Melkeinpä olisi Juhana herttua täältä vielä kääntynyt kotiinsa. Hänellä
oli näet Danzigissa huonot sanomat vastassa kahdeltakin haaralta.
Eerikki oli lähettänyt uhkauskirjeen, missä hän vielä ankarammin vaati
häntä luopumaan naimisliitostaan. Toiselta puolen näytti nyt Puolankin
kuningas rupeavan tekemään verukkeita. Puhetta oli jo ennen ollut
siitä, että Juhanan nuorempi veli Maunu samalla naisi Katariinan
vanhemman sisaren. Maunu olikin aikonut tulla mukaan, mutta Eerikki
oli pidättänyt hänet Ruotsissa. Nytpä pani Sigismund Aukusti
välttämättömäksi ehdoksi, että vanhempikin sisar samassa tulisi
naitetuksi; muuten hän ei sanonut voivansa antaa nuorempaa. Suuttuneena
ja säikähtyneenä Juhana astui jo jälleen laivaan palatakseen
kotimaahan, johon hänen suomalaiset neuvonantajansa häntä hartaasti
kehoittivat. Mutta samassa saapui Gephart Puolasta takaisin. Vaikka hän
ei tuonut mitään parempia ehtoja, osasi hän kuitenkin Tenczinin avulla
selittää asian mitättömäksi muodolliseksi koukutteluksi, joka kyllä
saataisiin selväksi, kunhan Juhana itse vaan tulisi saapuville.
Elok. 19 p. lähdettiin siis Danzigista taas eteenpäin. Ensin tultiin
Königsbergiin, Preussin herttuan pääkaupunkiin, jossa herttua Puolan
vasallina juhlallisesti kestitsi Juhanaa viisi päivää. Sepittipä hänen
hovirunoilijansa siinä tilaisuudessa Suomen herttuan kunniaksi
runonkin, joka oli pitkä kuin Suomen nälkävuosi ja ikävä kuin Preussin
mäntykankaat. Sitten pitkitettiin tietä Liettuanmaan jylhien korpien
kautta, missä matkalaiset ihmeekseen vähä väliä näkivät metsäkarjuja ja
kauhean suuria karhuja. Kovnossa oli Sigismund itse lankoaan vastassa.
Täällä ruvettiin nyt tarkemmin sovittelemaan naimisliiton ehtoja, jota
tointa myös kesti koko matkan _Vilnaan_, Liettuanmaan pääkaupunkiin
asti.
Sigismund Aukusti vaati, että vihkiminen toimitettaisiin kokonaan
katolisten kirkonmenojen mukaan ja että Katariina saisi uudessa
kotimaassaan täyden uskonvapauden. Kumpaankin ehtoon suostui Juhana
herttua. Mutta samassa hän kuitenkin myös juhlallisesti julisti
aikovansa itse pysyä luterilaisessa uskontunnustuksessaan. Siitä syystä
hän ei myöskään taipunut ottamaan pyhää ehtoollista katolisella
tavalla, joka näkyy vihkimistapoihin kuuluneen. Myötäjäisiksi lupasi
Sigismund sisarelleen 32,000 Unkarin kultarahaa sekä lisäksi 60,000
dukaattia äidin perintöosana. Juhana puolestaan määräsi puolisolleen
huomenlahjaksi koko _Ahvenanmaan_ ja Kastelholman linnan sekä lisäksi
_Rauman_ kaupungin ja _Laitilan ja Lapin_ pitäjät. Huomenlahja-alustan
asukkaitten piti vannoa uskollisuusvalansa yksistään Katariinalle,
kuitenkin "rikkomatta alamaisvalaansa Ruotsin kuningasta kohtaan". Tämä
lisäys todistaa selvästi, että Juhana vielä kuitenkin toivoi voivansa
elää sovinnossa veljensä kanssa, vaikka olikin laiminlyönyt hänen
kieltonsa. Yhtä varovainen oli myös hänen vastauksensa, kun hänelle
sanottiin, että hänen Puolan kuninkaan lankona piti julistaa itsensä
itsenäiseksi hallitsijaksi. Minä olen, vastasi hän tähän, Ruotsin
kruunun vasalli, velvollinen palvelemaan kuningasta sotaväelläni,
vaikka muuten olenkin itsenäinen. Minun ja kuninkaallisen veljeni väli
on aivan sama kuin Saksan ruhtinasten ja keisarin. Pahaksi onnekseen ei
Juhana kuitenkaan osoittanut samaa viisasta malttia loppuun asti. Halu
saada joku osa Liivinmaata omaksensa yllytti hänet tekoon, joka oli
suuresti varomaton ja ajattelematon. Hän näet ei ainoastaan jättänyt
kaikkia Katariinalle tulevia rahoja langon haltuun, vaan vieläpä
lainasi hänelle 120,000 taalaria lisäksi. Niistä sai hän pantiksi
seitsemän linnaa Liivinmaalla, nimittäin _Paiden_ (Weissenstein),
_Helmen, Karksin, Ermesen, Rujenin, Burtnikin ja Trikatenin_ linnat.
Lokak. 4 p. 1562, kun ehdoista tällä tavalla oli sovittu, vihittiin
viimein nuori pariskunta. Tähän asti oli Juhana asunut kaupungin
parhaassa ravintolassa, mutta nyt hän sai komeat huoneet itse
kuninkaallisessa linnassa. Viikon päivät vietettiin häitä suurella
ilolla ja kaikellaisilla juhlallisuuksilla. Musiikki soi, tanssijaisia
ja turnauspelejä pidettiin sekä Saksan että Unkarin tavalla. Muutamat
häiden aikana tapahtuneet tapaturmat tekivät kuitenkin ilon hiukan
surunsekaiseksi. Itse hääyönä murhattiin Katariinan kokki, ja eräässä
turnauksessa sen jälkeen taistelijat kiivastuivat siinä määrin, että
leikistä tuli tosi ja useita sekä hevosia että ritareja tapettiin.
Näitä tapauksia kertoi kansa päätä pudistellen, pitäen niitä pahoina
enteinä nuoren pariskunnan tulevalle onnelle.
Mielellään olisi Sigismund Aukusti pitänyt langon luonansa talven yli,
luultavasti toivoen voivansa sinä aikana vieroittaa hänet kokonaan pois
Eerikistä ja taivuttaa omalle puolellensa. Mutta Juhana pelkäsi veljen
vihaa ja pyrki lähtöön. Siihen myös hänen suomalaiset neuvonantajansa
hartaasti kehoittivat. Kohta hääjuhlan jälkeen jätti siis Juhana Puolan
hoville jäähyväiset, ja katkerasti itkien läksi kaunis Katariina
seuraamaan puolisoansa kylmille, kaukaisille Pohjan maille.
Matkan alku kävi kuitenkin hyvin ja hauskasti. Ensimäisen päivän
seurasi Sigismund Aukusti itse mukana, ja sitten saattoi kaksi hänen
hoviherraansa, Laski ja Konarski, matkalaisia Riikaan asti. He pitivät
tarkan huolen tarpeellisten hevosten sekä ravinnon hankkimisesta. Mutta
Riiassa alkoivat jo vastukset. Mahtava puolalainen aatelisherra,
Radzivil, jolta Juhana oli kieltänyt lainaksi pyydetyn summan, oli
komentajana siinä kaupungissa eikä päästänyt Juhanan joukkoa muurien
sisäpuolelle. Vallin edustalla, ulkoilmassa, täytyi heidän pitää
asuntoansa. Vielä harmittavampaa oli se, että laiva, jolla oli aikomus
jatkaa matkaa, jäätyi eräänä yönä Väinäjokeen. Juhana kyllä sahautti
sen jälleen irti, mutta silloinpa kauhea myrsky ajoi sen rannalle.
Muuta neuvoa ei siis ollut kuin jatkaa matkaa maata myöten, vaikka se
oli sekä vaivalloista että myös vaarallista Liivinmaalla retkeilevien
venäläisten partioparvien vuoksi. Juhana herttua sai lainatuksi vaunut
sekä hevoset Kuurin herttualta ja Riian arkkipiispalta; hänen omat
vaununsa sekä suurin osa hänen seurajoukkoansa olivat jo edeltä
lähetetyt, koska heidän oli ollut aikomus laivassa palata Suomeen.
Kuurin herttua antoi hänelle myös 28 huovia, jotka saattoivat
matkalaisia Saletsa-joelle saakka. Siellä oli Juhana jo toivonut
tapaavansa Ruotsin sotaväkeä, jota hän oli pyytänyt Pernun komentajalta
suojaksensa. Vaikka ei täällä ketään ollutkaan vastassa, uskalsi Juhana
sittenkin kulkea eteenpäin siinä toivossa, että tapaisivat heidät pian
matkan varrella. Mutta peninkulma kului toisensa perästä eikä
saattojoukkoa vielä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan tuli äkkiä
vastaan virolainen talonpoika, joka polvilleen langeten ja kovasti
itkien ilmoitti, että venäläinen päällikkö Villannin (Fellinin)
linnasta oli lähettänyt hänet vakoilemaan. Hänen piti tiedustella
herttuan matkaa ja antaa tieto, milloin hän joutuisi Heademeeste (se on
Hyvienmiesten) joelle, joka on puolivälissä Pernuun. Sinne piti sitten
lähetettämän venäläisiä ratsumiehiä väijyksiin, jotka veisivät herttuan
ja hänen puolisonsa vangiksi tsaarin luokse. "Semmoiseen pahaan tekoon"
lopetti talonpoika, "ei omatuntoni kuitenkaan salli minun ruveta, vaan
päinvastoin tahdoin teitä varoittaa vaarasta." Tämä sanoma säikähdytti
kovasti matkamiehiä. Nähtävästi ei mikään tavallinen partiokunta heitä
tavoitellut; siinä oli varmaan paljoa suuremmat hankkeet tekeillä.
Tsaari Iivanakin näet oli ollut Katariinan kosijoita; mutta hänelle oli
morsiamen sijaan lähetetty valkoinen tamma vastaukseksi. Hänen vimmansa
oli vielä kiihtynyt, kun toinen onnellisempi oli sen ihanan saaliin
saanut, jota hän turhaan oli tavoitellut. Hän tahtoi, sehän oli selvä,
väkisin ryöstää Katariinan omaksensa. Ainoa pelastus oli nyt pitää
kovaa kiirettä. Kiitettyänsä talonpoikaa hyvästä neuvosta ja
annettuansa hänelle runsaita lahjoja, riensi siis herttua joukkoinensa
eteenpäin minkä hevoset jaksoivat. Yöksikään ei pysähdytty lepäämään.
Tällä keinoin päästiin onnellisesti vaarapaikan sivuitse. Venäläiset,
joilla oli pitkä mutka kierrettävänä suurten soitten ympäri, tulivat
liian myöhään.
Kolmen peninkulman päässä Pernusta, kun ei enää mitään hätää ollut,
tuli Klaus Fleming vastaan pyydetyn saattojoukon kanssa. He sanoivat
liian myöhään saaneensa sanoman herttuan tulosta. Mutta
vastahakoisuuspa olikin ollut oikeana syynä, sen sai herttua
harmiksensa pian havaita. Peruun porttia näet ei avattukaan hänen
joukolleen. Siinä oli niin paljon puolalaisia, sanottiin selitykseksi,
jotka petoksella voisivat ehkä valloittaa kaupungin. Ainoastaan herttua
itse rouvansa ja kuuden seuralaisensa kera pääsi sisään. Muut kaikki
saivat täälläkin taas viettää yönsä avaran taivaan alla. Kaikki tämä
tapahtui Eerikki kuninkaan omasta käskystä, joka oli alkanut vielä
suuremmalla epäluulolla kuin ennen kohdella veljeänsä.
Räävelissä oli kuitenkin vastaanotto aivan toisellainen. Siellä
tosin ei enää Juhanan entinen apumies Klaus Horn hallinnut; mutta
nykyinenkin Viron käskynhaltija, Svante Sture, oli herttuan sukulainen
ja ystävä. Hän tuli kaupungista vastaan kolmen ratsumies- ja yhden
jalkaväki- lippukunnan kanssa, jotka korkeiden tulijoiden kunniaksi
ampua paukuttelivat pyssyillään. Svante Sturen sekä muiden Ruotsin
väen päällikköjen kanssa Juhana teki tässä nyt myös sovinnon pantiksi
saaduista linnoistansa. Useimmat niistä olivat juuri Viron ja Liivin
rajalla, aivan Eerikin sotajoukkojen tiellä. Kaikkein suurimman
niistä, Paidelinnan, olivatkin he jo vähän aikaa sitten valloittaneet
huolimatta siitä, ettei se muka enää ollut Puolan oma. Muitakin uhkasi
pian sama vaara. Saipa Juhana kuitenkin nyt päälliköt lupaamaan,
etteivät he koskisi niihin, ennenkuin hän olisi veljensä kanssa asiasta
puhunut; ainoastaan Karksin linna piti puoleksi annettaman Eerikin väen
haltuun.
Vielä loppumatkallakaan ei huono onni luopunut kiusaamasta Juhana
parkaa. Kova myrsky ei päästänyt matkalaisia Turkuun asti, se repi
kaikki purjeet rikki ja ajoi laivan Uudenmaan saaristoon. Siellä taas
noustiin maihin ja jatkettiin matkaa maata myöten. Ensimäisenä päivänä
täytyi hoviväen astua jalkasin, sillä ainoastaan yhdet vaunut oli saatu
käytettäviksi. Yö vietettiin eräässä pappilassa. Seuraavana päivänä
saatiin useampia vaunuja. Juhana herttua itse kiirehti nyt edeltäkäsin
Turun linnaan valmistamaan nuorikon vastaanottoa. Kaupungin portilla
oli hän sitten herrojensa kanssa vastassa, kun Katariina vihdoin saapui
vastaiseen kotiinsa. Se tapahtui perjantaina ennen joulua vuonna 1562.