Koittipa juuri tänä vastoinkäymisen aikana Juhanalle uusi toivon tähti,
loistavampi kaikkia entisiä, luvaten korvata muut tyhjään sammuneet.
Heinäkuun 20 p. 1561 näet tuli Eerikin luo kreivi Tenczin, Puolan
kuninkaan Sigismund Aukustin lähettiläänä. Hän tarjosi rauhaa ja
liittoa yhteiseen sotaan venäläistä vastaan. Ystävyyden vahvistukseksi
piti Sigismund Aukustin nuorempi sisar, Katariina, naitettaman Juhana
herttualle, ja itse puolestaan kosi Tenczin puolisokseen Kustaa Vaasan
tytärtä, Ceciliaa.
Naimistuuma Juhana herttuan ja Puolan kuninkaan sisaren välillä ei
ollut kuitenkaan aivan vasta keksitty. Isän vielä eläessä näkyy Juhanan
mieli jo kääntyneen tälle suunnalle. Arvattavasti oli hän saanut
ensimäisen ajatuksen siihen kanslerinsa _Ezekias Gefartin_ kautta. Tämä
oli silesialainen, joka ollessaan Kustaa Vaasan palveluksessa oli
saanut Eerikin puolelta kärsiä vääryyttä ja sentähden mennyt Juhanan
hoviin. Siellä hän pian pääsi yhtä suureen suosioon ja toimitti
samallaista yllyttäjän virkaa kuin Yrjänä Pietarinpoika Eerikin luona.
Asia näkyy tulleen alulle pannuksi vähää ennen Kustaa kuninkaan
kuolemaa, koska Liivin maamestarin lähettiläitten seurassa kävi myös
eräs Puolan kuninkaan miehiä Tukholmassa. Tenczinin kreivin tulo ja
tarjous luultavasti oli seurauksena silloin nostetuista puheista.
Tämä Juhanan hanke viimeinkin näkyi menestyvän mielenmukaisesti. Puolan
kuningas oli nähtävästi asiaan suostuvainen. Eerikki myöskään ei pannut
mitään estettä. Päinvastoin hän lupasi itse antaa suosituskirjeen
veljelleen Puolan kuninkaalle vietäväksi. Luultavasti toivoi Eerikki
kääntävänsä veljensä silmät ja mielen pois niistä vahingoista, joita
hän hänen kauttaan oli saanut kärsiä. Kirjeissään Juhanalle hän
viittasi siihen, että tämä arvattavasti saisi myötäjäisiksi
suurenmoisen alustan; vieläpä hän koetti herättää veljessään toiveita
Puolan kuningaskruunusta, koska vanha _Jagello_-suku loppui Sigismund
Aukustin kuoltua.
Vähemmästäkin olisi Juhanan mieli voinut kiihoittua. Mielellään hän
olisi heti paikalla lähtenyt kosiomatkalle. Mikäpä lienee kuitenkin
tullut esteeksi, koska hän ei päässyt liikkeelle kesän kuluessa, eikä
enää myöhäisellä syksyllä tahtonut antautua myrskyisen meren armoille.
Yhtähyvin lähetettiin jo kansleri Gephart edeltäkäsin asiata vielä
enemmän valmistamaan. Sigismund Aukusti otti tämän lähettilään
kohteliaasti vastaan; myös kirjoitti hän Eerikille, pyytäen Juhanaa sen
riidan välittäjäksi, joka molempien kuningasten välillä alkoi syttyä
keskinäisistä rajoista Liivinmaalla.
Mutta tähänpä Eerikiltä tuli kieltävä vastaus. Samoin hän ei myöskään
suostunut veljensä pyyntöön, ettei häneltä tänä vuonna vaadittaisi
kymmenysveroa eikä määrätyn sotavoiman ylläpitoa, koska hänen tuli
säästää rahoja kosintaretkeä varten. Kuninkaan vaihtelevainen mieli oli
taaskin poikennut uusille poluille. Jo Tenczinin liiton tarjoukseen
vastatessaan oli Eerikki selittänyt, että hän kyllä voisi olla
puuttumatta niihin linnoihin Liivinmaalla, joihin jo edellisinä vuosina
oli otettu puolalaista suojelusväkeä. Mutta itse maamestarin ja hänen
hallussaan olevien Viron rajalinnojen kimppuun hän uhkasi heti käydä
koko voimallaan. Nytpä hierottiin paraikaa sitä sovintoa, jonka
seurauksena oli se, että maamestari luovutti maansa Puolalle. Siten
olisi mainittujen rajalinnojen valloitus ollut julkisotaa Puolan
kuningasta vastaan. Kaksi ehtoa oli siis nyt Eerikillä edessään: joko
hänen piti veljensä vuoksi käskeä sotaväkensä pysymään alallaan, tai
ryhtyä sotaan Sigismund Aukustia vastaan ja sillä keskeyttää
naimiskauppa. Mahdotontahan oli ajatellakaan naimisliittoa Juhanan ja
Katariinan välillä samalla aikaa, kun heidän veljensä ryntäisivät aseet
kädessä toinen toisensa kimppuun. Siitä syystä olikin Klaus Horn,
Eerikin sotavoiman päällikkö ja Juhana herttuan ystävä, koko kesän
vitkastellut. Olipa hän viimein lokak. 14 p. solminut välirauhan
jouluun saakka sillä ehdolla, että maamestari sillä välin sopisi
Eerikin kanssa lopullisesta rauhasta. Itsepä Horn nyt riensi Tukholmaan
asiatansa selittämään ja pyytämään, että sota saisi levätä edes siksi,
kunnes herttuan asia olisi selvällä kannalla. Vaan ei Horninkaan
anomuksella ollut parempaa menestystä. Eerikin päätös oli jo aikaa
tehty. Koska ei veljen naimistuuma sopinut yhteen hänen omien
hankkeittensa kanssa, piti sekin taas sysättämän syrjään. Horn sai
käskyn empimättä ruveta sotaan, kohta kun sovittu loma-aika oli
päättynyt. Tätä päätöstään kuningas kielsi vielä ilmoittamasta Juhana
herttualle, mutta Horn kuitenkin, Turun kautta Viroon palatessansa,
kertoi hänelle kaikki tyyni.
Kolmannen kerran oli siis nyt kuninkaallinen veli astunut väliin
tehdäksensä tyhjäksi Juhanan rakkaimmat toiveet. Viha ja toivottomuus
kuohuivat vuorotellen herttuan rinnassa. Pitikö hänen kärsiä kaikki,
mitä ikänä Eerikki katsoi hyväksi hänelle? Eikö ollut mahdollista ajaa
asiaa onnelliseen loppuun ominkin päin, veljen luvatta, vaikka vasten
hänen tahtoaan? Näiden ajatusten paraikaa liikkuessa Juhanan sydämessä
saapuivat tammik. 22 p. 1562 hänen luokseen kreivi Tenczin ja Puolasta
palaava Gephart. Heidän yllytyksensä vahvistivat herttuan päätöstä
jatkaa kosimistaan Eerikistä huolimatta. Innoissaan hän myöskin,
tarkemmin asiaa ajattelematta, suostui Tenczinin esittämään pyyntöön ja
lupasi antaa Sigismund Aukustille hänen tulevana lankonaan lainaksi
melkoisen rahasumman. Gephart ja yksi herttuan suomalaisista
neuvosmiehistä, _Herman Fleming_, lähetettiin heti Puolaan
ilmoittamaan, että Juhana oli myöntynyt antamaan lainan. Hornille
Räävelissä sanottiin Tenczinin tulleen päättämään rauhansovintoa.
Sentähden hän edelleen lupasi vitkastella.
Eerikki kuningas, saadessaan kuulla veljensä viimeisistä päätöksistä ja
teoista, pelästyi pahanpäiväisesti. Hän koetti nyt hyvillä sanoilla ja
suurilla lupauksilla houkutella puoleensa veljeä, joka selvästi näkyi
luopuvan hänestä puolalaisten puolelle. Aivan päinvastoin kuin ennen
hän väitti nyt aivan epätietoisiksi kaikki Puolasta toivotut edut,
varsinkin mitä kuningaskruunun perimiseen tuli. Hän lupasi hankkia
Juhanalle paljoa korkeamman puolison, nimittäin Maria Stuartin,
Skotlannin kuningattaren, jota hän itse oli jonkun aikaa kosinut.
Herttua vastasi tähän antaneensa jo Katarinalle sekä suullisen että
myös kirjallisen sanansa, jota hän ei voinut enää kunnialla peruuttaa.
Silloinpa Eerikki rupesi taas toista virttä vetämään ja oli
pelkäävinänsä kaikellaista pahaa, mikä voisi tapahtua hänen rakkaalle
veljelleen. Puolalaiset, kirjoitti hän, tahtovat vain vietellä sinut
maahansa. Siellä he pitävät sinua vankina ja sitten sinun lunnaiksesi
on annettava heille joku maakunta Virossa.
Tässä kirjeenvaihdossa kului useita kuukausia, kunnes vihdoin uusi
väliin tullut tapaus äkkiä saattoi molemmat riitaveljet tuumasta
toimeen. Klaus Hornin oli viimein, kun ei sovitteluista näkynyt loppua
tulevan, täytynyt totella kuninkaan alinomaisia käskyjä ja lähteä
liikkeelle. Kesäk. 2 p. antautui hänelle _Pernun_ kaupunki ja vannoi
uskollisuutta Ruotsin kuninkaalle. Iloissaan tästä Eerikki kuningas
haihdutti mielestänsä kaikki muut ajatukset, pitäen ainoastaan
valloitustuumiansa silmällä. Hän lähetti suuria apujoukkoja sekä
Ruotsista että Suomesta Rääveliin. Juhanalle hän samassa lähetti
kirjeen, missä hän peruutti suostumuksensa hänen puolalaiseen
naimaliittoonsa. Mutta herttua ei enää kirjeitä totellut. Hän läksi
kuin läksikin Turusta kesäk. 19 p. Tenczinin kreivin ynnä neuvostensa,
Henrik Hornin ja Herman Flemingin seurassa. Laiva, jolla oli komea nimi
Ursus Finlandicus (Suomen karhu) ja perämiehenään Turun porvari Henrik
Innamaa, vei heidät onnellisesti meren yli Danzigiin, jonne he
joutuivat seitsenpäiväisen matkan jälkeen.