Isän kuoltua nousi _Eerikki neljästoista_ valtaistuimelle. Monet seikat
näyttivät takaavan hänelle onnellista hallitusta. Ahkeruudellaan ja
taidollaan oli Kustaa, niinkuin olemme nähneet, saattanut valtakunnan
sangen hyvään kuntoon. Nuori hallitsija itse oli luonnolta saanut monta
kallista lahjaa. Nuorukaisena hän voitti melkein kaikki ikäisensä
ruumiinharjoituksissa. Samoin oli hän älyltäänkin vilkas ja terävä sekä
senaikuisiin oloihin nähden tavattoman oppinut. Erittäinkin harrasti
Eerikki matematiikkaa, mittausoppia ja tähtitiedettä. Paitsi sitä oli
hän erittäin soitannollinen; sepittipä hän myös runoja, parhaita, mitä
siihen aikaan kirjoitettiin ruotsinkielellä.
Mutta Eerikin mielenlaatu oli valitettavasti semmoinen, että se teki
tyhjäksi kaikki nämät ulkonaiset ja sisälliset avut. Hän oli
oikullinen, päätöksessään vaihtelevainen ja tuhlari. Pahin kaikista
vioista oli kuitenkin hänen epäluuloisuutensa. Alituisesti hän oli
huomaavinansa salavehkeitä itseään vastaan. Näiden oletettujen
vehkeiden tekijöille Eerikki puolestaan viritti salaisia ansoja, ja
siten viimein todellakin nostatti vihaa ja kapinaa. Kiihdyttipä tätä
epäluuloisuutta vielä eräs Eerikin neuvonantajista, _Göran Persson_ l.
Yrjänä Pietarinpoika, ilkeä, viekas mies, joka muita panettelemalla
tahtoi voittaa kuninkaan suosion.
Erittäin oli Eerikin mielessä jo kauan kytenyt salaviha Juhana
veljeänsä vastaan. Osaksi oli siihen syynä se, että isä niin
silminnähtävästi suosi nuorempaa poikaansa. Osaksi vaikutti myös
Eerikin taikausko. Sen ajan tähtitutkijat näet eivät tyytyneet
todellisia tieteellisiä havaintoja tekemään, vaan luulivat tähtien
keskinäisestä asemasta ja kulusta voivansa ennustaa tulevia asioita.
Olipa Eerikki ollut lukevinansa tähdistä, että joku "valkopää" oli
tuottava hänelle turmiota. Siitä kiihtyi hänen vihansa veljeänsä
vastaan, jonka tukka oli vaalea.
Isän eläessä oli kuitenkin hyvä sopu vallinnut veljesten kesken. He
auttoivat toinen toisensa hankkeita. Eerikki lakkaamatta kehoitti isää
ostamaan liiviläisiä linnoja Juhanalle. Tämä puolestaan aina lepytteli
Kustaan mieltä, kun Eerikki röyhkeällä käytöksellään oli häntä
suututtanut. Kerrankin, kun isä harmissaan tahtoi peräti riistää
Eerikiltä kruunun perintöoikeuden, Juhana polvillaan ja kyyneleet
silmissä rukoili, kunnes Kustaa antoi hänelle anteeksi. Samoin myös
Juhana koetti taivuttaa vanhaa kuningasta myöntymään Eerikin
naimistuumiin. Tämä näet kosi Englannin kuningatarta Elisabetin, jota
isä vastusti siksi, että hän tiesi, ettei Elisabet huolinut mennä
naimisiin. Menipä Juhana v. 1559 omalla kustannuksellaan Englantiin
veljensä asiaa ajamaan ja oleskeli siellä koko talven.
Mutta Eerikin tultua kuninkaaksi veljesten väli heti muuttui. Eerikin
epäluulo herttuaa vastaan puhkesi heti ilmi siten, että hän lähetti
uskotuita miehiä vaatimaan Juhanan alustalaisilta itselleen
uskollisuusvalaa. Tämä toimi pahoitti suuresti Juhanan mieltä.
Ajattelemattomassa pikaisuudessaan hän lähetti taas Turun linnan
isännälle Bulgrimille sanan kieltäen häntä ottamasta vastaan tätä
uskollisuudenvalaa ja käski hänen kirjoittaa muistiin niiden
virkamiesten nimet, jotka olivat suostuneet sitä vannomaan.
Eikä aikaakaan niin sai herttua paljoa todellisempaa ja suurempaakin
harmin syytä. Testamentin mukaan olisi kaikkien veljesten pitänyt saada
yhtä suuret osat Kustaa vainajan yksityisestä omaisuudesta. Eerikki oli
kuitenkin sitä ennen luvannut vetää pois osastaan ne suuret summat,
mitkä hänen varustuksensa Englannin matkaa varten vähää ennen isän
kuolemaa oli maksanut. Nytpä hän lupauksestaan huolimatta otti täyden
osan rahoista ja kalleuksista. Perintömaiden hän taas selitti olevan
kruunun eikä Vaasan suvun yksityistä omaisuutta; sentähden hän
ei sallinut niitä jakaa. Viimeinpä hän lähetti Juhanalle
allekirjoitettavaksi herttuakuntia koskevan uuden säädännön, joka
suuresti vähensi herttuoiden oikeuksia. Pääpykälät tässä uudessa,
Yrjänä Pietarinpojan kokoonpanemassa säädännössä olivat seuraavat:
Herttua, joka vehkeili kuningasta vastaan, vaikkapa hän ei olisikaan
varsinaisiin tekoihin ryhtynyt, oli menettävä herttuakuntansa ynnä
kaiken perintö-oikeuden Ruotsin kruunuun. Herttuakunnan alustalaisten
piti ainoastaan kuninkaalle vannoa uskollisuusvala. Herttua ei saisi
nostaa alustansa kansaa aseisiin eikä myöskään ryhtyä sotiin, ei
rauhanpäätöksiin eikä muihin sovintoihin ulkovaltojen kanssa.
Herttualla ei ollut valtaa koroittaa ketään aatelissäätyyn; eikä liioin
asettaa piispoja eikä laamanneja alustassaan. Herttualla ei ollut
oikeutta tuomita aatelistoa, ja muillakin oli oikeus vedota kuninkaan
päätökseen j.n.e.
Eerikki näkyy ensin toivoneen, että hänen veljensä olisivat
vapaaehtoisesti suostuneet näihin ehtoihin. Mutta siinä toivossa hän
peräti pettyi. Sekä Juhana että Maunu (neljäs veli Kaarle oli vielä
alaikäinen) vastustivat jyrkästi niiden etujen vähentämistä, jotka he
isältään olivat saaneet. Edellinen vielä lisäksi muistutti Eerikille
hänen omia kirjeitään siltä ajalta, jolloin Juhana läksi Englantiin.
Silloin oli Eerikki ilman muuta luvannut hänelle täyden vallan
herttuakunnassansa. Herttuain vastarinta ei auttanut kuitenkaan
vähääkään. Eerikki kutsutti säädyt asiata ratkaisemaan. Nämätpä
vahvistivat, kokoonnuttuansa huhtik. 10 p. 1561, kaikki, mitä nuori
kuningas oli isänsä perinnön sekä myös herttuakuntien suhteen säätänyt.
Heidän mielestään herttuain vallan rajoitus oli tarpeellista, jotta
valtakunta ei hajoaisi useammiksi itsenäisiksi osiksi. Herttuain täytyi
siis niellä harminsa ja panna nimensä uuden säädännön alle.
Jonkun aikaa myöhemmin, kesäk. 29 p., vietettiin Eerikin kruunaus. Tätä
tilaisuutta hän käytti taas herttuain arvon alentamiseksi, saatuansa
Arbogassa heidän valtansa vähennetyksi. Kruunauksen perästä näet astui
kuninkaallinen airut esiin ja kuulutti, että kuningas nyt oli
perustanut perinnöllisiä kreivi- ja vapaaherra-arvoja, jommoisia ei
siihen asti ollut Ruotsin valtakunnassa ollut olemassa. Arvon mukana
seurasi myös siihen kuuluva alusta ynnä pieni kultakruunu. Kreivejä
kruunattiin kolme, vapaaherroja yhdeksän, joiden joukossa oli myös
kaksi Suomen miestä, nimittäin Lauri Iivarinpoika Fleming, Sundholman
herra, ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun isäntä. Tämän jälkeen
eivät siis herttuat enää seisoneet yksin muuta aatelistoa korkeammalla.
Useat herrat, joita ei kuitenkaan kenenkään mieleen juolahtanut pitää
muina kuin tavallisina alamaisina, olivat nyt korotetut melkein heidän
tasalleen. Lopuksi airut vielä, jotta tämä seikka oikein painuisi
läsnäolevan kansan mieleen, lisäsi korkealla äänellä: "Vaikka nyt
useammat kruunut silmienne edessä välkkyvät, niin älkää senvuoksi
luulko, että olisi muka useampia kuin yksi hallitseva kruunu.
Herttuoille, kreiveille ja vapaaherroille on kuningas tosin suonut omat
arvonmerkit. Mutta yksi vaan on Ruotsin, Göötin ja Vendin kuningas."
Sivutarkoituksena näitä uusia arvoja säätäessään oli Eerikillä se, että
hän myös täten tahtoi voittaa puolelleen mahtavien aatelissukujen
mielet, jotta ne eivät menisi sukulaistensa herttuain puolelle, jos
nämät nousisivat vastarintaan. Samassa tarkoituksessa oli hän jo
aikaisemmin antanut aatelisille koko joukon entisiä kirkontiluksia,
joista Kustaan eläessä oli riitaa ollut heidän ja kruunun välillä.
Niinpä vielä vuonna 1562 soi hän sen etuuden, että joka kreivi saisi
ratsupalveluksesta vapaana pitää kolme taloa, vapaaherra kaksi
ja muut aatelismiehet asuntotalonsa. Näin syntyi säteri- eli
asuinkartanovapaus.