Saksalaisten valta Liivinmaalla oli aina ollut heikko hajallisuutensa
vuoksi. Yksi osa maata oli ritariston päällikön, _maamestarin_,
hallittavana, toiset osat Riian arkkipiispan tai muiden piispojen
vallassa. Isot kaupungit, niinkuin Riika ja Rääveli, eivät pitäneet
paljon lukua kumpaisistakaan. Ne olivat jokseenkin itsenäiset ja
kuuluivat saksalaiseen Hansa-liittoon. Kaikki nämät vallat olivat
keskenään lakkaamattomissa riidoissa ja taisteluissa, kukin pitäen
ainoastaan omaa eikä yhteistä hyötyä silmällä. Maan alkuperäiset
asukkaat, virolaiset ja lättiläiset, olivat kovimman sorron alla.
"Virolainen" merkitsi, niinkuin olemme nähneet, siihen aikaan Suomessa
samaa kuin "orja". Tietysti eivät he katselleet isäntiänsä kovin
lempeillä tunteilla. Heille ei voitu vaaran uhatessa uskoa aseita
käteen; sillä epätietoista oli, eivätkö he yksin tuumin vihollisen
kanssa ryntäisi sortajiansa vastaan.
Näin mädänneet olot eivät voineet kestää sitä ankaraa iskua, joka heitä
nyt uhkasi. Kun sodankäynti Suomessa ei ottanut menestyäkseen, vei
Venäjän tsaari, Iivana, lukemattomat joukkonsa sinne. Toukok. 11 p:nä
v. 1558 joutui Narva venäläisten käsiin, vähää myöhemmin samaten Tarton
kaupunki. Silminnähtävää oli, etteivät Liivinmaiden saksalaiset voineet
omin voimin puolustaa maata. Heitä itseään oli siksi liian vähän eikä
heillä myöskään ollut tarpeeksi rahaa, millä palkkasotureita hankkia.
Muista maista oli siis apua saatava. Mieluimmin olisivat he tietysti
tahtoneet saada apua omilta kansalaisiltaan vanhasta emämaasta,
Saksasta. Mutta Saksan keisarilla oli paraikaa tarpeeksi huolta
lähemmistä sodista, milloin Ranskaa, milloin turkkilaista vastaan.
Muinoin niin mahtava Hansa ei nyt myöskään enää kyennyt mihinkään.
Ainoastaan naapureilta, Ruotsin, Tanskan tai Puolan kuninkailta oli
siis pelastusta odotettavissa. Luultavasti kyllä hekin vaatisivat
palkkioksi suojeluksestaan sen, että Liivinmaat antautuisivat heidän
valtansa alle. Mutta sehän kuitenkin oli parempi kuin joutua Venäjän
tsaarin alamaisiksi. Kaikki Länsi-Euroopan kansat näet siihen aikaan
suuresti pelkäsivät venäläisiä.
Siitä oltiin vain erimieltä, kenen puoleen noista kolmesta kuninkaasta
oli käännyttävä. Tanskalla oli ensi alussa enimmin puoltajia; se
sijaitsi näet siksi kaukana, ettei sen suojelus ehkä voinut käydä yhtä
täydelliseksi kuin kukaties likempien naapurien. _Rääveli_ taipui
kuitenkin pian Ruotsin puolelle. Tästä tiedon saatuansa Juhana herttua
päätti heti koettaa omistaa itselleen sen kaupungin. Samalla aikaa
näytti hänelle myös tarjoutuvan tilaisuus lisätä valtaansa muullakin
tavalla Liivinmailla. Maamestari Fürstenberg näet, vaikka hän
oli lähettänyt lähetyskunnan Tanskaan ja tarjonnut maan sen
suojelusherruuden alle, toimitti kuitenkin nyt samalla lähettiläitä
Turkuunkin herttua Juhanan puheille. He tulivat pyytämään häneltä
200,000 taalaria lainaksi, luvaten siitä pantiksi muutamia linnojaan.
Jollei hän itse voisi antaa lainaa, anoivat he hänen välittämään asiaa
isällensä. Vehke oli kavalasti ja taitavasti kokoonpantu. Tarkan ja
varovaisen Kustaan luona he eivät huolineet käydä, vaan kääntyivät sen
sijaan pojan puoleen, jonka kunnianhimon ja ajattelemattomuuden he
nähtävästi olivat muissa tilaisuuksissa tulleet tuntemaan. Niin varmat
he olivat siitä, että herttua umpisilmin suostuisi tähän kauppaan,
etteivät he edes nimittäneet, mitä linnoja he aikoivat antaa pantiksi.
Asia olisikin käynyt aivan liiviläisten toivon ja tuuman mukaan, jos
Juhana herttualla vain olisi ollut tarpeeksi varoja. Niiden puuttuessa
täytyi hänen kirjoittaa isälleen ja ilmoittaa asia hänelle.
Kustaa ukoltapa ei tullutkaan toivottuja rahoja, vaan päinvastoin
torut, vieläpä paljoa ankarammat kuin silloin, kun sanoma Juhanan
vaatimasta uskollisuudenvalasta oli saapunut hänelle. Jälkimäinen teko
saattoi olla viatonta turhamaisen lapsen leikkiä, mutta Juhanan uusista
vehkeistä vanha kuningas pelkäsi koituvan valtakunnalleen todellista
vaaraa. Venäjähän näkyi tahtovan valloittaa kaikki Liivinmaat
itselleen; uusi sota seuraisi siis siitä, jos yritettäisiin riistää
siltä joku osa saaliista. Myöskin oli silminnähtävää, ettei Fürstenberg
ollut aikonutkaan antaa mitään takuuta lainasta, koska hän ei tahtonut
nimittää panttilinnoja.
Jo ennenkuin isän vastaus tulikaan, oli Juhana kuitenkin
malttamattomassa kiihkossaan lähettänyt uskotun neuvoksensa, Henrik
Klaunpoika Hornin, Kankaan herran, Rääveliin. Tämä oli ajanut asian
sangen taitavasti vakuuttaen, että vanha Kustaa Vaasa oli auttava
poikansa hankkeita. Sentähden suostui kaupungin raati heinäk. 21 p.
1558 tunnustamaan Juhana herttuan suojelusherrakseen. Pitkällinen ei
kuitenkaan tämä valta ollut. Sama Hornin kirje, joka herttualle
ilmoitti mainitun päätöksen, antoi myös tiedon siitä, että se jälleen
oli tullut kumotuksi. Tanskalainen puolue oli kiihkeästi ollut
puuhaamassa ja heinäk. 23 p. saanut raadin mielen muutetuksi. Pari
kertaa vielä kirjoitti Juhana rääveliläisille kehoittavia kirjeitä,
mutta he vastasivat, että heidän lähettiläänsä olivat lähteneet
Tanskaan yhdessä maamestarin lähettiläiden kanssa.
Fürstenbergin kanssa Juhana herttua niinikään jatkoi keskusteluitaan
rahalainasta. Isän varoittavista kirjeistä hän ei välittänyt vähääkään,
kunnes tämä viimein lähetti jyrkän kiellon. "Muista se", kirjoitti
vanha kuningas, "että Suomea ei saa eroittaa Ruotsista, johon se on
yhdistetty niinkuin kaikki jäsenet, joita yksi pää hallitsee, yhteen
ruumiiseen."
Kaikki toiveet alusmaan saamisesta Liivinmailla eivät kuitenkaan vielä
haihtuneet Juhana herttuan mielestä, vaikka hän ei enää saanutkaan
jatkaa asioimisiansa liiviläisten kanssa. Nämät kääntyivät nyt
lainanpyynnöllään itse Kustaan puoleen, eikä tämä näyttänytkään olevan
aivan vastahakoinen ostamaan rakkaalle pojalleen muutamia linnoja,
kunhan hän vain itse sai valvoa kaupankäyntiä. Ratkaisevaa päätöstä ei
kuitenkaan kuninkaan eläessä tehty, sillä liiviläisit koettivat aina
tehdä kaikellaisia verukkeita ja tinkiä ehtoja niin huokeiksi kuin
mahdollista.