MALVA
Kertomus
Kirj.
MAKSIM GORKI
Suomentanut Viljami Ventola
Helsingissä,
Suomen Sos.-dem Nuorisoliiton kustannuksella,
1919.
Savon Kansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
1.
Meri hymyi...
Lauhkean tuulen hellät hyväilyt synnyttivät meren pintaan hienon
väreen, mihin auringon häikäisevä loiste heijastui kultaisena
kimmeltäin kohti taivaan sineä. Taivaan ja meren väliseen avaruuteen
kaikui laineitten ilakoiva loiske, kun ne viskautuivat hiekkasärkän
matalaan rantaan. Tuo laineitten synnyttämä omituinen sävel auringon
loisteessa päilyvän meren kera sulautui lakkaamattomaan ailahteluun,
täynnä sopusointua ja elämäniloa. Aurinko onnellisena paistoi täydeltä
terältään, ja meri puolestaan riemuitsi ollessaan tuon säteilyn
kuvastimena.
Tuuli leppoisana viilsi meren mahtavaa, sileätä pintaa ja aurinko
poltti sitä tulisäteillään; huoaten syvään se näihin hyväilyihin
kyllääntyneenä hengitti tuohon tukahduttavaan ilmaan kirpeätä
suolatuoksuaan. Vihreähköt laineet vyöryivät keltaiselle hiekalle
jättäen jälelle valkean vaahtonsa, mikä sähisten suli kuumaan hiekkaan
ja kastoi sen. Pitkähkö, kaita maakaistale muistutti rannalta mereen
kaatunutta suurta jättiläistornia. Sen terävä huippu ulottui pitkälle
kimmeltävän meren äärettömyyteen, kun taas perusta katosi kauas
etäisyyteen sumun peittämään mannermaahan. Sieltä toi tuuli tullessaan
ummehtuneen löyhkän, mikä tuntui selittämättömältä täällä puhtaan,
aavan meren helmassa kirkkaan-sinisen taivaan alla.
Kalansuomujen peittämään hiekkaan pistetyt puiset paalut ja niihin
ripustetut kalaverkot loivat omituisia varjokuvia maahan. Hiekalla
makasi rinnakkain joukko suuria veneitä ja näiden joukossa yksi pieni
vene. Näytti kuin rantaa huuhtovat laineet olisivat tahtoneet
houkutella ne puoleensa.
Airot, köydet, pärekopat ja tynnörit olivat sikinsokin maakaistaleella
ja keskellä kaikkea tätä sekasotkua kohosi pajunoksista, puunkaarnasta
ja kaislasta rakennettu kalastaja-maja. Oksaisella tukilla oven
edustalla näkyi saapaspari pohjat käännettyinä taivasta kohti. Ylinnä
kohosi tanko ja sen päässä tuulessa liehuva punainen vaatekaistale.
Erään veneen varjossa makasi Vasili Legostew, kauppias
Grebentschikoffin kalastamon vahti. Hän loikoili vatsallaan nojaten
päänsä käsien varaan ja tähysteli tarkkaavaisena meren takaa etäältä
häämöittävää rantaa. Kaukana merellä näkyi nimittäin pieni musta piste
ja Vasili riemuitsi nähdessään sen yhä suurenevan ja lähestyvän.
Hän siristi silmänsä suojaksi auringon säteiltä ja meren kimaltelulta.
Se oli Malva. Hän tulee, nauraa houkuttelevana, syleilee voimakkailla
ja pehmeillä käsivarsillaan, suutelee ja lopuksi hän kertoo uutisia
tuolta rannikolta niin äänekkäästi, että kalalokit pelosta lähtevät
lentoon. Sitten keittävät he maukkaan kalakeiton, ottavat viinaryypyn,
kierivät jutellen, hellästi toisiaan hyväillen rannan hiekassa ja
pimeän tullen valmistavat he teetä itselleen, juovat sen maukkaitten
leivosten kera mennen sitten levolle.
Tällaista on heillä joka sunnuntai ja pyhinä keskellä viikkoa. Varhain
aamulla, päivänkoitteessa soutaa Vasili sitten tytön takaisin rantaan
yli uinuvan veden. Malva istuu silloin uneliaana peräsimessä, hän
puolestaan soutaa tyttöä katsellen. Tyttö onkin silloin tavallisesti
erittäin hupaisa, hupaisa ja herttainen kuin kylläinen kissanpoikanen.
Kenties vaipuu hän tällöin alas penkiltä veneen pohjalle, nukahtaa
siihen keräksi kyyristyneenä. Niin käy tytölle usein...
Tänä päivänä ovat kalalokitkin kuumuuden uuvuttamat. Ne istuvat
rivittäin rannan hiekalla avoimin suin ja laahustavin siivin tai
keinuvat velttoina laineilla äänettöminä päästämättä ilmoille
piileksivää petomaista rohkeuttaan.
Auringon tulikuumassa hyväilyssä kohottaa meri povensa, ja ilmassa
leijaa hurmaava velttous... Vasilin silmissä näytti kun ei Malva
olisikaan yksin veneessä. Olisikohan Serjoschka taaskin tuppautunut
seuraan. Vasili kääntäikse raskaasti hiekalla, istuutui, varjosti
kädellään silmiään ja rupesi suuttuneena katsomaan merelle päästäkseen
selville veneessä olijoista. Malva istui peräsimessä. Soutaja soutaa
kyllä voimakkaasti, vaan taitamattomasti -- se ei siis ollutkaan
Serjoschka; olisipa hän vain matkassa, ei tarvitsisi Malvan istua
peräsimessä.
"Ohoi", huusi Vasili tyytymättömänä.
Kalalokit rannalla pyrähtivät lentoon ja kuuntelivat.
"Ohoi, ohoi", kuului veneestä Malvan heleä ääni vastaavan.
"Kuka on seurassasi?"
Vastauksena kuului vain nauru.
"Kirottu nainen", sähisi Vasili itsekseen ja sylkäsi suuttuneena.
Hän oli utelias tietämään kuka tulokas mahtoikaan olla ja
pyörittäessään itselleen tupakan tarkkaili hän väsymättä soutajan
niskaa ja selkää veneen yhä lähestyessä. Sen keulassa kohisi vesi
voimakkaista airojen liikkeistä, ja hiekka poltti vartijan paljaita
jalkoja hänen siinä seistessään odottaen tyytymättömänä.
"Kuka on seurassasi", kysyi hän huomatessaan omituisen hymyn Malvan
täyteläisillä kasvoilla.
"Odotahan, niin saat nähdä", vastasi hän nauraen.
Soutajakin kääntyi rantaan päin ja katsoi nauraen Vasilia.
Vartija rypisti silmäkulmiaan koettaessaan muistutella, kuka tämä niin
tutulta näyttävä nuorukainen oli.
"Kisko lujemmin", komensi Malva.
Laineen harjalla viskautui vene puoliksi hiekalle, mihin se kallistui
kyljelleen aallon vieriessä takaisin mereen. Soutaja hyppäsi maalle,
meni Vasilin luo sanoen:
"Hyvää päivää, isä!"
"Jakow", virkkoi Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
He syleilivät, suutelivat kolmasti toisiaan huulille ja poskille,
jolloin Vasilin kasvoilla yhtaikaa kuvastui sekä hämmästystä että
riemua.
"Siksipä minä katsoinkin niin tarkkaan tuloanne... ja sydämessä tuntui
niin oudolta. Ah sinä -- miten olet tänne tullut? Mikä yllätys! Ja minä
istuin ja katselin luullen Serjoschkaa tulijaksi. Ja sinä se olitkin!"
Toisella kädellään Vasili silitteli partaansa, toinen viittoili ilmaa.
Oikeastaan tahtoi hän katsella Malvaa, mutta pojan hymyilevät silmät
sen estivät ja sitäpaitsi häntä hämmästytti niiden omituinen kirkkaus.
Tyytyväisyydentunne, jota hän tunsi omistaessaan noin reippaan ja
kauniin pojan taisteli rakastetun tytön läsnäolon herättämän tunteen
kanssa. Milloin seisoi hän toisella milloin taas toisella jalallaan ja
teki pojalleen joukon kysymyksiä lainkaan odottamatta niihin vastausta.
Hänen päänsä oli vallan sekasin, ja huonolle tuulelle joutui hän Malvan
pilkatessa:
"Älä nyt noin hirveästi tanssi -- pelkästä ilosta! Vie hänet majaan ja
tarjoa hänelle jotakin..."
Vasili kääntyi häntä katsomaan. Malvan huulilla leikki taaskin sama
omituinen hymy kuin taannoin, ja vaikkakin tyttö oli yhtä täyteläisen
raikas kuin ennenkin, tuntui hän nyt Vasilin mielestä toiselta, uudelta
olennolta, miltei vieraalta. Malva suuntasi viheriät silmänsä vuoroin
isään, vuoroin taas poikaan, samalla kun hän pienillä, valkeilla
hampaillaan nakerteli arbuusin siemeniä. Jakow katseli myös hymyillen
molempia. Syntyi hetkisen äänettömyys, mikä Vasilia tuskastutti.
"Tulen heti takaisin", sanoi äkkiä Vasili mennen majaa kohti. "Menkää
pois auringolta... minä noudan vettä, niin keitämme kalakeiton.
Tarjoonpa sinulle, Jakow, kalakeittoa, minkä veroista et ennen ole
syönyt! Istukaa täällä niinkauan, tulen heti takaisin."
Hän otti maasta majan vierestä pienen kattilan ja katosi nopeasti
verkkojen suojiin.
Malva ja Jakow menivät myöskin majaan.
"Niin, rakas poikani, nyt olen siis saattanut sinut isäsi luokse",
sanoi Malva katsellen pojan uhkeata ulkomuotoa sivulta.
Jakow käänsi ruskeapartaisen päänsä ja sanoi säihkyvin silmin:
"Niin, täällä me nyt olemme... Miten kaunista täällä on... entä tuo
meri sitten!"
"Se on mahtava... No, onko isä mielestäsi paljonkin vanhentunut?"
"Eipä juuri. Luulin häntä harmaahapsiseksi, vaan ei hänellä ole
montakaan harmaata hiuskarvaa... ja muutenkin on hän voimakas..."
"Kauanko siitä onkaan, kun toisenne tapasitte?"
"Viitisen vuotta. Kun hän kotoa läksi, olin seitsentoistavuotias."
He astuivat majaan, missä ilma oli ummehtunut ja löyhkäsi suolakalalle.
He istuutuivat. Jakow istuutui eräälle poikkisahatulle puupölkylle ja
nurkkaan, mihin oli kasattu tyhjiä säkkejä viskautui Malva istumaan.
Heidän välillään oli poikkisahattu tynnöri, jonka pohja oli pöytänä.
Istuttuaan paikalleen katselivat he ääneti toisiaan.
"Sinä siis etsit työtä täältä", kysyi Malva.
"En oikeastaan vielä tiedä. Jos täällä sellaista tarjoutuu, jään
tietenkin."
"Täällä kyllä aina on jotain saatavissa", lupasi Malva luottavasti yhä
katsoen poikaa vihreillä, salaperäisesti kiiluvilla silmillään.
Jakow ei katsonut häntä, vaan kuivasi paidanhiallaan hikeä kasvoiltaan.
Äkkiä remahti tyttö nauruun.
"Äiti kotoa lähetti kai mukanasi joukon tehtäviä ja paljon terveisiä
isälle?"
Jakow katseli häntä, rypisti silmäkulmiansa ja vastasi lyhyeen:
"Niinpä kylläkin... Entä sitten?"
"Ei mitään." Ja tyttö nauroi.
Hänen naurunsa ei näyttänyt miellyttävän Jakowia, päinvastoin se
kiusasi poikaa. Hän käänsihe poispäin Malvasta koettaen muistutella
äitinsä antamia tehtäviä.
Äiti oli saattanut poikansa kylän laitaan, siellä nojautunut aitaa
vasten ja puhunut vilkuillen kuivilla silmillään:
"Sano isällesi Jaschka... Jumalan nimessä, sano isälle... äiti yksin on
kotosalla, sano hänelle se... Nyt on viisi vuotta kulunut, ja yhä on
hän yksin!... Äiti käy vanhaksi! Sano hänelle näin Jumalan tähden.
Kohtapuoleen on äiti jo vanhus... hän on yksin, alati yksin,
alituisessa työssä. Sano se hänelle, Herran nimeen..."
Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt, peittäen kasvonsa esiliinaan.
Sinä hetkenä ei Jakow säälinyt äitiään, mutta nyt se häneen koski...
Hän katsoi Malvaa, rypisti ankarana kulmakarvojaan ja häntä halutti
lausua tytölle katkeria sanoja.
"Kas niin, nyt olen taaskin täällä", sanoi Vasili tullessaan majaan.
Toisessa kädessään oli hänellä elävä kala, toisessa piteli hän puukkoa.
Hän oli jo päässyt ensi hämmästyksestään, kätkenyt sen sydämensä
pohjalle ja katseli nyt tyynenä ja tyytyväisenä nuoria; vain hänen
liikkeissään saattoi huomata jonkunmoisen joustavuuden, mikä muulloin
oli hänelle vierasta.
"Heti sytytettyäni tulen palamaan, tulen luoksenne ja sitten voimme
jutella rauhassa ja sovussa. Sinä oletkin varttunut suureksi ja
komeaksi, Jakow!"
Sen sanottuaan meni hän jälleen ulos. Malva yhä nakerteli hedelmiään ja
katseli tarkkaavaisena poikaa, joka puolestaan koetti olla katsomatta
tyttöön vaikkakin tunsi siihen suurta halua. Hän ajatteli:
"Täällä näköjään eletään hyvin ja huolettomasti... tyttö on niin
täyteläinen ja hyvinvoipa ja isä myöskin."
Kun sitten äänettömyys rupesi häntä vaivaamaan, sanoi hän:
"Huomaan unohtaneeni eväspussini veneeseen, käyn sen noutamassa!"
Hän nousi verkkaan ja meni ulos majasta. Hänen mentyään tuli Vasili ja
sanoi tuiman äkäisenä Malvalle:
"Miksi tulit tänne hänen seurassaan? Mitä hänelle sanon sinusta? Miten
voin selittää sinun suhteesi minuun?"
"Minä vain tulin, siinä koko juttu", vastasi Malva lyhyeen.
"Ah, sinä olet kerrassaan ajattelematon tyttönen! Ehtimiseen sinä teet
tyhmyyksiä; niistä ei ole vähääkään hyötyä. Mitä nyt teenkään? Näin
päätäpahkaa saattaa sinut hänen kasvojensa eteen -- minullahan on
kotona toinen vaimo, hänen äitinsä... Se pitäisi toki sinunkin
ymmärtää!"
"Mitä tuossa on ymmärtämistä? Pelkäänkö minä ehkä häntä -- tai kenties
sinua", sanoi tyttö sulkien halveksivasti vihreänhohteiset silmänsä.
"Miten äsken teeskentelitkään hänen edessään! Kerrassaan naurettavaa!"
"Niin, sinä voit kylläkin nauraa... sinä! Vaan mitäpä minä nyt teen?"
"Tuota olisit ennemmin ajatellut!"
"Saatoinko edes aavistaa hänen saapuvan tänne noin äkkiarvaamatta?"
Hiekka narskui Jakowin askeleista ja he katkaisivat keskustelunsa.
Jakow tuli majaan eväspussineen, viskasi sen nurkkaan ja loi Malvaan
vihaisen silmäyksen.
Malva vain innokkaana pureskeli siemeniään kun Vasili istuutui
pölkylle, ja hieroen polviaan puheli hämmästyneenä hymyillen:
"Vai niin, että oletkin tullut tänne!... Miten rupesitkaan sellaista
suunnittelemaan?"
"Niin tuota... olemmehan sinulle kirjoittaneet..."
"En ole saanut mitään kirjettä... se on sitten varmaankin hävinnyt
matkalla", sanoi Vasili suuttuneena. "Piru olkoon, juuri kun sellaista
kipeimmin tarvitsee, silloin se häviää..."
"Sinä et edes aavista, millä kannalla asiat kotona ovat", kyseli Jakow
katsellen epäillen isäänsä.
"Ei, kuinka voisin sellaista tietää? Enhän ole edes saanut
kirjettännekään!"
Silloin kertoi Jakow isälleen hevosen kuolleen, että leipä kotona, oli
syöty loppuun jo helmikuun alussa, sekä ettei ollut minkäänlaista
mahdollisuutta työansioon. Ei heinäkään riittänyt, joten lehmä oli
vähällä kuolla nälkään. Hädintuskin päästiin huhtikuuhun. Silloin
päätettiin, että Jakow heti kynnön jälkeen lähtisi isän luo kolmeksi
kuukaudeksi koettaakseen työllään ansaita jotain. Siitä olivat he
kirjeessäkin maininneet... Sitten myivät he kolme lammasta, ostivat
leipää ja heinää ja sitten oli Jakow lähtenyt matkalle.
"Vai niin, silläkö tavalla", virkahti Vasili. "Vai niin, hm... Vaan
kuinka tuo kaikki on mahdollista?... Olenhan lähettänyt rahaa..."
"Paljonko sitä nyt oli? Tupaakin on vähän korjailtu... Marja on mennyt
naimisiin... ja sitten ostin päälle päätteeksi auran. Ja onhan siitä
kulunut kokonaista viisi vuotta!"
"Nii-in luonnollisestikin! Vai ei se riittänyt? Hm... Mutta keitto
varmaankin kuohuu!" Hän nousi ja meni ulos.
Hän kumartui katselemaan tulta, minkä yllä kiehuva kattila riippui,
kuori rasvan pois ja vaipui aatoksiin. Pojan kertomus ei tosin häneen
sen syvemmin koskenut, päinvastoin sai se hänet suuttumaan vaimoonsa ja
poikaansa. Miten paljon rahaa olikaan hän heille lähettänyt viitenä
vuotena, ja sittenkään eivät pystyneet kunnolla taloa pystyssä
pitämään! Ellei Malva olisi ollut läsnä, olisi poika todellakin saanut
kuulla kunniansa. Ominpäin, isän suostumuksetta, oli hän lähtenyt kotoa
-- siihen riitti hänen ymmärryksensä -- mutta taloa hän ei pystynyt
hoitamaan. Ja tuo talo, jota ei Vasili mukavuudessaan edes viitsinyt
ajatellakaan, tuntui nyt hänestä pohjattomalta kuilulta, mihin hän
viiden vuoden aikana oli viskannut rahojansa; sillä ei ollut mitään
merkitystä hänen elämässään. Hän huokasi syvään kauhalla hämmentäessään
keittoa.
Auringonpaisteessa näytti tuo pieni tuli kalpealta ja mitättömältä.
Ohut sininen sauhu laskeutui merelle kuin aaltoja vaimentaakseen.
Vasili katseli sitä mietteissään ajatellen poikaansa, Malvaa ja
sitäkin, ettei hän enää olisi yhtä vapaa kuin tähän saakka. Jakow jo
kyllä aavisti, mikä Malva oli...
Ja Malva istui majassa hämmästyttäen poikaa rohkeilla silmäyksillään,
joissa alituinen hymy leikki.
"Sinä olet kai jättänyt morsiamesi kylään", kysyi hän äkkiä katsellen
Jakowia suoraan silmiin.
"Ehkäpä", vastasi hän vastenmielisesti sisimmässään tuntien suuttumusta
tyttöön.
"Onko hän kauniskin", kysyi Malva näennäisesti välinpitämättömänä.
Jakow vaikeni.
"Miksi et vastaa? Onko hän minua kauniimpi tai eikö ole?"
Vasten tahtoaan katsoi hän tyttöön. Malvalla oli pyöreät,
päivänpolttamat posket ja mehukkaat huulet avautuivat rohkeaan hymyyn.
Ohut pusero mukautui hyvin ruumiin eri muotoihin, joten tytön pyöreät
olkapäät ja korkea povi näkyivät edukseen. Mutta Jakow ei voinut sietää
hänen salakavalasti välkkyviä, vihreitä, nauravia silmiään.
"Miksi noin puhut", sanoi hän rukoilevalla äänellä tietämättään
huoaten, vaikka hän olikin päättänyt puhutella tyttöä vakavasti ja
ankarasti.
"Mitenkä voisin muulla tavalla puhua", nauroi Malva vastaan.
"Ja sitten vielä naurat -- mille?"
"Nauran sinulle..."
"Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot", kysyi hän huolestuneena ja
katsoi alas välttääkseen tytön katseita.
Tyttö ei vastannut.
Jakow aavisti, missä suhteissa Malva oli isään ja se esti häntä
vapaasti puhumasta. Tämä ajatus ei itse asiassa häntä hämmästyttänyt,
sillä olihan hän kuullut kalastamoissa vietettävän vapaata elämää, eikä
sitäpaitsi isäntapainen terve ja voimakas mies kauankaan voinut olla
ilman vaimoa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliseltä olla tytön ja
isän seurassa. Ja sitten ajatteli hän äitiään, katkeroitunutta ja
väsähtänyttä naista, joka lakkaamatta työskenteli kotosalla...
"Kalakeitto on valmis", sanoi Vasili majaan tullessaan. "Ota esille
lusikat, Malva!"
Jakow katsoi isäänsä ajatellen:
"Huomaa kyllä hänen täällä usein oleilevan, koskapa tietää missä yksin
lusikatkin säilytetään!"
Malva haki esille lusikat sanoen menevänsä rantaan niitä pesemään;
hänellä oli sitäpaitsi pullollinen viinaa siellä piilossa.
Isä ja poika seurasivat katseillaan tyttöä ja yksin jäätyään he
istuivat hetkisen ääneti.
"Miten satuitkaan yhteen hänen kanssaan", kysyi Vasili.
"Hän oli konttorissa, kun sinua sieltä kyselin... ja silloin sanoi
tyttö: Et tarvitse jalkasin kulkea hiekassa, saat kanssani soutaa
veneessä. Minä näet myöskin lähden sinne! ja niin läksimme tänne."
"Niinkö, niin... Monasti olen miettinyt miten Jakow-poikani jaksaa."
Poika hymyili hyväntahtoisesti isälleen, mikä antoi Vasilille uutta
rohkeutta. "No... mitä arvelet tytöstä?"
"Kyllä vaan... hyvin mukiinmenevä", vastasi Jakow epävarmana
siristellen silmiään.
"Tätä ei itse pirukaan voinut auttaa, poikaseni", virkkoi Vasili
käsiään hieroen. "Ensin kyllä koetin karttaa... se ei onnistunut!
Tottumus, katsos... olenhan nainut mies, ja sitten paikkailee hän
vaatteitani ja paljon muutakin... ja lukuunottamatta sitäkin... Ah
niin! Naisväkeä ei voi välttää enempää kuin kuolemaakaan", sanoi hän
lopettaen avomielisen selittelynsä.
"Mitäpä se minulle kuuluu", sanoi Jakow. "Oma asiasi... enhän ole
tuomarisi."
Mutta itsekseen ajatteli hän: "Kaikkea vielä... hänen kaltaisensa ei
paikkaile housujasi..."
"Ja sitten olen vasta viisiviidettä vuotta. Eikä hän paljoakaan minulle
tuota kuluja, kun ei edes ole vaimonikaan", sanoi Vasili.
"Ei tietystikään", myönteli Jakow, mutta ajatteli: "Kyllä hän sittekin
sinulta rahat peijaa."
Malva tuli samassa tuoden viinapullon ja muutaman vehnäleivän, ja he
rupesivat kalakeittoaan syömään. Ääneti he söivät. Makeasti maiskuttaen
imivät he kalaruodot ja sylkäsivät ne suustaan hiekalle oven viereen.
Jakow söi ahnaasti; tämä huvitti Malvaa erinomaisesti, koskapa hän
ystävällisesti hymyili nähdessään pojan levittävän päivän polttamat
poskensa ja liikuttavan sukkelaan paksuja, kosteita huuliaan. Vasili
taas söi vain hiukkasen, vaikkakin ahkerasti askarteli ruuan ääressä --
tämän teki hän voidakseen Jakowin ja Malvan huomaamatta punnita omaa
suhdettaan heihin.
Laineitten ilakoivan ja hivelevän soiton katkaisi äkkiä kalalokkien
petomaisen ilkamoiva rohkean voitokas kirkuna. Kuumuus oli nyt
siedettävämpi ja majaan puhalsi tuon tuostakin viileä tuulenhenki
raikkaalta mereltä.
Syötyään maukkaan kalakeiton ja nautittuaan muutaman ryypyn, rupesivat
Jakowin silmät painumaan kiinni. Hän naureskeli vallan mielettömästi,
nikotti, haukotteli ja katsoi Malvaan lakkaamatta; tämän johdosta
Vasili katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan:
"Rupea tähän makuulle, kunnes tee joutuu... me kyllä sinut
herätämme..."
"Sehän käy päinsä vallan hyvin...", myönsi Jakow ja heittäytyi
pitkäkseen tyhjille säkeille. "Entä te... minne te menette? Ha-ha!"
Vasili hämmästyi tuota naurua, poistui nopeasti majasta, kun taas Malva
puolestaan puri huulensa yhteen, rypisti silmäkulmiaan ja vastasi:
"Se ei sinulle kuulu, minne me menemme! Mikä oletkaan olevinasi?
Parraton poikanulikka... et mitään muuta!" ja hänkin poistui.
"Sekö olen? O-o-dotahan vain", huusi Jakow hänen jälkeensä. "Ha-ha-ha!
Minä sinulle vielä näytän, minä! Katsos vaan! Luulet kaikitenki olevasi
oikea... neitsykäinen!"
Vielä hän jotain mutisi itsekseen, vaan nukahti sitten tyytyväisyyden
ilme juopumuksesta hehkuvilla poskillaan.
Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi yhteen niitten yläpäät ja
viskasi sitten vaatteen näiden yli. Tällä yksinkertaisella tavalla
hankittuaan itselleen varjopaikan, ojentautui hän pitkäkseen käsivarret
pään alla katsellen taivasta. Kun Malva tuli ja istuutui hiekalle hänen
viereensä, käänsi hän kasvonsa tyttöön päin, jotta tämä huomaisi
katkeran ja tyytymättömän ilmeen niissä.
"No, isäukko", sanoi Malva nauraen. "Etkö iloitse poikasi tulosta?"
"Hän nauraa suorastaan minulle... Ja tiedätkö miksi? Sinun tähtesi",
virkkoi Vasili synkkänä.
"Soo-o? Minunko tähteni", toisti Malva muka ihmetellen.
"Niin juuri! Miksi sitten..."
"Voi sinua raukkaa! Miten silloin käynee? Enkö enää tulekaan luoksesi,
mitä? No, silloinhan voin yhtä hyvin olla tulematta..."
"Mikä velho oletkaan", sanoi Vasili moittien. "Miten käyttäydyttekään,
te molemmat nuoret! Hän nauraa ja sinä naurat myöskin... ja
kumpainenkin olette kuitenkin maailmassa minua lähinnä. Ja mille te
oikeastaan nauratte? Pahus vieköön!" -- Hän kääntyi tytöstä poispäin ja
vaikeni.
Malva istui kädet ristissä polvien yli hiljaa keinutellen ruumistaan.
Lakkaamatta katsoi hän kimmeltävää merta vihreillä silmillään
voitokkaana hymyillen kauneutensa voimasta tietoisten naisten tapaan.
Purjevene kiiti yli meren suuren harmaasiipisen linnun tavoin. Se tuli
etäiseltä rannalta ja pyrki kauas, missä taivas ja maa sulautuivat
yhteen tummansiniseen äärettömyyteen, houkutellen puoleensa
juhlallisella äänettömyydellään.
"Miksi olet niin vaitelias", kysyi Vasili.
"Minä mietin", sanoi Malva.
"Mitä?"
"Oi, eipä juuri mitään...", hän liikutti silmäluomiaan ja jatkoi
hetkisen jälkeen: "poikasi on kaunis."
"Mitä sinä hänestä tahdot", virkkoi Vasili mustasukkainen sävy
äänessään.
"Se on minun asiani..."
"Kuulehan... varo itseäsi!" Hän loi tyttöön epäluuloisen, ankaran
katseen. "Älä suunnittele minkäänlaisia tyhmyyksiä! Olen tosin kyllä
tyyni, vaan älä minua ärsytä... kuuletko?"
Vasili puri yhteen hampaansa, puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi:
"Jo tänään tänne tullessasi huomasin sinulla olevan jotain pahaa
mielessä. Tosin en vielä tiedä aikeitasi, mutta kyllä niistä saan
selvän ja silloin on parasta että olet varuillasi! Sinun hymysi ei ole
sama kuin ennen, ja sitten on vielä muutakin... Kyllä ymmärrän
sinunlaisiakin ihmisiä, jos niikseen tulee..."
"Älä uhkaile, Vasja...", pyyteli hän välinpitämättömänä edes katsomatta
mieheen.
"Siis älä edes yritäkään..."
"Vaan älä peloita!"
"Ruoskin sinut ruskeaksi ja siniseksi, ellet vaan pysy aisoissasi...",
uhkasi suuttunut Vasili.
"Aijotko minua lyödä", kysyi uteliaana Malva kääntyen miehen puoleen.
"Niin, oletko sinä kenties joku kreivitär? Totta totisesti kuritan
sinua..."
"Luulet kai minua vaimoksesi", kysyi Malva tyyneesti, ja odottamatta
vastausta jatkoi: "Olet tottunut syyttä pieksämään vaimoasi, milloin on
vain itseäsi huvittanut ja nyt luulet tekeväsi samoin minulle? Mutta
ei! Minä olen vapaa. Olen oma herrani, enkä ketään pelkää. Mutta sinä
sensijaan pelkäät omaa poikaasi: mitenkäs jo tänne tullessamme
kääntelit ja vääntelit itseäsi hänen edessään! Kerrassaan häpeällistä!
Ja sitten vielä uhkailet minua!"
Malva nakkasi halveksivasti niskojaan ja vaikeni. Hänen kylmät,
ärtyisät sanansa yhä enemmän suututtivat Vasilia. Mutta toiselta puolen
ei Malva milloinkaan ollut niin kaunis kuin juuri nyt ja vihan
vimmassakin Vasili katsoi häneen ihastuksella.
"Kas vaan, kuinka oletkin ollaksesi...", sanoi hän.
"Sanon sinulle vieläkin yhden asian. Serjoschkalle olet kehunut, etten
voi elää sinutta, yhtä vähän kuin leivättä tulen toimeen. Mutta siinäpä
isket harhaan... Kenties en sinua rakasta ollenkaan enkä sinun tähtesi
tänne tule... jos rakastankin vain tätä ihanaa paikkaa...", hänen
kätensä piirti laajan ympyrän. "Ehkä pidänkin vain tästä autiosta
tyhjyydestä... merestä ja taivaasta, ja siitä, että täällä tuntee
olevansa kaukana pahoista ihmisistä. Minulle on yhdentekevää, oletko
sinä edes täällä. Sinulle osoittama hellyyteni on vain korvauksena
täällä olostani... Olisipa Serjoschka täällä, niin hänen luokseen
tulisin; samoin tekisin jos olisi täällä oma poikasi. Parasta, ettei
täällä olisi ketään, te olette minulle kaikki samantekeviä. Jospa vain
tahdon, saan kyllä kauneudellani haluamani miehen... sinua paljoa
paremman..."
"Vai niin, onko asia sillä kannalla", sähisi Vasili, raivoissaan
tarttuen tyttöä kurkkuun. "Onko asia sillä kannalla?"
Vasili rutisti pahasti tyttöä, joka ei puolustautunut, vaikkakin kasvot
punottivat ja silmiä veresti. Malva vain asetti molemmat kätensä
Vasilin kurkkua kuristaville käsille ja katsoi miestä lakkaamatta
silmiin.
"Vai niin, tuollaistako kannat sisimmässäsi", huusi hän yhä raivostuen.
"Etkö ole mitään sanonut, senkin rutka... Olet minua vain syleillyt...
suudellut... Minä kyllä sinut opetan!"
Hän painoi tytön maata vasten ja voimakkaalla kädellään löi hän kerran,
löi toisenkin iskun niskaan. Hän suorastaan nautti, kun kätensä sattui
tytön täyteläiseen, pyöreään kaulaan.
"Kas niin! Mitä on sinulla sanottavaa, senkin kyykäärme", kysyi hän,
voitonriemuisena viskaten tytön luotaan.
Malva kaatui selälleen hiljaisena ja tyyneenä päästämättä ainoatakaan
huokausta ja hän oli vieläkin yhtä kaunis, vaikka kasvot olivat käyneet
punottaviksi. Tyttö katseli silmäkulmiensa alitse ja hänen vihreissä
silmissään hehkui viha. Vaan Vasili ei tätä huomannut, ja kun hän
hengästyneenä ja tyytyväisenä vihansa purkautumisesta voitonvarmana
kääntyi Malvan puoleen, hymyili hän.
Ensin Malvan täyteläiset huulet omituisesti värisivät, sitten kiiluivat
silmät, posket tulivat kuopalle ja hän ratkesi nauruun. Vasili katsoi
hämmästyneenä, mutta tyttö yhä nauroi äänekkäästi ja tyytyväisenä kuin
ei olisi häntä ollenkaan lyöty.
"Itse paholainenko sinua riivaa", huusi hän pelokkaana tuimasti
tarttuen tytön käteen.
"Vaska... Oletko minua lyönyt", kysyi hän kuiskaten.
"Olenpa tietenkin, kuka muuten?"
Hän katsoi tyttöön ymmärtämättä suorastaan mitään eikä tiennyt, mitä
tehdä. Löisikö hän vielä kerran? Mutta hänen vihansa oli jo talttunut
eikä hän siksi enää voinut kohottaa kättään tyttöä lyödäkseen.
"Rakastatko minua", kysyi Malva uudelleen ja hänen kuiskiva äänensä sai
Vasilin veren kuohumaan.
"Kas niin... nyt riittää jo tällä kertaa", sanoi hän äreänä. "Enemmän
olisit vielä sietänyt!"
"Vaska! Ja minä kun luulin, ettet minua enää rakastaisi; ajattelin...
nyt on hän saanut poikansa luokseen, nyt on minun poistuttava tämän
tieltä..."
Ja Malva yhä nauroi tuota avomielistä nauruaan.
"Hupakko", sanoi Vasili hymyillen vasten tahtoaan. "Poikani... onko
hänellä oikeus lukea minulle lakia?"
Vasili häpesi tyttöä ja tunsi sääliä häntä kohtaan, mutta samalla
muisti hän tytön sanat ja sanoi vihaisena:
"Pojallani ei ole mitään sanomista tähän asiaan... Ja lyönneistä saat
syyttää itseäsi, miksi minua kiusasit?"
"Tein sen tahallani, koska tahdoin sinua koetella": ja hellästi
hymyillen koetti hän lähennellä Vasilia.
Salaa katsellen majaa kohti syleili hän Malvaa.
"Koetella, niin! Mitäpä koettelemista tässä on? Tuon siitä sitten
sait."
"Ei haittaa", sanoi Malva tyyneesti puoleksi sulkien silmänsä. "En ole
suuttunut! Rakkaudestahan minua löit! Ja minä sen kyllä sinulle
palkitsen..."
Hän tarkkaili Vasilia, ojentautui ja toisti matalalla äänellä:
"Oh, minä kyllä sen sinulle palkitsen!"
Vasili luuli tämän lauseen sisältävän jonkun viehättävän lupauksen ja
kysyi siksi tyytyväisyydestä hymyillen:
"Miten sen palkitset?"
"Sen saat nähdä", sanoi Malva rauhallisesti. Hän sanoi sanottavansa
näennäisen tyyneesti, mutta huulensa värähtelivät.
"Oi rakkaani", virkkoi Vasili, puristaen lujasti tyttöä rintaansa
vasten. "Tiedätkö, tuon kohtauksen jälkeen olet käynyt minulle vielä
rakkaammaksi! Niin todellakin! Olet tullut minua lähemmäksi... tai
miten sanoisinkaan?"
Kalalokit lensivät heidän ylitseen. Hyväilevät tuulahdukset heittivät
aallot kauas rannalle miltei heidän jaloilleen, ja meren loppumaton
hymy vaikutti tyynnyttävästi mieliin.
"Niin, tämä on omituista", sanoi Vasili hengittäen syvään, ja
ajatuksissaan hyväillen luokseen hiipivää tyttöä. "Ja miten ihmeellisen
taitavasti onkaan kaikki täällä maailmassa järjestetty -- mikä on
syntiä, se on ihanaa. Sinä et tuollaista lainkaan ymmärrä... mutta kun
joskus ajattelen elämää, tulen oikein ikävälle tuulelle. Varsinkin
unettomina öinä. Edessään näkee meren, yllään taivaan ja yltympäri on
kaikki pimeätä ja synkkää... ja minä olen täällä ypöyksin. Silloin
tunnen itseni mitättömän pieneksi, tunnen kuin maa vajoaisi jalkojeni
alla, eikä olisi ketään täällä paitsi minä. Jos edes sinä olisit
silloin täällä, olisi meitä toki kaksi..."
Malva lepäsi suljetuin silmin hänen polvillaan ja vaikeni. Vasilin
karkeat ja ahavoittuneet kasvot kumartuivat hänen ylitseen, ja suuri,
auringon paahtama parta kosketteli tytön kaulaa. Malva ei edes
liikahtanut, vain povi säännöllisesti nousi. Vasilin katse harhaili
milloin merellä, milloin se taas unohtui katsomaan immen povea, mikä
oli häntä tässä niin lähellä. Ja hän puhui, miten ikävää oli yksin elää
ja miten tuskallisia olivat unettomat yöt synkkine ongelmoineen. Sitten
suuteli hän tyttöä suulle hartaasti ja äänekkäästi kuin olisi hän
syönyt kuumaa puuroa.
Täällä oleilivat he kolmisen tuntia, ja kun aurinko rupesi painumaan
meren puoleen, sanoi Vasili tyytymättömänä:
"Nyt on minun mentävä teetä keittämään... Kai vieraammekin kohta
herää."
Malva vetäytyi syrjään kuin laiska, auringossa makaava kissa, ja Vasili
lähti vastahakoisena majalle. Tyttö kohotti velttona silmäluomiaan, ja
katsellen miehen jälkeen huokasi hän kuin vapautuneena ylen raskaasta
taakasta.
Vielä vierähti tunti ja niin istuivat kaikki kolme höyryävän
teekattilan luona teetä juoden ja rupatellen.
Aurinko jo kultasi meren iltaruskon lumoaviin väreihin, ja viheriät
aallot kimmelsivät purppurassa ja ruusunpunaisina. Teetä juodessaan
valkeasta savimaljasta kyseli Vasili pojaltaan kylän kuulumisia,
samalla kertoen omia muistelmiaan. Malva kuunteli heidän varovaista
keskusteluaan ottamatta lainkaan siihen osaa.
"Miten he oikeastaan kotona voivat?"
"Oh, eihän siellä ainakaan liikoja herkutella...", vastasi Jakow.
"Me talonpojat emme saakaan olla niin ylen vaativia. Pieni tupapahanen
ja riittävästi leipää... ja sitten juhlapäivinä ryyppy. Siinä kaikki.
Vaan ei edes sitäkään ole meillä. Olisinko minä lähtenyt tänne, jos
talossa olisi ollut tarpeeksi ruokaa? Kotonahan on oma herransa...
aivan toisten veroinen... vaan täällä olen toisen renkinä."
"Vaan sensijaan saa täällä syödä tarpeekseen, ja työkin on kevyempää."
"No, eipähän sitä juuri saata sanoa! Toisinaan sattuu saamaan säryn
ruumiiseensa kuin aimo selkäsaunan jälkeen... ja sitten tehdään täällä
työ vieraalle, vaan kotona itselleen."
"Mutta täällä ansaitsee enemmän", sanoi Jakow tyyneesti.
Sisimmässään oli Vasili poikansa kanssa samaa mieltä, sillä maalla on
elämä ja työ raskaampaa kuin täällä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
Mutta jostakin syystä ei hän tahtonut tätä pojalleen ilmaista. Siksi
sanoi hän ankarasti:
"Oletko kenties laskenut, mitä täällä ansaitsee? Maalla veliseni..."
"... on pimeätä ja ahdasta kuin maakuopassa ikään", sanoi hymyillen
Malva. "Erittäinkin naisten elämä siellä... ei muuta kuin kyyneleitä."
"Naisten elämä on kaikkialla yhtä kurjaa... ja maailma on kaikkialla
kaltaisensa, samoinkuin aurinkokin", sanoi Vasili synkkänä katsellen
Malvaa.
"Se ei ole totta", sanoi Malva vilkastuen. "Maalla on minun mentävä
miehelään, jos sitten tahdon tai en. Ja naimisissa oleva nainen on
ikipäiviksi orjatar, hänen täytyy rouhia heinät, kehrätä, hoitaa elukat
ja synnyttää lapsia. Mitä on sellaisella naisella jälellä itsestään? Ei
muuta kuin miehen lyönnit ja haukkumasanat..."
"Onhan sitä sentään muutakin", puuttui Vasili sanomaan.
"... ja täällä en kuulu kenellekään", jatkoi Malva välittämättä miehen
puheesta. "Täällä olen vapaa kuin ilmassa lentävä kalalokki! Lennän
kulloinkin minne vain haluan! Ei kukaan voi minua estää sitä tekemästä.
Kukaan ei edes uskalla minuun koskea!"
"Mutta jospa sinuun sittenkin uskaltaa koskea", kysyi Vasili hymyillen
kuin tahtoen jostain muistuttaa.
"No... silloin osaan sen kyllä kostaa", sanoi hän hiljaa, ja loisto
sammui silmistä.
Vasili hymyili ylpeästi.
"Oi sinua... yksinkertainen olet kaikessa ylpeydessäsi! Tuo kaikki on
vaan turhaa jaaritusta! Maalla on nainen ihminen, tarpeellinen
elämässä... täällä on hän vain huvina..."
Ja hetken kuluttua lisäsi hän: "Vietelläkseen syntiin..."
Kun keskustelu oli päättynyt, sanoi Jakow huoaten:
"On kuin olisi tämä meri ääretön."
Kaikki katselivat ääneti vesierämaata edessään.
"Olisipa tämä kaikki maata", virkkoi Jakow, ja hänen kätensä piirsi
laajan ympyrän, "ja vielä pelkkää mustaa multaa! Ja saisi sen sitten
auralla kyntää!"
"Sehän jotain olisi", nauroi Vasili hyvätuulisena katsellen poikaansa,
jonka posket punottivat tuosta voimakkaasti lausutusta toiveesta. Häntä
miellytti poikansa sanoissa ilmennyt talonpojan isiltä peritty rakkaus
omaan maatilkkaan ja hän ajatteli tämän rakkauden ehkä piankin
vastustamattomasti voittavan Jakowin puolelleen pois vapaan
kalastajaelämän viettelyksistä. Silloin hän jälleen jäisi yksin Malvan
seuraan, ja elämä kulkisi vanhaa latuaan.
"Siinä olet oikeassa, Jakow! Noin on talonpojan ajateltava! juuri maa
tekee talonpojan voimakkaaksi; siinä pysyessään hän elää; jos hän sen
jättää, on hän mennyttä miestä. Talonpoika maata vailla on kun juureton
puu -- hän tosin kelpaa työhön, vaan ei sillä kauan elä; hän suorastaan
mätänee. Eikä hän enää ole niin kaunis kun seisoessaan omassa
metsässään; hän on oksaton, vailla kuorta, eikä hänestä juuri mihinkään
ole! Kerrassaan mainiosti sanoit äsken, Jakow."
Meri otti auringon helmaansa tervehtien tulokasta leikkiväin laineitten
ihanin sävelin, mikä sulautui sen viimeisiin kullassa kimmeltäviin
säteihin. Tuo jumalainen, eloa ja valoa pulppuava lähde jätti nyt tällä
loistavalla värikokoomuksellaan jäähyväisensä merelle herättääkseen
välkkyvän aamuruskon ensi huomenellaan jonkun etäisyydessä uinuvan maan
kaukana kolmesta ihmisolennosta, jotka tätä näkyä katseillaan
seurasivat.
"On kuin sydän minussa sulaisi katsoessani auringonlaskua... kautta
Jumalani... niin on todellakin asia", sanoi Vasili, kääntyen Malvan
puoleen.
Tyttö vaikeni. Jakowin siniset silmät hymyilivät harhaillessaan meren
laajalla lakeudella. Kaikki kolme katselivat kauan mietteissään sinne,
minne päivän viimeiset säteet sulautuivat sammuen. Heidän edessään
hehkuivat hiilet teekattilan alla. Heidän takanaan levitti jo yö
varjonsa taivaalle. Keltainen hiekka tummeni, kalalokit olivat poissa
-- heidän ympärillään muuttui kaikki niin hiljaiseksi, vienon
uneksivaksi. Eivätkä nuo hiekkarantaa huuhtovat laineetkaan enää olleet
niin vilkkaat ja eloisat kuin sydänpäivällä.
"Miksi tässä enää istun", sanoi Malva. "Minun on lähdettävä."
Vasili hätkähti ja katsoi poikaansa.
"Mihin sinulla on niin kiirettä", mutisi hän tyytymättömänä. "Odotahan,
kohta nousee kuu."
"Miksi minä kuun nousua odottaisin? Enhän pelkää... eikähän ole
ensimäinen kerta kun täältä keskiyöllä poistun!"
Jakow katsoi isäänsä ja sulki silmänsä salatakseen niissä leikkivän
hymyn; sitten katsoi hän Malvaan ja kohtasi tytön katseen, mikä teki
vastenmielisen vaikutuksen häneen.
"No, lähde sitten", sanoi Vasili tyytymättömänä.
Malva nousi, jätti hyvästi ja asteli verkkaan rantaa pitkin, missä
laineet hyväili hänen jalkojaan kuin tahtoen leikkiä lyödä. Taivaalla
kimmelsivät tähdet -- taivaan kultakukat. Vasili ja hänen poikansa
seurasivat katseillaan Malvan vaalean puseron katoamista hämärään.
"Ystävä parhain, lohtuni mun,
käy luokseni, sylihis' sulje!"
lauloi Malva kovalla äänellä.
Vasilista tuntui kuin olisi tyttö pysähtynyt ja odottaisi jotain. Hän
sylkäsi katkerana ja mietti:
"Tuon tekee hän tahallaan... vain minua kiusatakseen, tuo kirottu
velho!"
"Kas vaan! Hän vielä laulaa", hymyili Jakow.
Heidän silmissään oli tyttö vain enää harmaa pilkku pimeydessä.
"Sua mun mieleni yhä kaipaa,
tunne, kuin rajuna syömmein lyö!"
kaikui Malvan ääni meren yli.
"Ei... mutta kuulkaahan toki", virkkoi Jakow, koko ruumiillaan
kumartuen sinnepäin, "mistä nuo kiehtovat sanat kuuluivat?"
"Et siis ole kyennyt tyydyttävästi järjestämään maataloutta siellä
kotona", kuului Vasilin matala, äreä ääni. Jakow katsoi hämmästyneenä
isäänsä vaipuen sitten entiseen asentoonsa.
Etäällä aaltojen takaa kuului heidän korviinsa katkonaisia sanoja
Malvan kutsuvasta laulusta:
"Oi rakasta ... aarteeni kallis,
... yksin ... tummassa yössä!"
"Miten täällä on tukahduttavaa", virkkoi Vasili levottomana viskautuen
edestakaisin hiekalla. "Nyt on jo yö, ja kuitenkin on helle yhtä
polttava! Kirottu paikka tämä."
"Hiekka sen vaikuttaa -- se näet päivällä kuumenee", sanoi Jakow
kääntyen poispäin ja vaikeni.
"Mikä sinun on? Nauratko?" Isän ääni oli äreä.
"Minäkö", vastasi Jakow viattomana. "Millekä nauraisin?"
"Niin, ei minustakaan ole tässä minkäänlaista naurun syytä."
Ja niin vaikenivat molemmat.
Aaltojen loiskeen lomassa kuului yhä hiljainen, huokaava, hyväilevän
kutsuva sävel.
2.
Kaksi viikkoa oli kulunut ja taas oli sunnuntai. Vasili Legostew makasi
jälleen rantahiekalla majansa vieressä ja katseli merelle odottaen
Malvaa. Autio meri hymyili leikkien sen pintaan kuvastuvan auringon
kera ja tuhansia laineita syntyi, vyöryen rannalla peittäen sen
valkealla vaahdollaan taas uudelleen sulautuen meren helmaan. Kaikki
oli ennallaan kuin neljätoista päivää sitten. Ainoa ero siinä, että
Vasili nyt rauhattomana odotti rakastajatartaan. Viime sunnuntaina ei
hän lainkaan saapunut, mutta tänään oli hän varmastikin tuleva. Eikä
hän Malvan tuloa oikeastaan epäillytkään, kunhan vain mahdollisimman
pian saisi tytön näkyviinsä. Jakow ei heitä tällä kertaa häiritsisi --
kaksi päivää sitten oli hän muitten työläisten seurassa käynyt nuottaa
vetämässä ja silloin sanonut sunnuntaiaamuna lähtevänsä kaupunkiin
liinapaitojen ostoon. Hän oli saanut työtä kalastamoissa viidentoista
ruplan kuukausipalkalla, ollut jo muutaman kerran ulkona kalassakin ja
näytti nyt reippaalta ja iloiselta. Toisten tavoin tuoksui Jakowkin
suolakalalle ollen yhtä likainen ja ryysyinen kuin toverinsakin. Vasili
huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.
"Jospa hän vain jäisi sellaiseksi kuin on... mutta, hän kyllä turmeltuu
toisten kaltaiseksi ja silloin hän ei ehkä enää haluakaan kotiin...
Silloin on minun lähdettävä sinne."
Paitsi kalalokkeja ei merellä näkynyt mitään muuta. Missä hiekkainen
rantasärkkä erotti meren taivaasta, liikkui kylläkin pieniä, mustia
pisteitä edestakaisin, mutta mitään venettä ei näkynyt tulevaksi,
vaikkakin jo oli keskipäivä ja auringonsäteet miltei kohtisuoraan
pistivät mereen. Tähän aikaan oli Malva jo tavallisesti ollut perillä.
Kaksi lokkia tappeli keskenään ilmassa niin että höyhenet pyörähteli
ympärillä. Niitten vihlovan raivokas kirkuna särkee armotta laineitten
ilakoivan laulun, mikä sointuu loistavan taivaan juhlalliseen
hiljaisuuteen ja auringonsäteitten karkeloon meren pinnalla. Lokit
putoavat ilmasta mereen yhä tapellen ja kirkuvat tuskasta ja raivosta,
minkä jälkeen taas kohoutuvat ilmaan hurjina toisiaan ajaen... Eivätkä
näiden lukuisat toverit lainkaan ole huomaavinaan tätä katkeraa
taistelua, ne vain ahneesti iskevät kaloja viheriässä, kuultavassa
vedessä.
Vasili katsoo lintuja tullen surumieliseksi. Miksi tappelevat ne? Eikö
ole meressä kaloja tarpeeksi? Näin tärvelevät ihmisetkin elämän
toisiltaan. Jos valitset itsellesi maapalasen, yrittää toinen sen heti
riistää -- miksi? Onhan maailmassa toki toisia paloja -- miksi siis
riistää toiselta hänen jo omistamansa? Toisinaan syttyy rämä
kateellinen kamppailu naisen tähden -- yhdellä on vaimo, minkä toinen
häneltä ottaa suostutellen puolelleen. Miksi -- eikö siis ole
maailmassa riittämään asti joutilaita naisia, kenellekään
kuulumattomia? Kaikki tällainen on perin typerää ja aikaansaa
sekaannusta.
Meri jäi yhä tyhjäksi ja autioksi. Tuota tutunomaista mustaa pistettä
tuolla etäisellä rannalla ei näkynytkään.
"Hän ei tule", sanoi Vasili ääneen. "No, samantekevä! Mitä viitsinkään
kuvitella?"
Ja hän sylkäsi halveksivasti rantaan päin.. Meri hymyi.
Vasili nousi mennen majaan keittääkseen itselleen päivällisen, mutta
silloin juolahtikin hänen mieleensä ettei hänen ollutkaan nälkä ja niin
tuli hän entiselle paikalleen ruveten siihen pitkäkseen. "Tulisipa edes
Serjoschka tänne", ajatteli hän ja rupesi tuumimaan tätä. "Hän on tosin
sellainen myrkkysieni. Hän pilkkaa kaikkia ihmisiä antaen heidän
maistaa kouriensa kovuutta. Reipas ja voimakas on hän, osaa lukea ja
kirjoittaa, on sitäpaitsi ollut monessa eri paikassa -- mutta juo aivan
hurjasti. Hänen seurassaan on hupaista. Naisväki on häneen kerrassaan
hullaantunut ja vaikkakaan ei hän täällä ole pitkää aikaa ollut,
juoksevat he kaikki hänen perässään. Kaikki, lukuunottamatta Malvaa --
hän pysytteleikse etäällä miehestä. Hän vaan ei tule, tuo kirottu
tyttö! Ehkä on hän suutuksissaan tuosta selkäsaunasta? Mutta oliko
siinä jotain uutta tytölle? Eiväthän toiset vaan lie pistäneet sormiaan
peliin! Ja oppiahan tyttö tarvitsi..."
Vasili ajatteli vuoroin poikaansa, vuoroin taas Serjoschkaa, vaan
eniten kuitenkin Malvaa ja kääntyi odottaen yhä. Hänen levoton
mielialansa muuttui huomaamatta salaiseksi epäluuloksi, jota hän ei
kuitenkaan millään tahtonut tunnustaa edes omalle itselleen. Niin teki
hän iltamyöhään: toisinaan hän nousi kävellen edestakaisin rannalla,
toisinaan hän taas rupesi pitkäkseen hiekalle. Meri rupesi jo
pimenemään, mutta hän yhä katsoi kauas etäisyyteen ja odotti veneen
näkymistä.
Mutta Malva ei sinä päivänä tullut.
Mennessään levolle Vasili epätoivoissaan kirosi tämän toimensa, mikä
hänet esti lähtemästä tuonne rannalle, ja ennen nukahtamistaan hypähti
hän usein jaloilleen -- puoliunessa kuuli hän etäiset aironlyönnit.
Silloin hän käsillään varjosti silmiään katsoen yli pimeän meren.
Rannalla kalastamojen luona paloi kyllä kahdetkin valkeat, mutta
merellä ei vaan ketään näkynyt.
"Odotahan vain, senkin kirottu velho", uhkaili Vasili -- ja vaipui
raskaaseen uneen.
Rannalla oli sillävälin sattunut seuraavat tapahtumat.
Jakow nousi varhain aamulla, ennenkuin aurinko vielä kuumana poltti ja
kun vielä mereltä tuulahti raikkaasti. Hän meni asuntolasta meren
rannalle peseytymään ja tultuaan sinne huomasi hän Malvan. Tyttö istui
rannassa olevan suuren veneen peräpuolessa paljaat jalat riippuen
laidan yli ja suori märkiä hiuksiaan.
Jakow pysähtyi katselemaan häntä uteliain katsein.
Pusero oli avattu rinnuksista, ja oli solunut alas toiselta olalta,
mikä loisti niin valkeana että siihen suorastaan teki mieli hampaillaan
purra. Laineet keinuttelivat venettä, ja Malva nousi vuoroin korkealle
yli merenpinnan, vuoroin vaipui hän taas niin syvään, että paljaat
jalat miltei vettä tapailivat.
"Oletko kylpenyt", huusi Jakow tytölle.
Malva kääntyi päin, vilkaisi jalkojaan ja ruveten jälleen suorimaan
tukkaansa vastasi hän:
"Olen kuin olenkin kylpenyt... Miksi niin varhain olet jalkeilla?"
"Varhaisempihan sinä olet."
"Olenko minä esikuvasi?"
Jakow vaikeni.
"Jos minun laillani tahdot elää, on sinun vaikeata pysytellä pystyssä",
sanoi hän.
"Soo-o? Vallanhan säikähdytät minut", hymyili Jakow kumartuen rannalle
peseytymään.
Hän otti vettä kouraansa ja virutteli kasvojaan ähkien ja puhkuen,
sillä sen kylmyys kirveli. Sitten kuivasi hän itsensä paitansa helmalla
ja kysyi Malvalta:
"Miksi minua aina tahdot pelottaa?"
"Ja miksi sinä aina mulkoilet minuun?"
Jakow ei oikeastaan ollut varma siitä, oliko hän katsellut Malvaa
enemmän kuin toisiakaan kalastamon tyttöjä, vaan yhtäkaikki sanoi hän.
"Siksi kun olet niin soma, että tekisi mieleni syödä sinut!"
"Jos isäsi vain saa vihiäkään vehkeistäsi, niin kyllä saat kuulla
kunniasi!"
Tyttö katsoi häntä silmiin omituisen kiehtovasti.
Jakow vain nauroi ja kapusi purteen. Hän ei oikeastaan käsittänyt
Malvan sanojen tarkoitusta, mutta koska tyttö tuolla tavalla puhui, oli
hän varmaankin liiaksi liehakoinut. Ja poika tunsi olevansa iloinen ja
reipas tietämättä siihen syytä.
"Mitäpä se isälle kuuluu", sanoi hän mennessään kannen yli tytön luo.
"Onko hän kenties lunastanut sinut omakseen?"
Hän istuutui Malvan viereen lakkaamatta katsellen tämän valkeata olkaa,
puolialastonta rintaa ja koko tuota merelle tuoksuvaa tervettä,
voimakasta olentoa.
"Mikä valkea kala oletkaan", virkkoi hän haltioituneena tarkkaan tyttöä
katseltuaan.
"En ainakaan sinulle mikään", selitteli Malva lyhyeen edes katsomatta
puhuttelijaan ja järjestämättä pukuaan.
Jakow huokasi.
Heidän eteensä avautui ääretön meri aamuauringon loisteessa. Tuulen
hellän hyväilyn synnyttämät pienet, vallattomat laineet läikkyivät
hiljaa purren kupeeseen. Maakaistale kaukana merellä näytti vain
ohuelta viirulta. Siellä kohoutui tanko heikkona viivana kohti taivaan
sinistä taustaa, ja saattoi nähdä sen huipussa punaisen vaatteen
tuulessa liehuvan.
"Niin poikaseni", sanoi Malva katsomatta Jakowiin, "soma olen kylläkin,
vaan ei siitä sinulle ole iloa. Kukaan ei myöskään ole minua ostanut,
eikä isälläsikään ole mitään valtaa ylitseni. Elän vain itselleni. Vaan
minua älä liehakoi, en näet tahdo olla sinun ja Vasilin välillä... En
halua rakentaa epäsopua enkä riitaa... ymmärrätkö?"
"Mitä olenkaan sitten tehnyt", kysyi Jakow kummastellen. "Enhän sinuun
edes koske... istun vain tässä!"
"Et uskallakaan minuun koskea", sanoi Malva.
Hän sanoi tuon niin halveksivasti, että Jakow tunsi itseään loukatuksi
sekä miehenä että ihmisenä. Vastustamaton taisteluhalu, miltei
vihanvimma valtasi hänet ja silmät hehkuivat tulena.
"Niinkö! Enkö muka uskaltaisi", virkkoi hän siirtyen tyttöä lähemmäksi.
"Et... et vaan uskalla!"
"Soo-o? Jos sittenkin uskallan?"
"Koetahan vain!"
"Mitä siitä seuraa?"
"Silloin saat sellaisen korvatillikan, että keikahdat mereen."
"Lyöppäs vaan!"
"Koskehan vain minuun!"
Jakow katsoi tyttöön säihkyvin silmin, pistäen äkkiä käsivartensa hänen
ympärilleen ja puristi lujasti rintaa ja selkää. Kosketus Malvan
lämpöiseen, jänterään vartaloon tulistutti hänet yhä enemmän ja
kurkussa tuntui jotain ahdistavaa.
"Kas niin! Nyt lyöt minua! Täytä uhkauksesi!"
"Päästä minut, Jaschka", sanoi Malva tyyneesti, yrittäen vapautua
nuorukaisen tulisesta otteesta.
"Sinunhan oli määrä lyödä minua korvalle."
"Päästä minut. Muuten käy sinulle hullusti!"
"Et minua säikytä! Mesimarjani, sinä!"
Hän puristi tytön itseänsä vasten ja imeytyi paksuilla huulillaan tytön
punottavaan poskeen.