.
Kuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin
määrin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun
alussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon,
että se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle
palaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla
nimelläkin jo turmiota. _Bornholman_ ja Rügenin saarien välillä
viholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu.
Pikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse
ala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun!
Eikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä
kiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin
amiraalilaiva "Pyhä Eerikki" ja "Suomen joutsen", taistelivat, ja loppu
oli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin.
Vankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.
Tästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille
sekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille
kalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi
suotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia
Tukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti
kuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa
kaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina,
joka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska
eräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian
saisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki
vielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan
kuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa
puolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille
ja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin
ja sai häpeällisen murhateon estetyksi.