raippojen iskut kirvelevän selässäsi kyläoikeuden tuomioiden
määrääminä?"
Vasili katsoi häneen ja vaikeni.
"Kylliksi usein, luullakseni... Onpa toiseltapuolen hyväkin, että
viranomaiset piiskalla iskevät järkeä kalloonne... Voi sinuas mitä olet
viisaudellasi saanut aikaan? Miten pitkälle sillä pääset? Ja mitä
viisauksia lateletkaan? Vaan minä -- tyhmeliini -- minä käyn suoraan
asiaan ja sillä hyvä. Ja loppujen lopuksi pääsen pitemmälle kuin
sinä..."
"Niinpä kylläkin...", nauroi Vasili pilkallisesti. "Ehkäpä kerkiät aina
Siperiaan saakka..."
"Hyi, aivanhan minua pelotat!"
Ja Serjoschka nauroi sydämellisesti.
Vasilia suututti se seikka, ettei mies juopunutkaan. Eikä hän ollut
halukas tarjoomaan uutta lasillista, vaikkakin toiseltapuolen hyvin
tiesi ettei Serjoschka selvänä mitään kertoisi. Silloin Serjoschka itse
selvitteli pulman.
"Miksi et utele mitään Malvan suhteen?"
"Mitäpä minä hänestä", sanoi Vasili välinpitämättömänä salaa aavistaen
jotain.
"Tyttöhän ei sunnuntaina ollut luonasi... Etkö edes ole utelias
tietämään, missä hän tämän ajan on ollut... Tiedänhän sinun olevan
mustasukkainen, senkin vanha saatana!"
"Sellaisista ihmisistä ei ole puutetta", sanoi Vasili halveksivalla
liikkeellä.
"Sellaisia ihmisiä", matki Serjoschka. "Voi teitä tyhmiä moukkia! Jos
teille tarjoo hunajaa tai tervaa, on se mielestänne samaa
ruisvelliä..."
"Miksi häntä alati ylistelet? Oletko kenties tullut tänne meitä
naittamaan? Sen seikan olen itse jo kauan sitten järjestänyt", sanoi
Vasili.
Serjoschka katsoi mieheen, oli hetkisen vaiti ja laskien kätensä
Vasilin olalle lausui hän painolla:
"Sen tiedän... Tiedän senkin, että tyttö on suhteissa sinuun... En ole
sinua sen johdosta edes moittinutkaan -- se ei ollut tarpeen. Mutta nyt
rupeaa poikasi Jaschka virittämään tytölle ansojaan -- kurita häntä
oikein isän kouralla, kuuletko! Muuten teen sen itse puolestani... Sinä
olet kunnon mies... vaikkakin toisinaan oikea _emäntä_... Sinun
tiellesi en milloinkaan ole astunut, muista se!"
"Katsos vaan! Sinäkin näköjään Malvaa liehakoit, vai kuinka", kysyi
Vasili synkkänä.
"Minä myöskin! Jospa sen tekisinkin... niin kylläpä hyvin
yksinkertaisesti raivaisin teidät kaikki tieltäni -- ja sillä hyvä!
Vaan mitä minä tytöstä?"
"Miksi siis sekaannut tähän asiaan", kysyi Vasili epäillen.
Tämä yksinkertainen kysymys näytti hämmästyttävän Serjoschkaa. Hän
katseli suurin silmin Vasiliin ja purskahti nauruun.
"Miksikö sekaannun?... Sen piru yksin tietää... Siinä on näet tyttö,
joka johonkin kykenee... hänessä on tarpeeksi pippuria... Minä hänestä
suorastaan pidän... ja siksi tunnen sääliä..."
Vasili katsoi Serjoschkaa epäillen, vaikkakin tämän nauru ja puhe oli
vilpitöntä, vailla minkäänlaisia aikeita Malvan suhteen. Siitä
huolimatta sanoi hän kuitenkin:
"Niin, olisipa hän vain kunniallinen ja viaton nainen, niin voisihan
tässä käydä sääliksi. Vaan nyt... tämä on hullunkurista!"
Serjoschka katsoi merellä liukuvaa purtta, mikä laajan puoliympyrän
tehtyään taas käänsi kokkansa maata kohti. Hänen rokonarpiset kasvonsa
ilmaisevat tällä kertaa hyvyyttä ja avomielisyyttä. Vasili tunsi
lauhtuvansa miestä katsellessaan.
"Olet oikeassa... hän on kelpo tyttö... kuitenkin hänen luonteensa on
kovin vaihteleva!... Mutta Jaschka... no, hän kyllä tulee saamaan
ansaitun osansa! Millainen penikka mieheksi!"
"En tule toimeen hänen kanssaan... Hän haiskahtaa talonpojalta jo
pitkän matkan päästä... ja sellaista en minä voi sietää", selitteli
Serjoschka.
"Mielisteleekö hän tyttöä", kysyi Vasili hampaittensa välistä
silitellen partaansa.
"Mielisteleekö hän tyttöä? Saatpa nähdä hänen tunkeutuvan välillenne",
sanoi Serjoschka vakuuttavasti.
"Minä kyllä hänet opetan vielä!"
Yli meren syttyi ruusunpunainen sädekehä. Auringon ylempi reuna jo
pilkisti esiin kullassa kimmeltävästä vedestä. Halki laineitten tyrskyn
kuului purresta heikko huuto:
"Vetäkää-ää!"
"Ylös pojat! Hei! Vetäkää nuotta maihin", komenteli Serjoschka nousten.
Pian kiskoivat kaikki viisi nuottaa. Pitkä, jouseksi jännittynyt köysi
ulottui merestä rannalle, ja kiinnitettyään vetohihnansa tähän,
kiskoivat kalastajat tästä ponnistaen jaloillaan hiekkaan. Kuljettuaan
näin kymmenen tai parikymmentä askelta siirrettiin vetohihna
lähemmäksi, tartuttiin uudelleen ja kiskottiin taas nuottaa kohti
rantaa.
Nuotan toisen pään kuljetti laineilla hyppelehtivä pursi rantaan; sen
masto pisti tummana viivana esiin viskautuen sinne tänne tuulessa.
Aurinko kohosi merestä majesteetillisena ja loistavana.
"Jos näet Jakowin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni huomenna",
pyyteli Vasili Serjoschkaa.
"Hyvä."
Pursi joutui jo rantaan, kalastajat nousivat siitä, ruveten puolestaan
kiskomaan nuotan toista päätä. Molemmat ryhmät vähitellen lähestyivät
toisiaan, ja nuotan merkkilastut keinuivat laineilla säännöllisessä
puoliympyrässä.
4.
Myöhään samana iltana, kun kalastamon työläiset jo olivat syöneet
illallisensa, istui Malva väsyneenä ja miettiväisenä nurinkäännetyn
venehylkiön pohjalla katsellen jo hämärään verhoutunutta merta. Kaukana
loisti palava tuli, ja Malva tiesi sen näkyvän Vasilin luota.
Yksinäisenä, eksyneenä meren mustaan äärettömyyteen paloi tuli vuoroin
kirkkaana, vuoroin taas sammuen kuin väsähtäneenä. Ja Malva kävi
surulliseksi katsellessaan tuota pientä punaista valopilkettä,
mikä hukuttautuneena äärettömyyteen heikkona tuikki aaltojen
lakkaamattomassa, salaperäisessä kohinassa.
"Miksi täällä istut", kuului Serjoschkan ääni hänen takanaan.
"Mitä siitä tahdot", kysyi tyttö lyhyeen edes kääntymättä.
"Se olisi minusta hupaista tietää."
Katsellen tyttöä vaikeni Serjoschka, otti taskustaan tupakan, minkä
sytytettyään hän hajareisin istuutui veneen pohjalle. Tuntien tytön
olevan haluttoman puhumaan, sanoi hän ystävällisesti:
"Sinä olet kerrassaan oikukas naikkonen -- vuoroin pakenet kaikkia, kun
taas toisinaan roikui miltei jokaisen kaulassa."
"Olenko riippunut sinunkin kaulassasi?" kysyi Malva välinpitämättömänä.
"Ei minun -- vaan Jaschkan."
"Käykö kateeksi?"
"Hm... puhukaamme avonaista, suoraa kieltä", ehdotti Serjoschka lyöden
tyttöä olalle. Malva istui häneen sivuttain, eikä hän niinollen voinut
tarkata tytön kasvoja tämän lyhyesti vastatessa:
"Puhu sinä."
"Oletko Vasilin hyljännyt, mitä?"
"Sitä en tiedä", vastasi tyttö hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Miksi
sinä sitä kysyt?"
"Oo... vain huvikseni."
"Olen tällä hetkellä häneen suuttunut."
"Miksi niin?"
"Hän on minua lyönyt!"
"Mitä kuulen?... Onko hän!... Millainen hylkiö... hyi! ja sinä...
sallit sellaista tapahtuvan! Ai, ai!"
Serjoschka oli vallan hämmästynyt kuulemastaan. Hän katsahti tyttöön
pilkallisesti.
"Jos olisin tahtonut, ei hän sitä olisi uskaltanut tehdä", jatkoi Malva
vihaisena.
"No, mikä sinua silloin riivasi?"
"En tahtonut."
"Silloin olet vallan pahasti rakastunut tuohon vanhaan kollikissaan",
sanoi Serjoschka ivaten puhaltaissaan savua tupakastaan tyttöä kohti
"Minkälaisia juttuja! ja minä luulin sinun olevan aivan toista
maata..."
"En rakasta teistä ketään", sanoi hän taas välinpitämättömänä käsillään
torjuen savun luotaan.
"Tuon varmasti valehtelet!"
"Miksikä valehtelisin", kysyi Malva ja äänestä päättäen saattoi
Serjoschka ymmärtää tytön puhuvan totta.
"Vaan ellet häntä rakasta, miksi sallit itseäsi piestävän", kysyi hän
vakavana.
"Tiedänkö minä sen? Miksi minua tässä kiusaat?"
"Tämäpä mutkallista", sanoi Serjoschka päätään puistaen.
Ja niin vaikenivat molemmat pitkäksi aikaa.
Yö joutui. Taivaalla verkkaan purjehtivat pilvet synnyttivät varjoja
meren pintaan. Aallot kuohuivat. Vasilin luona palanut tuli oli jo
sammunut, mutta yhä katsoi Malva sinne, la Serjoschka vuorostaan
katseli tyttöä.
"Kuulehan", hän sanoi. "Tiedätkö mitä tahdot?"
"Jospa sen tietäisin", vastasi Malva hiljaa, syvästi huoaten.
"Siis et sitä tiedä? Se on paha", selitteli Serjoschka päättävästi.
"Minä tiedän kyllä", ja surullisella äänenpainolla hän jatkoi: "vaan
harvoinpa mitään tahdonkaan."
"Minä taas tahdon aina jotain", sanoi Malva miettiväisenä. "Vaan mitä
-- sitä en tiedä. Toisinaan tahtoisin istahtaa veneeseen ja lähteä
merelle. Kauas, kauas pois! Etten milloinkaan enää tarvitsisi nähdä
ihmisiä. Toisinaan taas tahtoisin vääntää kaikki ihmiset nurinniskoin
ja antaa niitten hyrrän tavoin tanssia ympärilläni. Silloin mielisin
heitä katsella ja nauraa. Toisinaan säälin kaikkia ja eniten tietysti
itseäni, taikka tahtoisin kaikki tappaa ja itseni viimeiseksi...
jollakin kauhealla tavalla. Ja minä olen vihainen ja iloinen... Mutta
ihmiset ovat kaikki kuin puusta veistettyjä."
"Mädäntyneitä he ovat", puuttui Serjoschka puheeseen matalalla äänellä.
"Vaan sinua katsellessani huomaankin, ettet ole kissa etkä kala etkä
lintu... Mutta hiukan tuota kaikkea piilee sinussa joka tapauksessa. Et
ole toisten naisten kaltainen..."
"Jumalan kiitos", hymyili Malva.
Hiekkasärkkien takaa heidän vasemmalla puolellaan nousi kuu valaen
hopeahohdettaan merelle ja heidän ylitseen. Suurena ja hiljaisena se
sousi siniselle taivaanlaelle ja tähtien kirkkaus kalpeni ja heikentyi
sen tasaisessa, uneksivassa loisteessa.
"Sinä ajattelet -- siinä koko juttu", sanoi Serjoschka päättävästi
viskatessaan tupakkansa ilmaan. "Ja ken ajattelee... hän kyllästyy
piankin elämään. Täytyy aina tehdä jotain, jotta ihmiset ympärillä
joutuvat mukana liikkeeseen ja tuntevat elävänsä... Täytyy hyöriä
elämässä, se muuten happanee... Kulkea sinne ja kulkea tänne, niin
kauan kuin voimasi ovat tallella... silloin on hauskuutta
ympärilläsi..."
Malva nauroi.
"Sinä olet oikeassa... Toisinaan ihmettelen, miltä tuntuisi jonakin
kauniina yönä sytyttää tuleen nuo työläisasumukset -- ajatteles,
minkälainen hälinä siitä syntyisi!"
"Niin, sellaista minäkin ymmärrän", virkkoi Serjoschka ihastuneena
taputellen tyttöä olalle. "Tiedätkö... sanon sinulle jotakin...
tahdotko olla osallisena johonkin oikein hupaisaan?"
"Missä sitten", kysyi Malva innostuneena.
"Se koskee Jaschkaa... oletko sytyttänyt hänessä oikein tulisen
lemmenliekin?"
"Hän on vallan ilmitulessa", hymyili tyttö.
"No... usuttele yhteenotteluun isä ja poika! Kautta Jumalan, saisi
sille nauraa itsensä kipeäksi! He iskevät yhteen kahden karhun
lailla... Oleile edelleenkin ukon luona ja liehakoi samalla myöskin
poikaa... Ja sitten päästämme ne yhteen... mitä sanot?"
Malva kääntyi hänen puoleensa tarkkaavasti katsoen rokonarpisia,
iloisesti hymyileviä kasvoja. Kuun valossa eivät ne näyttäneet niin
pilkullisilta kun päivällä auringon paisteessa. Niissä ei ollut
jälkeäkään mistään ilkeämielisyydestä tai pahuudesta; vain
hyvätuulisuus niissä loisti rohkean hymyn ohella ja jonkunmoinen
vastauksen kaipuu.
"Mikset heistä pidä", kysyi Malva epäilevästi.
"Minäkö?... Vasilia vastaan ei ole minulla mitään muistuttamista... hän
on kelpo mies. Mutta Jaschka sensijaan... hän on kerrassaan kehno. En
näet voi pitää talonpojista -- ne ovat viheliäistä joukkoa! He
teeskentelevät olevansa köyhiä, isättömiä ja äidittömiä -- ja silloin
niille annetaan runsaasti leipää ja paljon muuta!... Heillähän on oma
semstvonsa, mikä huoltaa kaikki heidän asiansa... Heillä on kartanonsa,
maansa, karjansa... Olen palvellut maalla piirilääkärin kuskina ja jo
silloin kyllästyin heihin... Ja senjälkeen olen kierrellyt miltei
kaikkialla. Kun saapuu kylään pyytämään leipäpalasta, ovat he heti
paikalla tulijan kimpussa! Ken olet sinä ja mitä haluat ja missä on
passisi? Miten monasti eivätkö he ole minua lyöneet ja piesseet!
Toisinaan epäiltiin minua hevosvarkaaksi, toisinaan pistettiin minut
noin vaan ilman muuta vankilaan... He valittavat tekeytyen muka
onnettomiksi, mutta itse asiassa ei ole heillä hätäpäivääkään --
heillähän on jotain, mihin voi turvautua, nimittäin maa. Mitä olenkaan
minä heihin verrattuna?"
"Etkö sinä olekaan talonpoika", katkaisi Malva tarkkaavaisena
kuunneltuaan miehen puhetulvaa.
"Olen porvarisukua", sanoi Serjoschka jonkunmoisella ylpeydellä,
"porvarisukua Uglitschin kaupungista."
"Ja minä olen Pavlischin kaupungista", kertoili Malva miettiväisenä.
"Ei ole minulla ketään, joka minusta huolehtisi. Vaan talonpoikia...
niillä piruilla ei ole hätää. Heillä on semstvonsa ja paljon muuta."
"Semstvo, mitä se on", kysyi Malva.
"Mitäkö se on? Pahus sen tietää, mitä se on! Se on perustettu yksin
vain talonpoikia varten ja on heidän oma liittonsa. Viis siitä...
puhukaamme mieluummin tuosta pienestä seikkailustamme... Sinähän
järjestät pienen tappelun heidän välilleen, vai kuinka? Eihän se ole
vaarallista -- pieksävät vain toisiaan jonkunverran... Ja minä
puolestani sinua kyllä autan. Vasilihan on sinua lyönyt? No, silloinhan
voi hänen oma poikansa puolestasi kuitata saamasi lyönnit."
"Sanotko niin", hymyili Malva. "Se ei todellakaan olisi hullumpaa."
"Ajattelehan vain... eikö olisi hauska nähdä kaksi ihmistä lyövän
toisiltaan kylkiluut poikki sinun tähtesi? Vain pari sanaa sinun
puoleltasi... liikuttelet kieltäsi kerran... tai kaksi... ja niin on
kaikki valmista!"
Serjoschka puhui vielä kauan ihastuneena siitä, kuinka hauskaa olisi
näytellä Malvan osaa tuossa komediassa. Hän samalla kertaa oli sekä
leikillinen että vakava siitä puhuessaan ja ylpeili suuresti
keksinnöstään.
"Ah, jospa olisin minä kaunis nainen! Silloin vasta kääntäisin maailman
ylös-alasin", sanoi hän lopuksi tarttuen molemmilla käsillään päähänsä,
puristi sitä, sulki silmänsä ja vaikeni.
Heidän erotessaan oli jo kuu korkealla taivaalla. Poistumalla he vain
lisäsivät yön ihanuutta. Nyt oli enää jälellä vain tuo rajaton,
majesteetillinen, kuun hopeassa kimmeltävä meri ja sininen tähtitaivas.
Olihan siinä sentään muutama hiekkasärkkä, jokunen vaivainen pajupensas
ja kaksi pitkää, likaista rakennusta muistuttaen paria suurta,
karkeasti kokoonkyhättyä ruumisarkkua. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin
mitättömän pientä ja vähäpätöistä mahtavan meren rinnalla, ja tähdetkin
taivaalla kiiluivat kylminä.
5.
Isä ja poika istuivat majassa toisiaan vastapäätä viinaa juoden. Viinan
oli poika tuonut tullessaan, ettei isän luona istuminen kävisi liian
ikäväksi ja myöskin sen kautta saattaakseen ukon lauhkeammalle
tuulelle. Serjoschka oli näet Jakowille uskotellut isän olevan hänelle
suutuksissaan Malvan tähden ja uhkaavan miltei piestä tytön kuoliaaksi.
Malvakin muka tiesi tästä uhkauksesta, eikä niin ollen uskaltanut
antautua Jakowille. Serjoschka puolestaan nauroi häijysti hänelle.
"Hän tulee sinulle maksamaan velkansa, usko pois -- kiskomaan korvat
ulos päästäsi kokonaisen kyynärän pituisiksi. On parasta pysytellä
hänen näkyvistään!"
Tuon punatukkaisen, vastenmielisen rentun pilkkapuheet saivat Jakowin
katkerasti vihaamaan isäänsä. Ja Malva näytti yhä edelleen horjuvan
sinne tänne, loi nuorukaiseen vuoroin kiihkeitä, vuoroin surumielisiä
katseita, siten äärimmilleen kiihoittaen hänen kaipuunsa omistaa tyttö
kokonaan... Ja hänkin lakkaamatta muistutteli isästä.
Ja nyt oli Jakow tullut isän luo ja hänestä tuntui, kuin olisi tämä
kivenä hänen tiellään, mistä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaan koskapa
ei poika tuntenut Vasilia pelkäävänsä, katsoi hän varmana isänsä
synkkiin, vihaisiin silmiin kuin tahtoen sanoa:
"Koske minuun, jos uskallat!"
He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin
parisen merkityksetöntä sanaa kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää
keskellä aavaa merta he siinä vielä istuivat kuin säästäen toisiltaan
molemminpuolista katkeroitumista, vaikkakin hyvin tiesivät sen kohta
liekehtivän ilmituleen ja nielevän heidät kitaansa.
Majan seinämän muodostavat peitteet liikkuivat tuulessa, puun kaarnat
hankautuivat toisiinsa ja punainen vaate tangon päässä liehui ja
paukkui. Kaikki nämä äänet olivat varovaisen hillityt, muistuttaen
etäistä, epämääräistä, rukoilevaa kuisketta. Mutta meren aallot
kuohuivat kuten aina -- vapaina ja tuskattomina.
"Yhäkö vielä Serjoschka juo", kysyi Vasili synkkänä.
"Kyllä vaan... joka ilta on hän juopunut", vastasi poika kaataen
laseihin viinaa.
"Hän ei pysy pinnalla... Sellaista on tuo vapaa elämä... vailla
minkäänlaista pakkoa. Sinäkin painut samaa tietä..."
Ei Jakowkaan pitänyt siitä miehestä, siksipä hän vastasikin lyhyeen:
"Hänen kaltaisekseen en kuitenkaan tule!"
"Etkö tule", kysyi Vasili rypistäen silmäluomiaan. "Minä kyllä tiedän,
mitä puhun... Miten kauan oletkaan jo täällä ollut? Taitaa jo kolmas
kuukausi olla menossa; pian saat täältä lähteä kotiin ja paljonko on
sinulla rahaa mukanasi täältä?"
Mieletönnä nieli hän ryypyn, jonka poikansa vasta oli lasiin kaatanut,
tarttui sitten partaansa, mistä kiskoi niin lujasti, että pää nytkähti.
"Niin lyhyessä ajassa on tuiki mahdotonta paljoakaan ansaita", vastasi
Jakow rikkiviisaasti.
"Jos asia on niin, on sinun aivan turha täällä vetelehtiä... lähde taas
matkalle."
Jakow nauroi hiljaa.
"Mitä siinä virnistelet", virkkoi Vasili uhkaavasti yhä enemmän
katkeroituen poikansa tyyneydestä. "Isäsi sinulle puhuu ja sinä vain
naurat! Varo vaan, ettet liian varhain rupea omintakeiseksi! Kyllä
vielä pystyn pistämään sinulle suitset suuhun..."
Jakow kaasi itselleen ryypyn ja joi sen. Tällainen röyhkeä tapa etsiä
riitaa oikeastaan haavoitti ja suututti häntä, mutta hilliten itsensä
ei hän lausunut ajatuksiaan, koskapa isä vain olisi tästä enemmän
ärsyyntynyt. Nyt häntä hiukan peloitti nuo vihaa leimuavat silmät.
Vaan kun Vasili näki poikansa juovan yksinään kaatamatta mitään hänen
lasiinsa, suuttui hän vielä enemmän; tästä oli seurauksena, että hän
lausui sanottavansa tyyneemmin ja terävämmin.
"Isäsi sinua kehoittaa lähtemään kotiin ja sinä vain naurat hänelle
päin naamaa! Mutta kylläpä sinut pidän kurissa... Lauantaina pyydä
saada palkkasi ja sitten... mars matkalle kotikylään! Ymmärrätkö?"
"En lähde", sanoi Jakow varmalla äänellä rohkeasti nostaen päänsä
pystyyn, vaikkakin koko ruumis vapisi.
"Mitä kuulenkaan", ärjäsi Vasili nousten pystyyn ja nojautuen
tynnöriin. "Puhunko sinulle vai enkö? Mitenkä uskallatkaan uhmata
isääsi, penikka? Oletko kokonaan unohtanut voivani tehdä kanssasi
mieleni mukaan? Oletko sen unohtanut?"
Hänen huulensa värähtivät oudosti ja kasvot vääntyivät tuskasta; kaksi
verisuonta paisui ohimoilla.
"En ole mitään unohtanut...", vastasi Jakow puoliääneen isäänsä edes
katsomatta, "mutta itse puolestasi saat muistaa..."
"Minua neuvomaan et sinä pysty! Isken sinut palasiksi..."
Jakow väistyi isänsä kättä, mikä suunnattiin hänen päähänsä ja
tuntiessaan tästä raivostuvansa sanoi hän hampaitaan purren:
"Älä koske minuun... Emmehän ole enää kotikylässä."
"Vaiti! Kaikkialla olen isäsi."
"Täällä et voi saattaa minua kyläoikeuden piestäväksi -- koskapa täällä
ei sellaista ole...", nauroi Jakow isälleen hitaasti nousten
paikaltaan.
He seisoivat vastakkain. Verestävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui
Vasili poikansa puoleen antaen hänen kasvoillaan tuntea kuuman,
viinalle haisevan hengityksensä; Jakow kumartui taapäin seuraten synkin
katsein isänsä pienimpiäkin liikkeitä valmiina torjumaan lyönnit ja
näytti ulkonaisesti tyyneeltä, vaikkakin hiessä kylpi. Heidän välillään
oli tynnöri, jota käytettiin pöytänä.
"Enkö pystyisi sinua pieksämään", kysyi Vasili ääni käheänä ja hän
taivutti selkänsä kuin hyppyyn valmistautuva kissa.
"Täällä ovat kaikki tasa-arvoisia... Sinä olet työläinen kuten
minäkin."
"Tuohan kuulostaa joltain uudelta!"
"Juuri niin on asia! Miksi hyökkäät kimppuuni? Luuletko kenties, etten
mitään ymmärrä? Itsehän ensiksi olet..."
Vasili karjasi pahasti ja kohotti kätensä niin nopeasti, ettei Jakow
ehtinyt väistää. Isku sattui päähän, hän horjahti ja katsoi
raivostunutta isäänsä, joka taas kohotti kätensä.
"Varo itseäsi...", varoitti Jakow puistellen nyrkkejään.
"Kyllä minä sinut varotan..."
"Ole lyömättä, sanon minä!"
"Kas vaan sinua!... Tahdot opettaa isääsi?... isääsi?... Isääsi?..."
Huone kävi heille liian ahtaaksi, heidän jalkansa tarttuivat säkkeihin,
he kompastuivat tynnöriin ja pölkkyyn, jota käytettiin istuimena.
Yhä nyrkeillään yrittäen torjua isänsä lyönnit Jakow hitaasti peräytyi
kalpeana ja hiestyneenä, purren hampaansa yhteen ja silmät hehkuen kuin
sudella. Isä häntä seurasi hurjasti huitoen käsillään ilmaa, sokeana,
hurjana vihassaan ja tukka pystyssä päässä kuin raivoisan villisian.
"Annahan olla... lopeta... riittää jo täksi kertaa", sanoi Jakow
uhkaavasti mennen ovesta ulos.
Isä juoksi kiljuen hänen perässään, mutta hänen iskunsa torjui poika
nyrkeillään.
"Huomaathan itsekin, ettet kykene... katsos nyt", ärsytti Jakow
tietäessään olevansa isäänsä notkeampi eikä niin ollen pelännyt.
"Odotahan vain... odotahan..."
Mutta Jakow hypähti syrjään ruveten juoksemaan rantaa kohti.
Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja ojennetuin käsin, mutta kompastui
ja kaatui eteenpäin. Hän nousi nopeasti polvilleen ja istuutui nojaten
käsillään hiekkaan. Hän oli vallan väsynyt tappelusta ja ulvoi
valittaen kostonhimossaan ja katkerassa tietoisuudessa omasta
heikkoudestaan...
"Kirottu ole sinä", sanoi hän käheänä ojentaen kaulansa poikaansa kohti
samassa sylkien vaahdon väriseviltä huuliltaan.
Jakow nojautui veneeseen katsoen terävästi isäänsä ja hieroi kädellään
särkevää päätään. Toinen paidan hiha oli riekaleena vain muutaman
langan varassa; kauluskin oli repaleinen ja valkea, hikinen rinta
kiilsi auringossa kuin rasvattuna. Jakow tunsi nyt halveksivansa
isäänsä; oikeastaan oli hän luullut miestä väkevämmäksikin ja kun hän
nyt näki riitakumppaninsa istuvan tuossa hiekalla surkuteltavana ja
pahasti lyötynä yhä nyrkeillään uhaten, hymyili hän väkevämmän
ylimielisellä halveksivalla tavalla heikompaansa.
"Iskeköön salama sinuun! Ole kirottu... ikuisesti."
Vasili huusi tämän kirouksensa niin äänekkäästi, että Jakow
vastenmielisesti loi katseen yli meren kalastamoa kohti kuin peläten
tuon sairaan valitushuudon kuuluvan sinne saakka.
Mutta siellä näkyi vain aaltoileva meri ja aurinko. Silloin hän sylkäsi
sivulle sanoen:
"Huuda sinä vaan! Se ei ketään vahingoita -- muuta kuin itseäsi...
Mutta koska välimme on mennyt näin pitkälle, tahdon sinulle sanoa erään
asian... saadaksemme yhdellä kertaa kaikki selväksi..."
"Vaiti!... Pois silmäini edestä... pois...", huusi Vasili.
"Kotiin kylään en palaa... jään tänne koko talveksi", sanoi Jakow
lainkaan välittämättä isänsä huudoista, vaikkakin hän piti tarkkaan
silmällä tämän liikkeitä. "Täällä on minulla parempi olla... niin tyhmä
en ole, etten tuota ymmärtäisi. Täällä on työ kevyempää... ja olo
kaikinpuolin vapaampaa... Kotona komentaisit minua mielinmäärin, mutta
täällä... saitkos pitkännenän?"
Hän pisti isänsä kiusaksi peukalon sormiensa väliin ja nauroi ilkkuen;
nauru ei ollut äänekästä mutta sittenkin Vasili tästä uudelleen
raivostuneena kivahti pystyyn, tarttui airoon ja hyökkäsi ähkien
poikaansa kohti:
"Noinko isällesi ilkkuilet? Omalle isällesi? Minä sinut tapan..."
Mutta kun hän raivonsa sokaisemana ehti veneen luo, oli Jakow jo
kaukana siitä. Hän juoksi ja rikkinäinen paidanhiha liehui tuulessa.
Vasili viskasi airon hänen jälkeensä kuitenkaan osaamatta ja uudelleen
tuntiessaan voimattomuutensa kaatui hän eteenpäin venettä kohti iskien
kyntensä puuhun ja katsoi poikansa jälkeen tämän jo etäältä huutaessa:
"Sinun pitäisi hävetä! Harmaahapsisena tuolla lailla raivostua naisen
tähden! Hyi! Ja kotiin minä en lähde... sitä en tee! Lähde itse sinne,
sinä... täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä!"