(Viktor Rydberg).
On ilta ja myrsky on raivoissaan,
hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan:
"Gunnar,
tule pois, tule leikkihin laineitten!
Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
jos uljuutta pojall' on rinnassaan:
tule keinuhun keijuisneitosen!
Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
Gunnar,
niin soudamme onnesi saarillen."
Se oli Snöfrid.
Nähnyt joskus metsän pimennoissa
oli hän keijun, kaikkein armaimman,
nähnyt sinisilmän loistavan,
valko-otsan kultakiharoissa.
He rientävät pois ja käsikkäin
he yhdessä kulkevat rantaan päin...
"Snöfrid,
olet kaunis, sä hopeahelmainen!"
Nous kuu yli metsien synkeäin,
punapalona pilvistä väikähtäin,
ja immyt jännitti purjehen,
veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin.
"Snöfrid,
me laskemme laineilla, morsiamein!"
Vierell' impi
kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
uneksien kuuta katselee;
ympärillään aallot yrmyilee,
ympärillään myrskyn viimat soivat.
Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
yks' niemi korkea kohoaa.
"Gunnar,
me seulomme kultaa kiiltelevää",
noin kääpiöpeikot houkuttaa,
ne viittovat vuoren onkamaa:
"Tule, poika, onnesi etsintään!
Et köyhänä, halpana olla saa!
Gunnar,
myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"
Ja ilmat inkuu ja salamoi,
Ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
"Gunnar,
ne on julmat joukkiot Utgärdin!"
Ja torvet ja liput ja säilät soi,
väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
min Midgård on kietonut kahleihin.
"Myös sielusi meille, niin muisto loi,
Gunnar,
nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"
Tuli lahti, loistossa kuutamon,
siell' aalto on uupunut lepohon.
"Gunnar",
niin vietteli ään, "tule lahdellen!
Tääll' lehdon helmassa mökki on,
tääll' uskollisuus on horjumaton,
tule, löydät kaislan niin rauhaisen
sylin vienon ja kullan kainalon,
Gunnar,
elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"
Mut korkeena nousi
keulassa Snöfrid:
"Paremp' on urhon
jalo köyhyys,
kuin lepo kurja
ääressä kullan.
Paremp' on pilkattu
hyvälle kuolo,
kuin maine, voittama
itsekkyyden.
Paremp' on halaus
vaaran kuin rauhan.
Mun jos valitset,
valitset myrskyn.
Sillä raskaan
sankar'-elon
runot kuuluu:
miekkaa kantaa
turmaks peikkoin,
verens' antaa
eestä heikkoin,
valitust' ei,
vaivaa vainen,
taisto toivoton ja
kuolo unhoksiin.
Siin' on elon tosi sankarmaine.
Ellös mieli onnen saarihin!"
Sitten sumuun
katos keijukin.
Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.
* * *
Gunnar! Poika!
Mont' on tietä, kunnes aukee hauta;
sun jos ties on taistelijan tie,
koetusten, tuskain tuimain kautta
epäilyksen sumuun sun se vie.
Yksin, vertyin
kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
puolesta tään maailman pieninten,
ja min ehti taivasta lähemmäksi,
raskaamp' yhä kulku on askelen.
Vaan jos, poika,
uskolliseks elos unelmille
jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
vie sun vielä metsään leikkisille,
laulaa sulle lohtulauluas,
avaa sulle
tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse,
kun sa taisteluista palannet
Idanurmikolle, nornain luokse,
joill' on elon taulut kultaiset.
1903.