Vaikka valtakunta Kustaa Vaasan loppuaikoina oli hyvässä voimassa ja
kunnossa, niin epäluuloiseksi ja araksi tullut vanhus näki kuitenkin
tulevaisuudessa kaikellaisia mustia aaveita. "Aika tulee", lausui hän
viimeisessä puheessaan säädyille, "jolloin Ruotsin lapset mielellään
kaivaisivat minut mullasta, jos voisivat." Valitettavasti tämä ennustus
hyvinkin pian toteutui, ja osaksi juuri yhden Kustaan säätämän säännön
vuoksi, josta hän oli toivonut paljon hyvää.
Samassa näet, kun vanhin poika Arbogassa määrättiin
kruununperilliseksi, kuningas vakuutti myös säätyjen päätöksellä
erinäiset perinnölliset aluskunnat muillekin pojilleen. Näissä
herttuakunnissaan piti heidän saada hallita ja vallita melkein
itsenäisesti. Se vain oli ehdoksi pantu, että heidän piti aina olla
Ruotsin kuninkaalle uskollisia ja vaadittaessa antaa sotavoimansa
hänelle avuksi.
Tätä laitosta säätäessään taisi Kustaa Vaasalla olla kahdellainen
tarkoitus. Ensiksikin hän tahtoi myös nuoremmille pojilleen,[1] joita
hän rakasti enemmän kuin vanhinta, jättää korkeamman arvon ja suuremman
vallan. Ja toiseksi luuli kuningas tällä tavoin vielä paremmin
vahvistavansa sukunsa nuorta valtaa, kun jokainen hänen pojistaan
koroitettaisiin tavallisen aatelismiehen yläpuolelle. Sittenhän muka
sitä pikemmin unohtuisi, että Vaasat olivat ennen olleet vain muun
aatelin vertaisia. Muuten niin viisas hallitsija ei huomannut, että
tämmöisestä vallan jaosta välttämättömästi piti syntyä eripuraisuutta
veljesten välillä.
Oikeastaan olisi herttuain pitänyt saada osansa vasta isän kuoltua,
jolloin vanhinkin veli oli perivä kruunun. Mutta Kustaa tahtoi itse
saada antaa herttuakunnan rakkaimmalle, toiselle pojalleen,
_Juhanalle_. Venäjän sodan vuoksi Suomeen lähtiessään hän vei tämän
pojan kanssaan ja antoi hänen alusta alkain ottaa osaa kaikkiin
neuvotteluihinsa sekä toimiinsa. Eikä aikaakaan, niin Kustaa _kesäkuun
27 p. 1556_ julisti antaneensa Juhanalle _Turun ja Kastelholman_ linnat
sekä _Kokemäen_ kuninkaankartanon ynnä niiden alle kuuluvat läänit,
nimittäin: _Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja Satakunnan_. Tämän alustan
haltijana sai Juhana tästä lähtien arvonimen _Suomen herttua_.
Seuraavana vuonna, kun lahjoitus vaakunakirjalla vahvistettiin, tuli
siihen vielä lisäksi _Raaseporin_ linna ja sen mukana _läntinen
Uusimaa_.
Ruotsiin palatessaan antoi kuningas pian sen jälkeen hänelle
vieläkin suuremman vallan. Hän asetti näet Juhanan ylimäiseksi
käskynhaltijakseen eli pää-maaherrakseen koko Suomenmaan yli.
Semmoisena piti herttualla olla oikeus säätää ja päättää kaikista
asioista, ikäänkuin olisi kuningas itse ollut läsnä. Myös olivat kaikki
Suomessa silloin majailevat sotajoukot, s.o. enin osa Ruotsin
valtakunnan armeijaa, hänen käskyjensä alaisina.
Monesti ovat vanhojen viisastenkin päät menneet pyörälle, kun he
äkkiä ovat saaneet virkoja ja suuren vallan. Kummako siis jos
yhdeksäntoista-vuotias Juhana, joka luonteeltaan jo oli kunnianhimoinen
ja turhamielinen, ei malttanut pysyä hänelle määrättyjen rajojen
sisällä. Herttuakunnassaan hän piankin alkoi käyttäytyä kuin
täysivaltainen hallitsija ainakin. Alussa vuotta 1558 hän otti
herttuakunnassa asuvalta aatelistolta erityisen uskollisuusvalan, jossa
muutamat lauseet kuuluivat sangen arveluttavilta. Vannojat näet
sitoutuivat puolustamaan herttuan henkeä ja oikeuksia sekä ulko- että
sisämaisia hankkeita vastaan, _kuka ikänä_ yrittäisikin herttualle
vääryyttä tehdä. Eikä aikaakaan, niin alkoi Juhanasta hänen
herttuakuntansa tuntua ahtaalta. Kun hän ei voinut toivoa saavansa
lisää Suomenmaasta, loi hän halukkaan silmäyksen Suomenlahden toiselle
puolelle, Liivinmaille,[2] missä asianhaarat paraikaa tarjosivat hyvän
tilaisuuden uskaliaalle yrittelijälle.