tapan sinut... Pois täältä! Pois!"
Nauraen oli jo Jakow poistunut kuulematta isänsä sanoja.
Tylsällä, mielettömällä katseella seurasi Vasili poikansa poistumista.
Nyt oli hän käynyt lyhemmäksi... jalat olivat ikäänkuin uponneet
hiekkaan... nyt ulettui jo hiekka keskiruumiiseen... hartioihin...
päähän. Hän oli poissa. Hetkinen myöhemmin pisti pää jälleen esiin
etäämpänä... sitten hartiat... ja lopuksi koko ruumis... Kuitenkin
näytti hän nyt pienemmältä. Jakow kääntyy, katsoo ja huutaa jotain.
"Kirottu olet sinä! Kirottu! Kirottu!", vastaa Vasili poikansa huutoon.
Tämä näytti viittaavan kädellään ja käveli eteenpäin... jälleen kadoten
hiekkasärkän taa.
Vasili katseli vielä sinnepäin, kunnes tunsi selässään kipua
epämukavasta asennostaan; hän näet makasi nojaten veneeseen polvet
hiekassa. Väsyneenä hän nousi hoiperrellen jäsentensä kirvelevästä
tuskasta. Vyö oli soljunut ylös kainaloon; kankein sormin hän sen
irroitti, piti sen silmäinsä edessä ennenkuin viskasi sen luotaan.
Sitten asteli hän majaa kohti, pysähtyi katselemaan muuatta syvennystä
hiekassa, muisti juuri tähän kohtaan kompastuneensa ja ellei niin
onnettomasti olisi käynyt, olisi hän varmaankin tavoittanut poikansa.
Majassa oli kaikki sikin sokin. Vasili etsi silmillään viinapulloa,
keksi sen säkkien keskeltä ja otti sen käteensä. Tulppa oli lujasti
suulla ja viina oli kaikki tallella. Varovasti irroitti hän tulpan,
asetti pullon suulleen aikoen juoda. Mutta lasi kalisi vasten hampaita
ja viina valui suusta yli parran rinnalle. Ei sillä ollut entistä
makua... oli kuin vettä...
Hän tunsi sydäntään ahdistavan, päänsä kävi raskaaksi ja selkää
kirveli.
"Olen tullut vanhaksi...", hän ääneen puhui vaipuessaan hiekalle majan
edustalle.
Hänen eteensä avautui meri -- suurena ja mahtavana, ijäti lainehtivana,
täynnä voimaa ja kauneutta.
Aallot tapansa mukaan nauroivat mellastaen ja leikkiä lyöden. Vasili
katsoi kauan yli veden ja mieleensä muistui poikansa harras toivomus:
"Ah, olisipa tämä kaikki maata! Ja lisäksi mustaa multaa! Ja siihen
saisi pistää auransa!"
Polttavan tuskastuttava tunne valtasi talonpojan. Hän hieroi lujasti
rintaansa, katsoi ympärilleen ja huokasi syvään. Pää painui alas ja
selkä kävi köyryyn kuin raskaan taakan painamana. Kurkku kuristui
kokoon kuin tukahtuessa. Vasili yskäsi saadakseen ilmaa ja kohti
taivasta katsoen teki hän ristinmerkin. Tuskallinen ajatus valtasi
hänet.
... Irtolaisnaisen tähden hän oli hyljännyt vaimonsa, jonka
kanssa oli elänyt enemmän kuin viisitoista vuotta rehellisessä,
molemminpuolisessa yhteistyössä, ja siksi rankaisi Jumala häntä
poikansa uppiniskaisuudella. Niin on, Taivaallinen isä!
Poika oli häntä ivannut, armotta särkenyt sydämen palasiksi...
kuolemakin oli liian pieni rangaistus sellaisesta rikoksesta! Ja miksi
tämä kaikki? Kevytmielisen, epäsäännöllistä elämää viettävän naisen
tähden... Oli suorastaan synti näin vanhan miehen antautua hänen
pauloihinsa unohtaen vaimonsa ja poikansa...
Ja pyhässä vihassaan muistutti nyt Jumala häntä tästä lähettäen
poikansa muodossa hänelle ansaitun rangaistuksen... Niin on, Jumala!
Vasili istui kokoonkyyristyneenä tehden ristinmerkkejä ja räpäytti
usein silmäluomiaan ajaakseen katsetta himmentävät kyyneleet tiehensä.
Aurinko painui mereen ja taivaalla sammui hiljalleen purppurainen
iltarusko. Hiljaisesta etäisyydestä puhalsi lämmin tuuli talonpojan
kyyneltyneille kasvoille. Syviin katumusmietteisiin vaipuneena hän
siinä istui kunnes nukahti. Tämä tapahtui vasta aamun jo sarastaessa.
6.
Tuon riitapäivän jälkeisenä aamuna lähti Jakow muitten työläisten kera
höyryn vetämällä purrella taimenen pyyntiin erääseen lahdelmaan, joka
sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä. Viisi päivää myöhemmin palasi
hän kalastamoon purjeveneellä -- hänet oli lähetetty muonitusta
noutamaan. Hän tuli päivällisen aikaan, juuri kun työläiset lepäsivät
päivällistä syötyään. Oli sietämättömän kuuma: hehkuva hiekka poltti
jalkojen alla ja kalojen suomut ja ruodot pistivät niihin kuin neulat.
Jakow asteli varovasti työläisasuntolain luo kiroten sitä, ettei
ottanut saappaita jalkaansa. Hän oli liian laiska kääntyäkseen takaisin
veneelle ja sitäpaitsi tahtoi hän saada jotain syödäkseen ja tavata
Malvan. Merellä oleskellessaan oli hän usein kaiholla muistellut
tyttöä. Ja nyt halusi Jakow saada kuulla, oliko hän tavannut isää ja
mitä tämä oli sanonut... Ehkä oli hän tyttöä lyönyt? Ei olisi haitaksi,
vaikkakin tyttö joskus saisi selkäänsä. Muuten pysyi hän liian ylpeänä
ja julkeana...
Kalastamossa näytti kaikki autiolta ja tyhjältä. Akkunat asuntoloissa
olivat avoinna ja nämä suuret puiset laatikotkin näyttivät menehtyvän
kuumuudessa. Asuntolain takana olevassa konttorissa kuului muuan lapsi
huutavan täyttä kurkkua. Erään tynnöriröykkiön takaa kuului kuiskaavia
ääniä.
Jakow asteli nopeasti sinnepäin, sillä hän luuli sieltä kuulevansa
Malvankin äänen. Mutta tultuaan perille ja luotuaan katseensa sen
taakse, astui hän askeleen taaksepäin ja pysähtyi rypistäen otsansa.
Tynnörien varjossa makasi näet punatukkainen Serjoschka selällään kädet
ristissä pään alla. Toisella puolella istui Jakowin isä, toisella
Malva.
Jakow ihmetteli miksi isä täällä oli. Oliko hän jättänyt rauhallisen
vartijatoimensa ja muuttanut tänne kalastamoon ollakseen Malvaa
lähempänä ja pitääkseen häntä loitolla tytöstä? Oi, tuo vanha kettu!
Ajattelehan, jospa äiti tietäisi hänen kujeistaan... Menisikö hän
heidän luokseen, vai ei?
"Vai niin...", sanoi Serjoschka. "Olet siis tullut jättämään hyvästejä?
No niin, lähde vain huoleti maata tonkimaan..."
Jakow säpsähti ja vilkkui iloisesti silmillään.
"Niin, minä lähden...", sanoi isä.
Silloin astui Jakow rohkeana esiin ja tervehti:
"Hyvää päivää, arvon herrasväki."
Isä katsoi vain vilaukselta häntä ja käänsi päänsä sivulle, Malva ei
edes räpäyttänyt silmäluomiaankaan ja Serjoschka potkasi jalallaan
sanoen matalalla äänellä:
"Kas, tässähän saapuu rakastettu poikamme Jaschka kotiin kaukaisilta
mailta...", ja lisäsi sitten tavallisella äänellään: "Nylje häneltä
nahka... kuten lampaalta turkki..."
Malva nauroi puhumatta sanaakaan.
"Miten täällä on kuuma", sanoi Jakow istuutuen heidän viereensä.
Vasili katsoi poikaansa vastenmielisesti.
"Olen sinua täällä odottanut aamusta saakka, Jakow. Tarkastaja sanoi
minulle eilen että tulisit...", virkkoi hän.
Isän ääni tuntui nyt entistä hiljaisemmalta ja kasvojenkin ilme oli
muuttunut.
"Olen täällä noutamassa ruokavaroja...", kertoi hän pyytäen
Serjoschkalta tupakkaa savukkeen tekoon.
"Sinun varaltasi ei minun tupakkani ole, senkin pässinpää", sanoi
Serjoschka itseään edes liikuttamatta.
"Minä lähden kotia, Jakow", sanoi Vasili painavasti sormellaan
piirustellen hiekkaan.
"Miksi...", kysyi Jakow katsoen viattomasti isäänsä.
"No... ja sinä... jäätkö sinä?"
"Kyllä,... minä jään... Mitäpä me molemmat kotona tekisimme?"
"No... en sano mitään... Tee mielesi mukaan... ethän enää ole mikään
lapsi. Mutta yksi asia tulee sinun muistaa... minä näet en kauan enää
kestä. Elää voin vielä kauankin... mutta tehdä työtä... siinä suhteessa
en tiedä kuinka tulee käymään... Olen näet tottumaton maatyöhön...
Muista, että kotona on sinulla äiti."
Hän tuntui puhuvan vaikeasti -- sanat aivankuin takertuivat kurkkuun.
Vapisevalla kädellään hän silitteli partaansa.
Malva häneen lakkaamatta katsoi. Serjoschka sulki toisen silmänsä;
toinen tuli aivan pyöreäksi ja sillä hän katsoi Jakowia silmiin. Jakov,
oli hyvin iloinen, mutta sitä salatakseen hän vaikeni ja katseli
jalkojaan.
"Älä siis unohda äitiäsi, Jakow... Muista hänellä olevan vain sinut
enää", sanoi Vasili.
"Entä sitten", sanoi Jakow kohottaen rintaansa. "Senhän kyllä tiedän."
"Hyvä on, jos sen tiedät", sanoi isä luoden poikaansa epäilevän
katseen. "Sanonkin vain: älä unohda..."
"No..."
Vasili huokasi syvään. Pitkän tuokion vaikenivat kaikki neljä. Vihdoin
sanoi Malva:
"Työkello kai heti soi."
"Niin, minä menen", selitti Vasili nousten. Kaikki toisetkin nousivat.
"Jää hyvästi, Sergei... Kun tulet Volga-alueelle, älä unohda meitä
käydä tervehtimässä... Ja Simbirskan alueella, Maslon kylässä,
Nikolo-Lykowskan piirissä..."
"Hyvä", sanoi Serjoschka puristaen vanhuksen ojennettua kättä, jota
kauan piti omassa, luisessa, punakarvaisessa kourassaan samalla
hymyillen katsoen tämän surullisiin, vakaviin kasvoihin.
"Lykovo-Nikolskoje on suuri kirkonkylä... Se on laajalti ympäristössä
tunnettu ja me asumme siitä neljä virstaa", selitteli Vasili.
"Niin, niin... Minä kyllä tulen... jos sinnepäin joudun..."
"Hyvästi!"
"Hyvästi, rakas ystävä!"
"Hyvästi Malva", sanoi Vasili välinpitämättömällä äänellä tyttöön edes
katsomatta.
Pitämättä lainkaan kiirettä pyyhki tyttö hialla huuliaan, asetti sitten
valkeat kätensä vanhuksen olalle ja suuteli häntä äänettömänä ja
vakavana kolme kertaa poskille ja suulle.
Vasili hämmästyi mutisten jotain käsittämätöntä. Jakow painoi alas
päänsä salatakseen hymyilynsä, mutta Serjoschka oli puolestaan aivan
välinpitämätön, katseli vain kohti taivasta ja -- haukotteli.
"Sinulle tulee kuuma kävellä", hän sanoi.
"Ei haittaa mitään... No hyvästi, Jakow!"
"Hyvästi!"
He seisoivat vastakkain tietämättä mitä tehdä. Tuo surullinen sana
"hyvästi", mikä tänä hetkenä useasti ja kolkkona oli ilmassa kuulunut,
herätti Jakowin povessa hellän tunteen isäänsä kohtaan, mutta hän ei
tiennyt, miten saisi sen ilmaistuksi -- syleilisikö hän isäänsä kuten
Halvakin, vain puristaisiko hänen kättään niinkuin Serjoschka? Vasili
puolestaan tunsi tuon poikansa epäilyksen, mikä ilmeni asemasta ja
kasvojen ilmeestä, itseään loukkaavan ja sitäpaitsi hänkin tunsi
samallaista ujoutta Jakowia kohtaan. Malvan suutelot ja kohtaus
hiekkasärkällä tuon tunteen hänessä herättivät.
"Niin... muistahan äitiäsi", sanoi Vasili lopuksi.
"Kyllä, kyllä, ole vain huoleti", virkkoi Jakow sydämellisesti
hymyillen. "Kyllä minä..." Ja varmuudeksi nyökkäsi hän päällään.
"No... sitten ei ole muuta enää! Eläkää onnellisina ja olkoon Jumala
kanssanne... älkää minusta pahaa ajatelko!... Kuulehan Serjoschka.
kattilan olen kaivanut hiekkaan, vihreän veneen perän kohdalle."
"Mitä nyt enää kattilalla teemme", kysyi Jakow samassa.
"Hän on perinyt paikkani... tuolla hiekkasärkällä...", selitti Vasili.
Jakow katsoi kadehtien Serjoschkaa, loi sitten katseensa Malvaan ja
painoi päänsä alas salatakseen riemunvälkkeen silmissään.
"Hyvästi veljet... nyt menen!"
Vasili kumarsi heille ja meni. Malva häntä seurasi.
"Seuraan sinua pienen matkan..."
Serjoschka ojentautui hiekalle ja tarttui Jakowin jalkaan, juuri kun
tämä oli aikeessa seurata mukana.
"Ptruu! Minne matka?"
"Kas niin, päästä minut..." Jakow tahtoi riistäytyä irti.
Mutta Serjoschka tarttui hänen toiseenkin jalkaansa.
"Jää tänne luokseni sinä..."
"Mitä vehkeilyä se on?"
"Ei se mitään vehkeilyä ole... Istu tuohon!"
Jakow kiristi hampaitaan ja istuutui.
"Mitä minusta tahdot?"
"Odota! Ole hiljaa ja anna minun miettiä, niin saat sitten kuulla..."
Hän katsoi nuorukaiseen julkeilla silmillään ja Jakow mukautui...
Malva ja Vasili kulkivat hetkisen ääneti. Tyttö katsoi sivulta
vanhuksen kasvoja ja hänen silmissään paloi outo loisto. Vasili katsoi
eteensä ja vaikeni. Heidän askeleistaan vajosi hiekka, ja kulku oli
hidasta.
"Vassja!"
"Mikä on?"
Vasili katsoi tyttöön, mutta kääntyi heti pois.
"Olen tahallani järjestänyt tämän epäsovun sinun ja poikasi välille.
Voisitte ehkä elää yhdessä täällä riitelemättä", sanoi hän tyyneesti:
hänen äänensä ei ilmaissut jälkeäkään mistään katumuksesta.
"Miksi sen teit", kysyi Vasili silmänräpäyksen vaiettuaan.
"En tiedä... Se nyt kävi niin!"
Nauraen tyttö kohotti olkapäitään.
"Mitä oletkaan saanut aikaan! Voi sinua!" Vasili nuhteli tyttöä
ankaralla äänellä.
Malva vaikeni.
"Sinä turmelet minulta pojan, vallan pahasti hänet turmelet! Sinä,
senkin velho... Et sinä edes Jumalaa pelkää... etkä edes tunne
häpeääkään... mitä oikeastaan teetkään?"
"Mitä minun sitte pitää tehdä", kysyi hän. Kysymyksessä oli puoleksi
katumusta, puoleksi suuttumusta.
"Mitäkö? Voi sinua!...", virkkoi Vasili tuntien vihan syttyvän
sisimmässään.
Hän tunsi tuskallista halua lyödä tuota naista, syöstä hänet nurin
hiekalle ja polkea häntä jalallaan, potkaista häntä saappaillaan
rintaan ja kasvoihin. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi
ympärilleen.
Tuolla tynnörien luona olivat Jakow ja Serjoschka ja he katsoivat yhä
menijöitä.
"Mene tiehesi... mene! Voisin vaikka lyödä sinut kuoliaaksi..."
Hän pysähtyi syytäen joukon haukkumasanoja tyttöä vasten kasvoja. Hänen
silmänsä verestivät, parta tutisi ja kätensä vastenmielisesti
kopeloivat tytön tukkaa, mikä pilkisti esiin kaulahuivin alta.
Mutta Malva vain tyyneesti katsoi miestä vihreillä silmillään.
"Minun pitäisi tappaa sinut, senkin portto! Mutta odotahan... kyllä
sinunkin hetkesi vielä tulee... aina joku kopauttaa kalloosi."
Tyttö hymyili, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten syvään huoaten:
"Jo riittää... Hyvästi!"
Ja samassa hän kääntyi lähtien samaa tietä takaisin.
Vasili karjasi jotain hänen jälkeensä purren hampaitaan. Malva yritti
paluumatkallaan astua Vasilin saappaitten jättämiin syviin jälkiin
hiekassa, ja milloin tämä onnistui, silitti hän jalallaan huolellisesti
jäljet. Niin asteli hän verkkaan takaisin tynnörien luo, missä
Serjoschka otti hänet vastaan kysyen:
"No, oletko nyt saattanut Vasilin?"
Malva nyökkäsi myöntävästi päällään istuutuen kysyjän viereen. Jakow
katseli tyttöä hellästi, hyväilevin katsein ja liikutti huuliaan kuin
jotain kuiskatakseen, mutta sitä ei kukaan kuullut.
"Olet saattanut ja nyt häntä suret", kysyi Serjoschka uudelleen
muistutellen laulun sanoja.
"Milloin lähdet tuonne kauas pois, hiekkasärkille", kysyi Malva
puolestaan nyökäten päällään kohti merta.
"Tänä iltana."
"Minä seuraan mukanasi..."
"Hyvä!... Siitä olen mielissäni..."
"Minä seuraan myös mukana", sanoi Jakow päättävästi.
"Kuka sinua sinne on pyytänyt tulemaan", kysyi Serjoschka siristäen
silmiään.
Särkyneen kellon rämisevä ääni kuului nyt -- se kutsui työhön. Lyöntien
äänet ajoivat kiireesti toisiaan ilmassa kuin peläten tulevansa liian
myöhään tai hukkuvansa aaltojen iloiseen loiskintaan.
"Malva kyllä pyytää minut", sanoi Jakow ja katsoi vaativana Malvaa.
"Minäkö? Mitäpä minä sinusta", tuumaili tyttö.
"Puhukaamme selvää kieltä, Jaschka...", sanoi Serjoschka röyhkeästi
nousten seisaalleen. "Ellet anna hänen olla rauhassa, isken sinut
palasiksi pitkin ja poikin. Jos vain sormellakaan häneen kosket,
murskaan sinut kuin kärpäsen! Lyön sinua kalloon... ja niin ovat
päiväsi luetut! Minä puolestani olen aina harrastanut yksinkertaista ja
avomielistä menettelyä!"
Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ja varsinkin nuo luiset kädet, mitkä
uhkasivat Jakowin kurkkua, puhuivat epäilemättä puolestaan miten
yksinkertaista hänestä tosiaankin oli ihmisen tappaminen.
Jakow astui askeleen taaksepäin ja sanoi pelokkaasti:
"Odotahan hetkinen! Itsehän Malva on..."
"Suu kiinni -- nyt on tarpeeksi siitä asiasta puhuttu! Mitä olet sinä
oikeastaan miehiäsi? Sinulle ei kuulu, senkin koira, syödä lammas
suihisi -- ole kiitollinen, jos eteesi viskataan luut jyrsittäväksi...
No?... Mitä siinä töllistelet?"
Jakow katsoi Malvaa. Tytön vihreät silmät katsoivat häneen
pilkallisesti, halveksivasti ja hän hiipi hellänä Serjoschkan puoleen;
hiki virtasi Jakowin ohimoilla.
Molemmat he rinnakkain kulkivat hänen luotaan pois ja päästyään hiukan
etäämmälle purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Jakow painoi oikean
jalkansa syvälle hiekkaan, jääden siihen asentoonsa kuin kivettyneenä
seisomaan hehkuvin poskin ja raskaasti huokaavin rinnoin.
Kaukana etäisyydessä liikkui pieni tumma ihmisolento -- keltaisia,
kuolleita hiekkalaineita: oikealla kimmelsi auringossa iloitseva
mahtava meri ja vasemmalla ulottui synkkä, yksitoikkoinen, autio
hiekkaerämaa loppumattomiin. Jakow katseli yksinäistä olentoa ja
räpäytti silmiään, joissa loukkaantunut ylpeys taisteli taisteluaan ja
hieroi lujasti rintaansa molemmilla käsillään...
Kalastamossa oli työ täydessä käynnissä.
Jakow kuuli Malvan syvän, heleän äänen lujaa huutavan:
"Kuka on ottanut puukkoni?..."
Laineet lauloivat, aurinko kimmelsi, meri hymyi...