— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi.
Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin
iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä
riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen
rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja
virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin.
Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen
kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän
on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää
eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka
väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella
rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri
kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta
painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta
puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —
Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta
sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.
En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren
rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä
porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua
kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa
sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan
tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.
Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen
linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja
tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja
unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.
Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine
istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava,
levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.
Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista
helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat
vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein
äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun.
Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen
on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät,
tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä
villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan
kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä
eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin
loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.
* * * * *
On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä
— mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät,
lumivalkoiset leningit.
Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton
kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden
kallis muistopaikka.
Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan
1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman
vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä
marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen
iskenyt miekallaan...
Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin
mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon
riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa".
Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii
kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.
Sinä päivänä se alkoi.
Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös,
magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat
punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan
puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit,
jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!
Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua
poikajoukko viereisen pöydän ääressä?...
Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä
kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:
Magyarien Jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!
Budapest 2/8 1902.