Näin vietettiin Turun linnassa nyt iloista elämää, jommoista sen
harmaat muurit eivät ennen eikä sen jälkeen koskaan ole nähneet. Mutta
pianpa alkoi loistoa himmentää se paksu, musta pilvi, joka yhä
uhkaavampana kohosi läntiseltä taivaan rannalta. Eiköhän ihanalle
nuorikolle, hänen katsellessaan noita kuvia kammionsa seinillä, joskus
kohonnut ahdistava tunne sydämeen. Olihan hänkin, niinkuin tuo kaunis
Helena, syynä valtiasten keskinäiseen vihaan, josta helposti saattoivat
yhtä suuret turmiot saada alkunsa.
Kohta kotirantaan jouduttuaan oli Juhana herttua kirjeellä ilmoittanut
veljelleen, että hänen kosintaretkensä oli onnellisesti päättynyt,
jonka vuoksi hän pyysi Eerikkiä tuliaisiin vieraakseen. Puolan
kuninkaalta saaduista panttilinnoistaan ei hän virkkanut sanaakaan.
Vastaukseksi lähetti Eerikki herttuan luo valtaneuvoksensa Jaakko
Rosengrenin ja saksalaisen sihteerinsä Bruserin. He toivat kuninkaalta
sen sanan, ettei hän joutanut itse tulla Turkuun. Heidän kauttaan hän
vielä ilmoitti kuulleensa kumman sanoman veljestään, jota hän ei
kuitenkaan voinut uskoa todeksi. Huhu kertoi, sanoi hän, että Juhana
oli valtakunnan viholliselle lainannut rahaa. Sehän olisi aivan sitä
valaa vastaan, jonka Juhana oli Arbogassa vannonut. Jos se kuitenkin
oli totta, niin pysyköön herttua edes erillään noista pantiksi
saaduista linnoista; muuten hän voisi menettää suomalaisen
herttuakuntansakin. Viimeiseksi vielä Eerikki asetti veljelleen sen
jyrkän kysymyksen, kummanko puolta hän aikoi pitää, Ruotsin vaiko
Puolan kuninkaan? Pelästyneenä tästä Juhana nyt tunnusti laina-asian
todeksi, vaan koki kaunistaa sitä koreilla vaiheilla. Lainan hän sanoi
tulleensa antaneeksi vastoin tahtoaan, sillä lähettiläät olivat
ymmärtäneet väärin hänen käskyjänsä. Sigismund Aukustin kanssa oli
sovittu, että se paluumatkalla Riiassa maksettaisiin takaisin. Mutta
tätä sovintoa ei täytetty, yhtä vähän kuin Katariinan myötäjäisiäkään
oli annettu. Siitä syystä oli herttua Riiassa vakuudekseen vaatinut ja
saanutkin muutamia linnoja. Näitä linnoja hänen ei kuitenkaan käynyt
antaa Eerikin käsiin, koska ne eivät olleet hänen omiaan, vaan
ainoastaan pantiksi annetuita. Viimeiseen kysymykseen Juhana vielä
vastasi vakuuttamalla hartaasti uskollisuuttaan. Tietysti, sanoi hän,
minä Puolan kuninkaan lankona mielemmin soisin rauhan ja sovinnon
vallitsevan molempien valtakuntien välillä. Mutta jos sota syttyy,
tulen sittenkin väkeni kanssa oman kuninkaan avuksi. Tähän lupaukseen
Eerikki nyt tarttui kiinni ja käski herttuan kohta lähettää koko
sotavoimansa sotaan Liivinmaalle. Juhanapa taas väistyi sanastaan ja
pyysi sen sijaan saada mennä miestensä kera Tanskaa vastaan, joka
samalla aikaa uhkasi ruveta sotaan Ruotsia vastaan.
Tällä tavoin olivat veljekset jonkun aikaa vaihtaneet kirjeitä,
kiihtyen molemmin puolin vihassansa. Sattuipa vihdoin uusi tapaus, joka
kytevän tulen viritti ilmivalkeaksi. Uplannin maakunnassa oli eräs
Suomen aatelismies juomingeissa pitänyt kapinallisia puheita. Hän sanoi
valtakunnan asioiden olevan rappiolla eikä suinkaan parantuvan, jollei
toista kuningasta saataisi. Vieläpä hän oli ennustanut, että
Mikonpäivän aikana Eerikin hallitus oli saava loppunsa. Varomaton mies,
samainen Juhana Pärttylinpoika, jonka olemme herttuan hovipoikien
joukossa maininneet, vaan joka vähää ennen oli saanut eron jonkun
typerän tekonsa tähden, otettiin kohta kiinni ja vietiin kuninkaan
eteen. Yrjänä Pietarinpojan neuvosta mies parkaa nyt kidutettiin
julmimmalla tavalla. Hän asetettiin kuumille tiilille makaamaan ja
kuuma rauta pantiin hänen rinnalleen. Tässä tilassa hän sai vastata
kysymyksiin, ja tuskissaan hän tietysti vastasi kysyjän mielen mukaan.
Hän tunnusti kuulleensa nuo sanat, jotka hän oli lausunut, itse Juhana
herttuan suusta, ja olleensa lähetetty nostamaan Ruotsin kansaa
kapinaan. Mutta kun hänet rattailla vietiin teloitettavaksi, hän
kuitenkin taas peruutti kaikki ja huusi korkealla äänellä antaneensa
väärän todistuksen.
Epäluuloisen Eerikin mielestä tämä tunnustus silti täydesti todisti
veljen kapinallisia hankkeita. Hän kuulutti käskyn, että valtakunnan
säätyjen kohta piti kokoontua, ja vaati veljeä Tukholmaan vastaamaan
niiden edessä teoistansa. Samassa Eerikki myös lähetti kaksi miestänsä,
Iivari Särkilahden ja Eerikki Stenbockin, Suomeen. Koska hän ei uskonut
herttuan vapaaehtoisesti tulevan tuomiolle, oli näillä herroilla
salainen käsky väkivallalla tuoda hänet sinne. Vaan heille ei
tarjoutunutkaan sopivaa tilaisuutta käskyn täyttämiseen. Silloin he
kuitenkin ryöstivät kaksi herttuan uskottua palvelijaa, Hannu
Skotlantilaisen ja Niilo Birgerinpojan, jotta heidän kauttansa
saataisiin tarkempia tietoja Juhanan aikeista.
Säikähtyneenä tästä tapauksesta Juhana herttua nyt kutsui kaikki
herransa neuvotteluun. Henrik Horn kertoi silloin saaneensa eräältä
ystävältään Ruotsista sen tiedon, että kuningas oli lujasti päättänyt
saada herttuan valtaansa. Kuolema tai ainakin elinkautinen vankeus oli
tuleva Juhanan osaksi. "Sentähden", päätti Horn kertomuksensa, "minun
neuvoni olisi semmoinen, että te, ruhtinaallinen armo, menisitte
joksikuksi ajaksi ulkomaille. Minulla tosin on tässä maassa koti ja
talo, varat ja omaisuus. Mutta kaikki ne jättäisin ja seuraisin
perheineni teidän kanssanne, jos te, ruhtinaallinen armo, lupaatte
hankkia minulle saman verran omaisuutta muussa maassa." Samaa vakuutti
myös Herman Fleming puolestaan. Molemmille herttua antoi vaaditun
vakuutuksen ja he vannoivat myös hänelle uuden lujan uskollisuusvalan.
Sittenkin he luopuivat molemmat juuri näinä päivinä herrastansa ja
karkasivat Ruotsiin. Juhanan puolta pitävät historioitsijat ovat heitä
siitä kovasti moittineet, syyttäen heitä pettureiksi, koska he ensin
tiedustelivat herttuan päätöstä ja sitten läksivät sitä kuninkaalle
ilmoittamaan. Mutta heidän käytöstänsä ei sovi niin mustalta kannalta
katsoa. Juhana herttua näet hylkäsi pian heidän pakoneuvonsa. Silloin
tietysti oli sota kuningasta vastaan ainoana keinona; vaan siihen
alamaisvelvollisuus ei sallinut heidän ruveta osallisiksi.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Turkuun taas kaksi Eerikin miestä,
ritari Klaus Tott ja aatelismies Olavi Stengafvel. He olivat käyneet
muualla Suomessa aatelisten toimia tarkastamassa. Nämät herrat Juhana
herttua nyt panetti kiinni, toivoen voivansa heillä lunastaa omat
palvelijana irti. Kolmen päivän kuluttua hän kuitenkin jälleen muutti
päätöksensä ja päästi vangit valloilleen. Heidän kauttaan hän pyysi
Eerikiltä turvakirjaa; sen saatuansa hän lupasi tulla kanteisiin
vastaamaan. Mutta Eerikki ei tähän suostunut. Oikean tuomion, vastasi
hän, on kuningas velvollinen antamaan kanteenalaiselle alamaiselleen,
vaan ei mitään turvakirjaa.
Kesäk. 1 p. 1563 kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan. Ensin he
neuvottelivat riidoista Puolan ja Tanskan kanssa. Vaan sitten kuningas
läksi ulos ja Yrjänä Pietarinpoika käski säätyjen valita valiokunnan
herttuan asiaa tuomitsemaan. Tämän lautakunnan edessä hän sitten esitti
kanteensa hillittömän hurjana, soimaten ja mustaten herttuaa
hävyttömimmällä tavalla. Kanteet olivat semmoisia, että herttua muka
oli maanpetturina tehnyt liiton sekä Puolan että Tanskan kanssa. Olipa
hän nyt kieltäytynyt tulemastakin, kun häntä kutsuttiin oikeuteen, ja
varustautui ilmikapinaan. Todistukseksi veti Yrjänä Pietarinpoika
esille sen seikan, että eräässä tanskalaisessa sotalaulussa Juhana
herttuaa oli mainittu liittolaisena. Puolan liittohan näkyi selvästi
tuosta rahalainasta, minkä Juhana oli langolleen antanut. Viimein vielä
luettiin julki onnettoman Juhana Pärttylinpojan tunnustukset.
Vieraiksimiehiksi oli myös käsketty herttuan paenneet neuvokset, jotka
eivät voineetkaan kieltää laina-asiaa eikä myöskään sitä, että Juhana
nyt aikoi turvautua aseisiin. Sitä vastoin Horn kuitenkin innokkaasti
puolusti entistä herraansa Juhana Pärttylinpojan valheellista
tunnustusta vastaan, vakuuttaen, ettei Juhana silloin suinkaan
miettinyt kapinaa. Tuomio, joka kesäk. 7 p. julistettiin, oli sangen
kova. Juhana herttua oli maan vihollisten liittolaisena ja
herttuavalansa rikkojana mestattava ja teloitettava. Hänen
perillistensä ei pitänyt saada periä herttuakuntaa eikä myöskään
Ruotsin kruunua, vaikka Eerikki kuolisi lapsetonna.
Tämän päätöksen toi nyt Hogenskild Bjelke herttualle, samassa kuitenkin
tarjoten vielä kuninkaan puolesta anteeksiantoa. Herttua saisi pitää
sekä henkensä että herttuakuntansa ja myös nuorempien veljien jälkeen
kruunun perintöoikeuden. Mutta siitä armosta vaati Eerikki häneltä,
ettei hän vasta saisi pitää muita kuin kuninkaan määräämiä neuvoksia,
ettei hän enää puuttuisi valtioasioihin, että hän luopuisi
mynttäysoikeudestaan ja ettei hän koskaan kuninkaan luvatta lähtisi
herttuakunnan rajojen ulkopuolelle. Nähtävästi koetti Eerikki välttää
taistelua nyt, kun sota Tanskankin kanssa oli syttymäisillään. Mutta
Juhana herttua ei totellut enää sanoja eikä lupauksia. Niinkuin asiat
nyt olivat, katsoi hän kunniallisemmaksi tulla julki sodassa voitetuksi
kuin pelkurina myöntyä veljen säätämiin ehtoihin.