(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)
Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän,
on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä
ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä",
on kuoloa kovempi — on oma häpeä,
mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat
mun lauluni ja eloni langan pois.
Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa
Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
puolesta esi-isäin vapaavaltion,
min vapaus ies vain ol' orjain harteilla.
Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin
ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
vapautenne eestä, lapset Spartakon!
Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
eest' ihmisyyden vapaavaltion!
Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän,
on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää
ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen
päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks,
päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on.
Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu,
kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui,
atleetinvoimin nousten ulos lennättää
liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin,
kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.
Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
Se pyövel'toimi lemmentointa on
lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.
Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen
ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
mut sinä, laula sinä uljain päin
kuin Natsaretin kansainlaulaja,
julista valtaa, jossa pienin ensinn' on,
ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais,
oikeuden Rooma käske rakentaa
häpeän Rooman muurein raunioon;
kuin Natsaretin kansainlaulaja
sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!
On orja, Stoan viisas lausui niin,
ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse.
Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain,
ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain:
Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
eespäin ja riemuin kuole kilvelles!
1905.