(Ludvig Uhland.)
Kalliolla sauhut suitsee
Autafortin raunion.
Eessä tuiman kuninkaansa
linnan herra kahleiss' on:
"Sainkos sun, mi miekoin, lauluin
kiihdit kansat kapinaan,
joka lapset viekottelit
isän sanaa uhmaamaan?
Seisot siinä sä, mi kerskuit
sankarsielus oivaltain,
ettet koskaan henkes voimaa
käytä muuta puolet vain?
Nyt ei puolet sulle riitä,
koko henkes tarpeen ois,
että linnas jälleen nostais,
kahlerautas katkois pois!"
"Niinkuin lausut, kuninkaani,
eessäs on Bertran de Born,
hän, min laulust' yltyi liekkiin
Perigord ja Ventadorn,
hän, mi piikki pistäväinen
silmiss' oli valtiaan,
min vuoks Sunkin lapses kantoi
vihaa isän, kuninkaan.
Tyttös saliss' ylvääss' istui
morsianna herttuan,
lähettini silloin hälle
lauloi minun lauluan',
lauloi minun ikävistäin
immen kerran ylpeilleen,
kunnes valui morsiusvaulat
kyyneleitä tulvilleen.
Varjoss' alla öljypuiden
parhain poikas uneksuu,
kun hän kuulee sankarlaulun,
havauupi, hurmautuu.
Sukkelaan on ratsu valmis,
ja ma kannoin lippuaan,
kun hän sortui Montfortilla
surmannuoli rinnassaan.
Verin helmaani hän vaipui;
ei se teräs ollut, oi —
ei, mut sinun kiroukses
hälle kuoloon tuskat toi.
Mielii vielä kätees käydä,
mut on välill' ulappaa;
kun ei sinun kättäs yllä,
minun silloin puristaa.
Siit' on, kuin nyt Autafortin,
multa voimat murtuneet;
murtui kaikki, murtui puolet,
särkyi kielet, kanteleet.
Käden voit nyt kahlein kiertää,
kun on henki hervoton;
surulauluun yhteen vain se
vielä kerran noussut on."
Vaipuu otsa valtaherran:
"Poikani sä viettelit,
tyttäreni syämen hurmoit,
minunkin nyt liikutit.
Salli käden kättä puistaa,
kautta kuolleen ystäväs!
Kahleet pois! Ma tuulahduksen
tunsin sinun hengestäs."