kumartui voimakkaasti eteenpäin ruumiinsa koko painolla. Lujasti
toisiinsa kiintyneinä putosivat molemmat mereen kadoten korkealle
räiskyviin kuohuihin. Hetkisen kuluttua ilmestyi pinnalle Jakowin märkä
pää kauhun ilme kasvoilla ja aivan hänen vieressään sukeltautui Malva
esiin kalalokin lailla. Jakow huitoi epätoivoisena käsillään vedessä,
kirkui ja ulisi, kun taas Malva ääneensä nauraen uiden kiersi hänet,
pirskotellen vettä pojan kasvoille ja sukelsi veteen säästyäkseen
pitkien käsivarsien otteesta.
"Tuhat tulimmaista", huokui Jakow. "Minä uppoan. Jo riittää... Kautta
Jumalan... minä hukun! Vesi on niin... suolaista!... Ah, sinä senkin...
Minä uppoan, kuuletko!"
Malva jätti uhrinsa vihdoinkin rauhaan ja ui rantaan voimakkain
liikkein. Siellä hän notkeana nousi purteen, asettui peräpuolelle,
mistä nauraen katsoi purtta kohti hätäisesti uivaa Jakowia. Märät
vaatteet sulautuivat tiiviisti ihoon kuvastaen ruumiin eri muodot
polvesta ylös kaulaan ja Jakow, joka vihdoinkin oli päässyt purren luo
ja piteli toisella kädellään kiinni sen laidasta, katsoi ahnein katsein
tätä märkää, miltei alastonta naista tämän siinä avomielisesti
nauraessa.
"No, yritähän kömpiä kuiville senkin valaskala", sanoi tyttö ruveten
polvilleen ja ojentaessaan toisen kätensä Jakowille toisella kädellään
pidellen kiinni purren laidasta.
Jakow tarttui Malvan ojennettuun käteen ja huusi mielissään:
"Odotahan niin saat nähdä! Minä sinut kylvetän, minä!"
Hän kiskoi tytön puoleensa seisten vedessä hartioihin saakka; laineet
huuhtoivat yli pään murskautuen purren laitaan ja viskaten
vesipisaroita Malvan kasvoille. Tyttö ummisti silmänsä ja nauroi, äkkiä
hän huudahti, hypähti veteen, missä hän ruumiinsa painolla kaasi
Jakowin kumoon.
Ja taas uudistui sama hurja leikki; kuin kaksi suurta kalaa he
sukelsivat vihreässä vedessä ähkien ja puhkien ja pärskytellen vettä
toistensa päälle.
Ylhäällä katseli aurinko heitä hymyillen ja kalastamon akkunatkin
hymyilivät kuvastaessaan nauravan auringon ensi säteilyä. Laineet
loiskien ilakoivat näkymättömän voiman nostattamina ja kalalokit
lensivät kirkuen ilmaan heidän päänsä ylitse, pelästyneinä siitä
melusta, minkä nämä kaksi ihmistä saivat aikaan.
Vihdoinkin nousivat he väsyneinä, hengästyneinä ja yskien kylmästä
kylvystä asettuen rannalle auringonpaisteessa lepäämään.
"Hyi", sylkäsi Jakow hymyillen happamalla naamallaan. "Kuinka
vastenmielistä onkaan tuo vesi! Sitävarten sitä onkin niin paljon
maailmassa!"
"Maailmassa onkin aina paljon sellaista, mikä on kehnoa ja alhaista...
esimerkiksi juuri poikia... niitä on täällä aivan yllinkyllin", nauroi
Malva kiertäen vettä tukastaan.
Hänen tukkansa oli tumma ja tuuhea ja kähärä.
"Siksikö sinäkin olet omaksesi valinnut vanhuksen", nauroi Jakow
pilkallisesti tuupaten tyttöä kyynärpäällään kylkeen.
"Vanhukset ovatkin usein nuoria paremmat."
"Vaan jos kerran vanhus on hyvä, täytyy pojan olla sitä parempi."
"Soo! Missä olet tuolla tavalla oppinut kehuskelemaan?"
"Kotikylän tytöt ovat usein sanoneet, etten ole lainkaan hullumpi
miehenä."
"Eivät tytöt sellaista ymmärrä! Kysyisivät minulta."
"Etkö sinä sitten olekaan tyttö?"
Malva katsoi terävästi pilkallisesti hymyilevään nuorukaiseen. Tullen
äkkiä totiseksi, sanoi hän suuttuneena:
"Olen näet kerran saanut lapsen."
"Eipä juuri mikään kiitettävä asianhaara", sanoi Jakow yhä nauraen.
"Tyhmä nauta", virkkoi tyttö suuttuneena kääntäen hänelle selkänsä.
Jakow hämmästyi tuota puhetta, ja puristaen huulensa yhteen hän
vaikeni.
Miltei puolisen tuntia olivat molemmat ääneti; he vain kääntelivät
itseään auringossa kuivattaen saatteitaan.
Kaukana asuntoloissa -- noissa pitkissä likaisissa ladoissa kaltevine
kattoineen -- heräsivät jo työläiset. Näin etäältä -- olihan välimatka
noin puolitoista sataa syltä -- olivat he kaikki toistensa kaltaisia,
repaleisia, ryysyisiä ja avojalkaisia. Heidän käheä äänensä kuului
rantaan saakka; joku siellä vasaralla koputteli tyhjän tynnörin pohjaa
-- se kuulosti rummunlyönniltä. Kaksi naista riiteli kimakalla,
kirkuvalla äänellä, ja jossakin haukkui koira.
"Siellä jo herätään", sanoi Jakow. "Ja minä kun suunnittelin varhaista
kaupunkiinlähtöä... nyt olen sinun seurassasi tuhlannut aikani."
"Minulta ei milloinkaan ole mitään hyvää odotettavissa", sanoi Malva
puoliksi leikillä, puoliksi vakavana.
"Miksi minua aina tahdot peloitella", uteli Jakow ihmetyksen hymyily
huulillaan.
"Saatpa itse kokea sen, kun isäsi sinut yllättää..."
Tuo isästä muistuttaminen Jakowia suututti.
"Isä? Entäpä sitten", sanoi hän raa'asti. "Mitä tekemistä on isällä
siihen asiaan? En enää ole mikään lapsi. Mitäpä siis hänestä välitän?
Enhän ole sokea... näen kyllä miten tässä maailmassa on elettävä. Eikä
isä itsekään ole mikään pyhimys, hän näet ei kieltäydy mistään. Niin
ollen ei ole paikallaan, että hän yrittää minultakaan kieltää..."
Malva katsoi nuorukaista halveksien, kysyen uteliaana:
"Mitä isäsi ei saa sinulta kieltää? Mitä aijotkaan tehdä?"
"Minäkö?" Hän pullisti poskensa ja kohotti rintansa kuin aikoen tehdä
jonkun voimakokeen. "Minäkö? Minä voin tehdä paljonkin, minä! Raikas
meri-ilma on näet yltäni tuulettanut kaiken ummehtuneen maalaispölyn."
"Sepä on käynyt nopeasti", huudahti Malva pilkallisesti.
"Niin on! Mitä sanoisitkaan, jos noin ykskaks sieppaisin sinut
isältäni?"
"Ei, se ei liene mahdollista?"
"Luuletko kenties minun pelkäävän?"
"Mitä puhutkaan!"
"Kuulehan, sinä", virkkoi Jakow tuskallisesti, "älä minua ärsytä!
Minä... odotahan vain!"
"Mitä odottaisin", kysyi Malva tyynesti.
"Et mitään."
Jakow kääntyi poispäin tytöstä itsetietoinen ilme kasvoillaan.
"Sinä olet ylpeä itsestäsi. Oletko nähnyt katsastusmiehen mustaa
koirapenikkaa? Se on aivan kaltaisesi. Sekin jo etäältä haukahtaa
uhaten purra, mutta lähemmäksi tultuaan pistää se häntänsä koipien
väliin ja juoksee tiehensä."
"No, hyvähän jos niin olisi", virkkoi Jakow katkeroituneena. "Odotahan
vain! Vielä saat nähdä minkälainen olen, sen varmasti saat!"
Mutta Malva vain nauroi hänelle vasten kasvoja.
Verkkaan astuen ja ruumistaan kahden puolen heiluttaen lähestyi
pitkähkö, laiha pronssivärinen mies päässään kokonainen metsikkö
tuuheata tulipunaista tukkaa. Vyöttämätön, punainen pumpulipaita oli
halennut selästä miltei ylös kaulaan asti, ja etteivät hihat putoaisi
kokonaan pois, olivat ne käärityt olkaan saakka. Housut olivat
erisuuruisten reikien mallinäytteenä ja jalat olivat paljaat.
Rokonarpisissa kasvoissa loistivat suuret, siniset silmät rohkeina, ja
leveä, litteä nenä antoi kasvoille huolettoman leiman. Tultuaan heidän
luokseen hän pysähtyi, rykäisi äänekkäästi, katsoi kysyvästi heihin ja
irvisteli hullunkurisesti.
"Eilen Serjoschka joi itsensä pieneen humalaan ja tänään on hänen
taskunsa kun pohjaton pärevasu... Lainaa minulle kaksikymmentä
kopekkaa... takaisin niitä en aiokkaan maksaa." Jakow nauroi iloisena
miehen sukkeluudelle ja Malvakin naurahti katsoessaan tuota risaista
olentoa.
"Annahan jo hemmetissä! Vihkaisen teidät kahdellakymmenellä kopekalla...
haluatteko?"
"Ah, senkin veitikka! Oletko olevinasi pappi muka", nauroi Jakow.
"Tyhmeliini! Olen palvellut portinvartijana eräässä pappilassa
Uglitschin kuvernementissä... Anna tänne kaksikymmentä kopekkaa."
"En halua itseäni vihityttää", sanoi Jakow.
"Yhdentekevä; anna vain raha tähän käteen, niin olen kertomatta
isällesi, että mielistelet hänen mielitiettyään", intti Serjoschka
kielellään kastaen kuivia, halkinaisia huuliaan.
"Kieli vain huoleti, ei hän sinua kuitenkaan usko."
"Valehtelen niin taitavasti, että hän sen todeksi uskoo", uhkasi
Serjoschka, "ja silloin hän sinua kurittaa oikein isän kädellä!"
"En pelkää", sanoi Jakow hymyillen.
"No silloin tulen itse sinne pieksämään", selitteli Serjoschka sulkien
silmänsä.
Jakow ei mielellään olisi halunnut tuhlata rahojaan, mutta toiselta
puolen oli aina varoitettu kenenkään antautumasta riitaan Serjoschkan
kanssa: oli näet aina viisainta täyttää hänen pikkuoikkujaan. Paljoa
hän ei koskaan pyytänytkään, vaan ellei sitäkään saanut, muisti hän
kyllä valmistaa jonkun ilkeän kepposen työmaalla, tai sitten saattoi
odottaa saavansa selkäsaunan ilman pienintäkään syytä. Jakow muisteli
kaikkea tätä, huokasi ja pisti kätensä taskuun.
"Kas niin, sepä oikein tehty", sanoi Serjoschka mielissään ruveten
pitkäkseen hiekalle Jakowin viereen. "Kuuntele aina minua, niin tulet
viisaaksi. Ja sinä", hän kääntyi Malvan puoleen, "joko piankin aiot
ruveta aviovaimokseni? Jouduhan sinä... en kauan enää odota."
"Sinähän et omista muuta kuin ryysyjä... parsi ensin riekaleesi
ennenkuin sellaisesta voidaan puhua", vastasi Malva.
Serjoschka katseli arvostelevasti risojaan ja puisti päätään.
"Lainaahan minulle siksi aikaa hameesi niin kyllä paikkailen."
"Kuulkaahan miehen puhetta", nauroi Malva.
"Totta puhuen, anna se minulle... onhan sinulla joku vanha siksi
aikaa?"
"Osta mieluummin rahoillasi housupari itsellesi", neuvoi Malva.
"Ei, parempi on ryypätä rahat suuhunsa!"
"Pidätkö sen parempana", naurahti Jakow pidellen kädessään noita
kahtakymmentä kopekkaa.
"Tietystikin! Pappikin sanoi minulle, ettei ihmisen tule murehtia
ruumistaan vaan sieluaan. Ja minun sieluni himoitsee viinaa, eikä
housuja. Tänne rahat! Kas niin, nyt saadaan ryyppy murheeseen... Ja
isällesi kielin sittenkin."
"Kieli vain!" Jakow ojenteli välinpitämättömänä kättänsä, ja katseli
merkitsevästi Malvaan kosketellen häntä olkaan.
Serjoschka tämän huomasi, sylkäsi pitkään luvaten edelleen:
"Enkä myöskään unohda sinua kurittaa. Kunhan vaan saan riittävästi
aikaa valmistan sinulle kelpo selkäsaunan!"
"Mutta mistä syystä", kysyi Jakow levottomana.
"Syyn tiedät kyllä... No, menemmekö piankin naimisiin", sanoi
Serjoschka kääntyen Malvan puoleen.
"Kerrohan ensiksi mitä teemme ja mitä elämismahdollisuuksia meillä on,
niin tuumin asiaa", vastasi tyttö vakavana.
Serjoschka siristi silmiään katsellen yli meren, kostutteli huuliaan
kielellään ja sanoi:
"Emme tee suorastaan mitään... kierrämme vain maailmaa."
"Ja mistä saamme syötävää?"
"Kaikkea vielä...", Serjoschka kohautti olkapäitään, "sinä puhut samaan
nuottiin kuin äitinikin. Miten ja mistä? Te naiset olette toki
sietämättömät! Tiedänkö minä miten ja mistä? Nyt menen tästä
ryypylle..."
Hän nousi ja meni: Malva hymyili oudon hellästi miehen jälkeen, mutta
Jakowin silmissä paloi vihan liekki katseillaan seuratessaan poistuvan
jälkiä.
"Kas vaan, miten hän komentelee", sanoi hän, kun Serjoschka oli ehtinyt
kuulumattomiin. "Kotona kylässä tuollaisen suunsoittajan suu kyllä
piankin tukittaisiin. Hänelle olisi annettu aimo selkäsauna ja niin
olisi asia selvä. Mutta täällä ollaankin pelkureita..."
Malva katsoi häneen ja puhui hampaittensa välistä:
"Voi sinuas, penikka! Etkö käsitä, minkä arvoinen hän on?"
"Mitäpä käsittämätöntä tuossa! Tuollaisia suulaita miekkosia saa
viidellä kopeekalla kokonaisen kantamuksen ja sellaisessa on niitä
satakunta kappaletta!"
"Vai niin, sekö on mielestäsi hinta", virkkoi Malva pilkallisesti. "Ja
hän... hän on ollut kaikkialla, kierrellyt koko maailmaa, eikä ketään
pelkää."
"Ja ketä luulet minun sitten pelkäävän", kysyi Jakow rohkein mielin.
Malva ei vastannut, vaan seurasi miettivänä laineitten karkeloa, ne kun
vyöryivät rantaan keinutellen raskasta purtta sinne-tänne. Masto
viskautui puolelta toiselle ja peräpuoli vuoroin nousi ja laski
synnyttäen kärsimättömän ja äreän loiskeen. Oli kuin tahtoisi pursi
riistäytyä irti rannasta uidakseen vapaalle, laajalle ulapalle ja nyt
suuttuneena riuhtoi sitä pidättävää köyttä.
"No, minkätähden et jo mene", kysyi Malva.
"Minne menisin", vastasi Jakow.
"Ajattelithan kaupunkiin lähtöä..."
"Sitä en enää ajattele."
"No, sitten lähdet isäsi luo."
"Entä sinä?"
"Minä?"
"Lähdetkö matkaan?"
"En..."
"Silloin en minäkään lähde."
"Aijotko koko pitkän päivän roikkua jälessäni", kysyi Malva tyyneesti.
"En lainkaan kaipaa sinun seuraasi...", vastasi Jakow loukkautuneena ja
nousi mennäkseen. Mutta hän suuresti erehtyi sanoessaan ettei kaipaisi
tyttöä. Hänen seurattaan oli nuorukaisella ikävä. Omituinen tunne
hänessä heräsi tyttöä näin puhuteltuaan -- salainen tyytymättömyys ja
vastenmielisyys isää kohtaan. Vielä eilen ei hän sellaista tuntenut,
eikä tänäänkään ennen Malvan tapaamista. Ja nyt tuntui kuin olisi isä
hänen tiellään, vaikkakin tämä oli tuolla etäällä merellä, paljailla
silmillä miltei näkymättömällä maakaistaleella... Hän luuli lisäksi
huomaavansa Malvankin isää pelkäävän. Ellei tyttö olisi pelännyt...
olisi hän kyllä onnistunut solmimaan lähempiä suhteita. Nyt kulki hän
kaivaten tyttöä, vaikkakaan hän ei aamulla tätä edes ajatellutkaan.
Ja hän asteli rannalla kuin unessakävijä, katsoi veltosti
vastaantulevia ja vaihtoi heidän kanssaan korkeintaan pari kolme
jokapäiväisintä sanaa.
Erään asumuksen varjossa istuu Serjoschka eräällä tynnörillä nappaillen
balalaikaa ja laulaa hoilotellen:
"Oi herra poliisi!
Kilttejä jos kaikki olisi
ei teitä tarvittaisi...
Viekää minut talteen hyvään
että mieleni rauhan saisi --
etten lankeis ojaan syvään..."
Parisenkymmentä hänen kaltaistaan ryysyläistä seisoo ympärillä ja
tuoksuvat -- kuten kaikki täällä kalastamossa -- kalalle ja suolalle.
Neljä rumaa, likaista naista istuu hiekalla jonkun matkan päässä juoden
teetä, minkä he kaatavat suuresta peltisestä astiasta. Ja tuossa on
muuan näin varhain aamulla juopunut työmies: hän kierii hiekalla,
yrittää nousta, mutta kaatuu taas. Jostakin kuuluu naisen itku ja
valitus. Toisaalta kuuluu kuluneen hanurin rämisevä soitto... ja
kaikkialla on kalansuomuja hiekassa.
Keskipäivän tienoilla etsi Jakow itselleen varjopaikan tyhjien
tynnörien välissä, rupesi makuulle ja nukkui iltaan. Herättyään hän
jälleen rupesi kulkemaan rannikolla ilman minkäänlaista päämäärää ja
sydämessään kaihoten jotakin epämääräistä, tietämättä itsekään mitä...
Parisen tuntia näin kulettuaan kohtasi hän Malvan erään pajupensaikon
siimeksessä etäällä kalastamosta. Tyttö makasi toisella kyljellään
kädessään risanen kirja ja katsoi hymyillen tulijaa.
"Vai niin, täälläkö sinä olet", hän sanoi istuutuen Malvan viereen.
"Oletko jo kauankin minua etsinyt", kysyi tyttö voitonvarmana.
"Olenko sinua etsinyt", virkkoi Jakow samassa käsittäen asian
todellakin niin olevan. Aamusta saakka oli hän tietämättään lakkaamatta
etsinyt tyttöä. Mutta sittenkin puisti hän muka hämmästyneenä päätään.
"Osaatko lukea", kysyi Malva.
"Kyllähän juuri osaan, mutta huonoa se on... Olen näetkös kaikkityyni
unohtanut."
"Minäkin luen huonosti... Koulussako olet taitosi oppinut?"
"Niin."
"Vaan minäpä olen itsekseni oppinut..."
"Todellako?"
"Niin... Olin keittäjättärenä eräällä asianajajalla Astrakanissa ja
hänen poikansa opetti minut lukemaan."
"Mutta silloinhan et ominpäin olekaan opetellut...", tuumaili Jakow.
Malva katsoi häneen ja kysyi uudelleen:
"Miellyttävätkö sinua kirjat?"
"Minua? Eipä juuri... mitä hyötyä niistä on?"
"Minä niistä niin äärettömästi pidän... tämänkin kirjan olen itselleni
kerjännyt katsastusmiehen vaimolta ja luen siinä..."
"Mistä siinä luetaan?"
"Alekseista... jumalanseuraajasta."
Malva kertoi haltioituneena miten tämä nuorukainen jätti rikkaat,
ylhäiset vanhempansa hyljäten kaiken onnensa ja miten hän jälleen
kotiin palattuaan köyhänä ja repaleisena eleli kuolemaansa saakka
koirien parissa ilmaisematta itseään. Sitten hän kuiskaten kysyi
Jakowilta:
"Miksi teki hän niin?"
"Kukapa sen tietää", vastasi Jakow välinpitämättömänä.
He istuivat hiekkasärkkien välissä, mitkä aallot ja tuuli oli rannalle
kulettanut. Etäältä kalastamosta kuului hiljainen, epäselvä melu, ja
aurinko meni mailleen kullaten hiekan purppurallaan. Miltei alastomat
pajupensaan oksat liikahtivat tuskin huomattavasti vienossa
iltatuulessa.
Malva vaikeni ja näytti kuuntelevan jotain.
"Miksi et tänään lähtenytkään tuonne kauas... hiekkasärkälle?"
"Mitäpä se sinulle kuuluu?"
Jakow taittoi pensaasta pajulehden ja rupesi pureksimaan sitä salaa
katsellen tyttöä. Hän mietti miettimistään miten saisi sanottavansa
sanotuksi.
"Kun olen yksin ja kaikki ympärilläni on hiljaista... silloin mielin
itkeä... taikka laulaa. Mutta kauniita lauluja en osaa ja itkeä
häpeän..."
Jakow kuunteli kyllä mielellään tuota hellää, sointuvaa ääntä, mutta
sanojen sisältö oli hänestä yhdentekevää; hänen kaipuunsa sai vain
kaikesta tästä varmemman muodon.
"Kuulehan sinä", alotteli Jakow tuskin kuuluvasti lähestyen tyttöä,
mutta silti häneen katsomatta, "minulla on sinulle jotain sanottavaa...
Olen nuori mies..."
"Ja sitäpaitsi tyhmä, voi miten tyhmä", virkkoi Malva vakuuttavasti
puistaen päätään.
"Olkoonpa niinkin, että olen tyhmä", sanoi Jakow oudolla hehkulla.
"Mutta tarvitaanko tässä sitten ymmärrystä? No hyvä, minä olen tyhmä.
Tahdoinkin vain kysyä sinulta... haluatko ruveta vaimokseni..."
"Älä lainkaan kysy... en kuitenkaan tahdo..."
"Ja mikset?"
"Koska kerran en tahdo!"
"Älä puhele tyhmyyksiä...", ja Jakow hyväili varovasti tytön avointa
olkaa. "Ajattelehan toki asiaa..."
"Korjaa luusi täältä, Jaschka", sanoi Malva koettaen vapautua hänen
otteestaan. -- "Mene!"
Jakow nousi ja katsoi ympärilleen.
"No... jos niin on... minusta on se yhdentekevää! Täällä on kyllä
toisia riittämään saakka tarjolla... Tai luulotteletko kenties olevasi
toisia parempi?"
"Sinä olet vaivainen penikka", sanoi tyttö tyyneesti noustessaan ja
puhdistaen hiekan vaatteistaan.
Ja he kulkivat yhdessä kalastamoon.
Matka kului hitaasti, koska jalat vajosivat hiekkaan. Jakow yritti joko
hyvällä tai pahalla saada tyttöä suostumaan tuumiinsa ja sanoi
pilkallisesti, ettei Malva ollut ainoa nainen kalastamossa eikä toisia
naisia parempi. Malva hymyili kylmän tyyneesti ja osasi kyllä vastata
samalla mitalla.
Kun he jo olivat ehtineet työläisasuntojen kohdalle, pysähtyi hän äkkiä
ja tarttui tyttöä olkaan. "Tahallasi vain ärsyttelet minua! Miksi niin
teet? Odotahan vain!"
"Anna minun olla rauhassa, sanon minä!"
Hän riistäytyi irti Jakowin otteesta ja kulki edelleen. Samassa tuli
Serjoschka näkyviin asuntolan nurkan takaa ja sanoi uhkaavasti
ravistaen takkuista, tulipunasta päätään:
"Vai niin, olette olleet ulkona kävelyllä? Vallan mainiota!"
"Menkää hiiteen kaikki järjestään", huusi Malva raivossaan.
Jakow pysähtyi Serjoschkan eteen ja katsoi tuimana häneen. Miehet
seisoivat noin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Serjoschkakin iski
silmänsä vastustajaansa. Hetkisen siinä seisottuaan valmiina kahden
villipedon tavoin iskemään yhteen, läksivät he vaieten kumpikin omalle
taholleen.
Meri lepäili sileänä ja punertavana auringonlaskussa, yli kalastamon
kuului outo, hiljainen hälinä... Muuan juopunut naisääni kuului
laulavan muutamia katkonaisia sanoja:
"Tagarga, matagarga
Matanischka, ystäväin.
Olen juonut ja ryypiskellyt
ja katkeruus on mielessäin!"
Harmaan ikävänä kaikui tämä hoilotus kautta suolalta ja kalalta
tuoksuvan kalastamon armotta särkien laineitten hyväilevän säveleen,
mikä ilmassa häilyi.
3.
Aamuruskon hellässä hohteessa uinui rauhaisa meri kuvastaen ylhäällä
helmeileviä pilviä. Hiekkasärkällä uneliaat kalastajat lastasivat
kalastusvehkeitä purteen. Se kävi vanhaan tapaan, äänettömästi ja
nopeasti. Harmaa nuotta kiskottiin miehissä hiekan yli purteen ja
asetettiin sen pohjalle.
Tapansa mukaan puolialastonna ja päähineettä seisoi Serjoschka purren
perällä ja kiirehti miehiä käheällä, juopuneella äänellään. Tuuli
leikki rikkinäisen paidan liepeissä ja punertavissa hiustukoissa.
"Vasili! Missä ovat vihreät airot", joku huutaen kysyi. Vasili,
synkkänä kuin syksyinen päivä, kokosi nuottaa asettaen sen purren
pohjalle. Serjoschka katseli miehen kumartunutta selkää ja kasteli
kielellään huuliaan janonsa lievikkeeksi.
"Onko sinulla viinaa", hän kysyi.
"On", vastasi Vasili lyhyeen.
"Silloin en lähdekään matkalle... jään rannalle kiskomaan maaköyttä."
"Valmista", kuului hiekkasärkältä.
"Päästäkää irti", komenteli Serjoschka noustessaan purresta rannalle.
"Lähtekäähän vain matkaan... minä jään tänne. Katsokaa eteenne...
lähtekää niin eräälle, ettei nuotta sotkeudu... Ja laskekaa se
tasaisesti, ettei synny solmuja... Päästäkää irti!"
Pursi työnnettiin vesille, kalastajat hyppäsivät siihen, tarttuivat
airoihin nostaen ne ilmaan. He odottivat komentoa.
"Yksi!"
Yhtaikaa iskivät airot veteen ja pursi syöksyi eteenpäin yli laajan,
kimmeltävän vedenpinnan.
"Kaksi", komensi perämies ja jättiläiskilpikonnan jalkojen tavoin
nousivat airot purren sivuilla. "Yksi!... Kaksi!..."
Kuljettaakseen nuottaa maalta käsin oli viisi miestä jäänyt rannalle --
Serjoschka, Vasili ja kolme muuta. Yksi viimemainituista heittäysi
pitkäkseen hiekalle sanoen:
"Minä rupean vielä levolle..."
Toisetkin kaksi seurasivat esimerkkiä ja pian makasi hiekalla kolme
ryysyistä olentoa lankakeriksi kyyristyneinä.
"Miksi et sunnuntaina ollut täällä", kysyi Vasili Serjoschkalta, kun he
seurasivat toisiaan majalle.
"Ei ollut aikaa tulla..."
"Olitko juovuksissa?"
"En. Pidin vain silmällä poikaasi ja hänen kälyään...", selitteli
Serjoschka tyyneesti.
"Minkälaisia huolia viitsitkään itsellesi ottaa", hymähti Vasili
väkinäisesti. "Eiväthän hekään enää pikkulapsia ole!"
"Asia on vielä pahempi... Toinen on suuri nauta ja toinen ilvehti
ja..."
"Onko Malva ilvehtijä", kysyi Vasili ja hänen silmänsä liekehtivät
vihaa.
"Onpa kylläkin..."
"Kauanko on hän sellainen ollut?"
"Sitä on hän ollut ikänsä. Hänellä näet on sielu, mikä ei sovi hänen
ruumiiseensa, veli Vasja... Käsitätkö sitä?"
"Olen sen kylläkin käsittänyt... hänellä on kerrassaan kehno sielu."
Serjoschka katsahti häneen pilkallisesti virnistellen.
"Kehno! Voi teitä tyhmiä moukkia! Te ette ymmärrä niin rahtuistakaan
tästä elämästä.. Jos naisella vain on pyöreä povi on teistä
yhdentekevää onko hänellä luonnetta lainkaan... Mutta luonne on
sittenkin ihmisen arvon määrä! Nainen _luonteeltaan_ on kuin suolaton
leipä. Voiko sinua huvittaa kieletön balalaika? Tyhmä koira sinä!"
"Eilen ryypiskelit kaiketi tavallista tuimemmin, koskapa tuolla tavalla
intoilet", sanoi Vasili pilkaten.
Mielellään olisi hän kysynyt, missä ja miten Serjoschka edellisenä
päivänä oli yllättänyt nuorikot, mutta häpesi tehdä sitä. Tultuaan
majaan kaatoi hän Serjoschkalle viinaa täysinäisen teelasin, salaa
toivoen että mies tämän nautittuaan juopuisi ja kysymättä itsestään
kertoisi kaikki.
Mutta Serjoschka tyhjensi lasin pohjaan, rykäsi, tuli mahdollisimman
selvälle päälle ja istuutui oven suuhun haukotellen ja venytellen
itseään.
"Juotuaan viinaa on kuin syttyisi tuli rinnassa", sanoi hän.
"Mutta kyllä sinä sitä juotkin", virkkoi Vasili hämmästyen sitä
nopeutta, millä Serjoschka tyhjensi lasinsa.
"Sitä kyllä osaan...", hän nyökkäsi punatukkaista päätään, kuivasi
käsillään viiksensä ja jatkoi rohkeaan ja ylimieliseen tapaan: "Sitä
kyllä osaan, veli hyvä! Teen kaiken nopeaan ja asiallisesti. Ei
mutkittelua -- suoraan asiaan käsiksi ja sillä hyvä! Minne ikinä
joutunenkin on asianlaita sama! Maapallolta ei kuitenkaan joudu muuanne
kuin -- maan poveen..."
"Olithan aikeessa lähteä Kaukaasiaan, vai kuinka", kysyi Vasili
varovasti koettaen päästä päämääräänsä.
"Lähden minne ikinä minua vain haluttaa. Kun jotakin oikein vakavasti
tahdon, teen yhtäkkiä päätöksen -- ja niin on kaikki valmista! joko
silloin saan tahtoni perille ajetuksi taikka -- kuulan otsaani. Se on
hyvin yksinkertaista!"
"Perin yksinkertaista! Niinhän elät, kuin olisit järkeä vailla..."
Serjoschka katsahti pilkallisesti Vasilia.