V.

Talven alussa lensi sanoma niistä voitoista, joita suuri Preusian

kuningas _Rietrikki_ Lowositsin ja Pirnan tykönä oli hankkinut

itselleen vihollistensa yli. -- Koko Zettwit'zin kylä vastaanotti

ilolla tämän sanoman ja ainoastaan Rietrikki oli murheellinen, kun ei

ollut olluna muassa, ja kun kätensä ei saanut olla kuninkaalle avuksi.

Vaaleana ja äänetönnä käyskenteli hän ympäri, ja vaikk'ei sanaakaan

virkannut surustaan tai salaisista toiveistaan, taisi toki itsekuki

perheessä nähdä päältään että oli alinomaisessa surussa. Seuraavan

kevään ja kesän toimitti hän niinkuin tavallisesti askareitansa,

vaikk'ei samalla ahkeruudella kuin ennen; ajatuksensa eivät olleet

työssä, vaan lensivät yltä ympäri ja työskentelivät varsin toisten

asiain kanssa, kuin kyntämisen, kylvämisen ja sadon kanssa. Kasvonsa

tuli aina vaaleammaksi, ruumiinsa laihemmaksi ja voimattomammaksi ja

selkiästi näkyi että joku salainen mato närhi elämänsä sisimpää juurta.

Äiti hoksasi sen kauheudella, mutta kuu Rietrikki ei sanaakaan

virkannut siitä mitä tapahtui sydämessään, niin myöskin hän oli ääneti,

niinkuin olisi pelännyt että ainoa sana taitaisi herättää Rietrikin

sydämessä salatun kipinän täyteen liekkiin. Myöskin isä ei virkkannut,

vaan vanha eno piti usein, kun Rietrikki ei ollut lässä, heille kovat

rangaistus-saarnat.

"Nyt olette yksipäisyydellänne matkaan saattaneet kummallisia asioita",

sanoi hän kerran. "Tahdotte kernaasti pitää pojan hengissä ja luulette

sen käyvän paraiten laatuun siten, että salaatte hänen vihollisen

hauleilta. Vaan mitä olette sen kanssa voittaneet? Ettekö näe että

poika laihtuu? Kauaa ei hän enää kestä ja sanon teille että, joll'ei

täällä pian tapahdu muutosta asiassa, niin tulette katkerasti katumaan

yksipäisyyttänne. Jos olisitte kohta antaneet hänen mennä vanhan

_Rietrikin_ tykö, niinkuin toivoi, niin olisi hän nyt terve ja raitis

ja kentiesi upsieri; sillä sen varmaankin luulen, että hän tulee

mainioksi, niinkuin aina olen sanonut. Siis käännäittää nyt toisaalle,

hyvät ystävät, ja antakaa hänen mennä; vielä on aika, mutta vuoden ja

päivän takaa varmaan on myöhäistä!"

Äiti itki ja epäili mitä päättäisi asiassa, sillä kuinka hyvänsä

päätti, oli aina edessään kauhia näkö. Mutta isä piti kiini entisestä

tahdostaan ja sanoi: "pojan täytyy jäädä kotiin! Halunsa sota-ammattiin

ja sotamies-elämään kyllä autauu, kun tulee vanhemmaksi ja

järkevämmäksi. Ja senlaisesta halusta ei kukaan ihminen vielä ole

kuollut; ihmeellistä olisi, jos Rietrikkimme olisi ensimmäinen jolle

niin sattuisi. Siinä asiassa taidatte olla murheetonna. Kuitenkin poika

jää kotiin, niinkuin olen sanonut; ja nyt loppu!"

Vanha eno virkki pari sanaa harmista, pisti piippuunsa ja sytytti sen,

kävi pellolle ja alkoi savuja vetämään, niinkuin tahtoisi peittää koko

maailman tupakkasavuun. Ukko Hammer, joka akkunan läpi näki, kuinka

vuoveri murisi, ymmärsi siitä hyvin, kuinka vihastunut hän oli, vaan

siitä ei huolinut; ei aikonut hiuskarvaakaan peräytyä siitä, minkä oli

kerta sanonut, vaikka vanha sotilas joka päivä polttaisi naulan

tupakkaa. -- Sillä välin sai Rietrikki enolta tarkkaan tietää mitä isä

oli virkannut. Hän huokahti, tuli aina hiljemmäksi ja surullisemmaksi,

vaan ei ollenkaan valittanut, eikä sanallakaan suruansa ilmiantanut,

jota olisi taittu pitää sielunsa korkeimman toimen ilmoittajana. Hän

vaarinotti vakaasti ja tarkasti käskyn: sinun pitää isääsi ja äitiäs

kunnioittaman! -- ja siihen luki myöskin totteliaisuuden. Koetti siis

aina syvemmäksi sydämeensä vaivuttaa halunsa. Kokonansa toki ei

onnistunut, sillä kunnian ja maineen toivo oli aivan voimallinen

sisässään, vaan taisi toki jossakussa määrässä rakastetun äitinsä

silmiltä salata sydämensä surun ja myöskin tämä asia oli hänestä

voitto, jot'ei ollut halveksiminen ja joka toden takaa oli hänelle

joksikuksi turvaksi ja rauhaksi.

Semmoisten tapausten alla sattui 1757 vuoden syksy ja talvikuukaudet;

ja Schlesiaan, joka tähän asti joksikin oli ollut rauhoitettu

sekamelskeistä, marssi Preussialaisia ja Itävaltalaisia rykymentejä

toinen toisensa jälkeen. Näytti niinkuin tulisi tapahtumaan joku

päätappelu. Niin tapahtui eräänä päivänä marraskuussa, että Rietrikki

varhain aamulla ryntäsi sisälle vanhempiensa tykö ja kertoi melkein

äänetönnä, että toisella puolen kukkuloita oli kuullut kaukaa kanoonain

jyskettä. Ukko Hammer ei ollenkaan uskonut, sillä ei tiennyt, että

sotamelske nyt oli muuttanut niin liki koti kyläänsä, mutta Rietrikki

väitti kiveen kovaan, ett'ei ollut erehtynyt ja eno, joka pojan ensi

sanoja virkkaessa oli kiiruhtanut ulos asiasta selkoa saamaan ja joka

nyt palasi, teki kohta asiassa päätteen.

"Että kuninkaamme on joutunut tappeluun vihollisiensa kanssa, on

epäilemätön asia," sanoi hän, "toki lienee ainoastaan kahakka eikä

päätappelu, sillä semmoseksi on kanoonan jyske aivan heikko. Tahtoisin,

Rietrikki, että tekisimme niin, että näkisimme tappelun likemmältä."

Juuri näissä sanoissa ilmestyi Rietrikin salainen toivo, ja

epäilyksettä oli hän valmis enoansa seuraamaan. Murheellinen äiti kyllä

oli asiata vastaan, vaan isä kohta suostui, ja kuiskasi eukolle

korvaan, että paras keino poikaa sotahalustaan lääkitä oli juuri antaa

hänen likemältä katsoa sodan hirmuja. "Annappa hänen omin silmin

nähdä", sanoi hän, "kuinka verisellä kentällä niin sanoakseni hirmuinen

arpaheitto heitetään ihmisten hengistä; annappa hänen nähdä, kuinka

rivittäin kuolleina kaatuuvat ja kuinka haavoitetut turhaan apua

pyytävät, niin sota-unennäkönsä kyllä haihtuvat, niinkuin sumu ja poika

istuu mielellä kotona vanhempiensa tykönä. Annappa hänen mennä,

vaimoseni! Kyllä saa muuta nähdä, kuin iloiset sotaleikit, joita pojat

laskevat kotona kylässä."

Semmoisia syitä vastaan äitellä ei ollut mitään sanomista; pyysi

ainoastaan veljeänsä pitää tarkkaa vaaria Rietrikistänsä, ja antoi

sitten kummankin Herran nimessä lähteä matkalle.

Miehuullisesti matkusti nyt Rietrikki enonsa sivulla sotakentälle päin;

sydämensä sykki taajempaan, kun kuuli jonku kanoonapamauksen ja

tuskamaisesti pelkäsi koko metelin loppuvaksi, ennenkuin pääsivät

perille.

"Sen puolesta voit olla murhetonna, poikaseni", vastasi ukko

kylmäverisesti. "Tunnen joksikin tappelukentän, jossa tappelevat ja

paikka on niin sopimaton, ett'ei tappelu juuri äkkiä pääty. Päästyämme

kukkuloille, jossa on hyvä näköala, taidamme kohta tarkkaan saada

tietoa kuinka asiain laita on."

Niin pikaisesti, kuin sotavanhuksen puujalan tähden mahdollinen oli,

käytiin kukkulalta kukkulalle, siksi, kuin seisoivat sen päällä joka

oli likinnä tappelukenttää. Hengästyneinä pitkän vaivaloisen marssin

jälestä, silmäilivät he nyt, tutkien, kedon yli; siellä kamppaili kaksi

väkevää armeijaa, Itävaltalainen ja Preussialainen, toistensa kanssa.

Paljon eroavaisista vaatepuvuista taittiin helposti eroittaa sotivat

riitapuolet ja ei kauaa viipynytkään ennenkuin Rietrikki tarkalla

näöllään ja enon antamilla tiedoilla jo oli tutustunut sodan käynnin

kanssa. Siellä ja täällä jyskivät patterit vihollista vastaan ja

peittivät ajottain osan tappelukenttää kruutipilviin, jotka

raittiit tuulipuuskat taas hajottivat. Tuolla marssi taaja osasto

Preussialaista jalkaväkeä vihollisen keskikohtaa vastaan, vaan kova

kiväärinvalkea pysäytti sen, ja koko linjaa myöden ammuttiin ehtimiseen

järkähtämättömiä Itävaltalaisia vastaan. Ehtimiseen jyski kanoonatuli

ja kuulat lensivät molemmin puolin kuoleman ennustajina. Monta

sqvadroonaa ratsuväkeä lähetettiin Preussialaisille rykymenteille

avuksi auttamaan päälle-ryntämisessä, vaan salaman pikaisuudella

heittäytyi muutama Unkarilainen ratsuväki-rykymentti ensimmäisten eteen

ja siitä syntyi tappelu, jossa välistäin yksi, välistäin toinen oli

voitolla. Viimein Preussilainen ratsuväki peräytyi hyvässä

järjestyksessä, suojeltuina battereiltansa, niin että Itävaltalaiset

eivät uskaltaneet heitä seurata, ell'eivät tahtoisi tulla

karteschi-tulelta ammutuiksi, ja jalkaväen oli nyt sotiminen varsin

avutta.

"Eno", huusi äkkiä Rietrikki, jonka posket ja silmät punottivat

sotahalusta, "miks'ei Preusialainen ratsuväki riennä suon läpi ahon

takapuolella ja karkaa vihollisen selkään? Tuokiossa saattaisi

murhaavan batterin äänettömiksi ja heittäisi vihollisten koko

keskikohdan nurin, jolla jo edestäpäinkin on niin voimallista karkausta

vastustaminen. En voi ymmärtää kuink'ei päällikömme tottunut silmä

huomaa tätä seikkaa!"

"Tietysti ovat sitä jo koettaneet ennen," vastasi ukko järkevästi,

"vaan ei lie onnistunut, sillä vaikeata on päästä suon läpi, ja

ainoastaan muutamia ihmisiä on näillä tienoilla, jotka sen tarkemmin

tuntevat. Mutta myönnän kyllä, poikaseni, että, jos esityksesi

toteentuisi, niin tappelu varmaan puolen tunnin takaa päättyisi

eduksemme."

"Eno! mun täytyy kohta lähteä ja puhua päälikölle siitä!" huusi

Rietrikki levottomalla innolla. "Katsoppa vain, nyt alkaa myöskin

jalkaväkemme peräytyä! Totisesti, joll'ei neuvokasta keinoa keksitä,

niin päivä meikäläisiltä on mennyt hukkaan!"

"Jää tänne, sanon minä! Eläkä koetakkaan liikkua paikastasi!" sanoi

eno, aina eteenpäin silmäillen kenttää. "Äitisi on käskenyt minun pitää

sinusta vaarin."

Vaan, ennenkuin ukko oli puheensa lopettanut ja ehtinyt katsoa

taakseen, juoksi Rietrikki jo täydessä vauhdissa mäenkukkulaa alas ja

riensi suoraan erään ratsuväki-osaston tykö, joka seisoi toisella

kukkulalla. Täällä luuli itse päälikön olevan, joka johti koko

tappelun, eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin Rietrikki sai tietää kuka

oikea päällikkö oli. Tämä istui liikkumatta hevosensa selässä, joka oli

uljas hiirikko; katsellen kiiltävin silmin tappelu-kentälle päin antoi

hän silloin tällöin suullisesti käskyjä käskyläisilleen, jotka silloin

kauhealla vauhdilla kiiruhtivat kentän ylitse ja kohta, kuin olivat

ehtineet asianomaiselle käskyn-haltialle esittää päällikön antamat

käskyt, nähtiin joka kerta uudet liikunnot ja temput, jotka joko

matkaan saattivat erinäisen seurauksen tahi kumminkin antoivat uuden

vauhdin sodan menolle. Rietrikkimme joka oli paljon hengästynyt

äkkisestä juoksustaan, hengähti ensin vähän aikaa ja tarkasteli sillä

välin päällikköä tarkemmin. Hän istui liikkumatonna korkean hiirikkonsa

selässä ja vaatepukunsa ei ollut likimäärinkään niin loistava, kuin

kenraaliensa ja apulaistensa, jotka kunnioituksella odottivat

käskyjänsä. Toki kiilsi iso tähti rinnalla, ja koko olentonsa, koko

katsantonsa ilmoittivat hänen syntyneen sotapäälliköksi. Hän näytti

joksikin vanhalta. Vartensa oli hoikka ja vähäsen käykässä, kasvonsa,

jotka kuvasivat hänen nerokkaan sielunsa, olivat syvissä rypyissä ja

näyttivät vähäsen tuikeilta, vaan suurista sinisistä silmistään kiilsi

vielä nuoruuden into, ja niin tulinen ja läpikäyvä oli silmä-iskunsa,

että Rietrikki oikein pelästyi, kun äkkiä huomasi sen häntä

tarkastelevan.

"Kuka olet?" kysyi päällikkö nuorukaista lyhykäisesti ja tuimasti.

"Mitä sinun on asiaa?"

Rietrikki rohkeni kohta astua päällikön eteen, otti kunnioituksella

lakin päästänsä ja sanoi: "Herra sotamarsalkki tai kuka lienette,

tahdon ainoastaan esitellä teille jotakin.

"Puhuppa siis, mutta lyhykäisesti! Näetsä, ett'ei minulla ole paljon

aikaa."

Lyhykäisesti, niinkuin sotapäällikkö käski, kertoi Rietrikki nyt mitä

oli nähnyt mäenkukkulalta ja koetti taivuttaa häntä lähettämään osaston

ratsuväkeä suon läpi vihollisen selkään.

Nähtävällä kummastuksella katseli päällikkö kaunista, vilkasta

nuorukaista halvassa liinatakissaan, sieppasi liivitaskustaan

nuuskitoosan ja nuuskasi kerta toisen jälkeen, minuutissa sanaakaan

virkkamatta.

"Kuka on sinulle sanonut että äkkinäinen karkaus vihollisen selkään

päättää tappelun?" kysyi hän viimein.

"Voi kummaa," sanoi Rietrikki, "sen sanoo paljas järki ja sen ohessa

olen vakaa asiasta, sillä vanha enoni, joka kauan on palvellut suurta,

rakasta kuningastamme, on suostunut esitykseeni."

"Niin, niin, esitys on hyvä!" sanoi päällikkö ystävällisesti, "olisi jo

tehtynäkin, joll'ei olisi melkein mahdotonta päästä tuon kirotun suon

läpi; sekä hevoinen että mies vaipuvat ruoppaan."

"Jos tahdotte antaa minun johtaa marssia" huusi Rietrikki innokkaasti,

"niin annan pääni, joll'emme puolen tunnin takaa ole vihollisen

takana."

Päällikkö katseli taas nuorukaista ja tarkasteli häntä pää-laesta aina

varpaasen innokkailla silmillänsä.

"Oletko jo ollut sotapalveluksessa?" kysyi hän sitten äkkiä.

"En vielä," vastasi Rietrikki alakuloisella katsannolla.

"Voi toki, tahtoisin mielelläni sotia suuren kuninkaamme edestä, mutta

vanhempani eivät suvaitse. Eikä siis käy laatuun; sillä jos'ei

kunnioita isäänsä ja äitiänsä, hänelle ei käy ikinä hyvin!"

"Noh! Noh! kyllä vielä neuvo keksitään," sanoi päällikkö ja taputti

Rietrikkiä olkapäälle. "Nyt tahdon kuitenkin sinun antaa näyttää

rykymentille tien. Adjutant Redern, astukaa alas; jättäkää hevosenne

tälle pojalle. Majuori Ziethen! teidän on vieminen käskyni kenraali

Klewitz'ille, että hän puolella ratsuväellä nyt kohta lähtee tänne

ahon vasemmalle puolelle, toinen puoli jääköön paikalleen jalkaväelle

suojelukseksi."

"Nyt marsch!" Sitten taas kääntyi hän Rietrikkiä päin, kysyen:

"Taidatko ratsastaa."

"Kyllä, herra!" oli vastaus. "Kyllä moni irstainen varsa minun on

heittänyt tanterelle, mutta kyllä sen lopulta tein kesyksi."

"Nouseppa siis selkään ja jää tänne niin kauaksi viereeni."

Miehuullisesti nousi Rietrikki hänelle jätetyn kauniin, tulisen

hevoisen selkään, ohjasi sitä vakaalla kädellä, kun alussa tahtoi

ponnistella, ja katseli nyt tarkasti päälikön sivulla sotamelskeen

pitkitystä.

Vielä taisteltiin alinomaa vaihtelevalla menestyksellä ilman

päätteellistä seurausta. Itävaltalaisten keskuus piti vielä paikkansa

järkähtämättömällä urhoollisuudella eikä yhtä urheain preussialaisten

rykymenttien ponnistus tainnut heitä paikailtaan ajaa. Sen lisäksi

lähetti vihollinen vielä yhtä päätä yhden rykymentin toisen perästä

tuleen, kun sitä vastaan preussialaisten koko päävoima jo monta tuntia

oli taistellut, mitään apua saamatta.

"Varmaankin on ratsuväen nyt jo aika käydä tappeluhun, joll'emme tahdo

tulla häviölle," sanoi päällikkö tulisesti.

"Lähteös nyt poikani matkalle, ja näytäppä että käytät itses miehen

tavalla, muuten piru sinun elävältä syököön! -- Marsch!"

"Ilman sapelitako herra?" kysyi Rietrikki. "Entä jos täytyy hakata?"

"Niin, oikein! Minua ilahuttaa että myöskin sitä ajattelet... Lainatkaa

hänelle sapelinne, majuori Ktutzov! Luulen ett'ei poika sitä häväise.

Ja kuuleppa, Rietrikki, et saa tappelu-tannerta jättää, ennenkuin olen

enemmän ehtinyt kanssasi puhella. Ymmärrätkös sitä? Vanhempasi tahdon

myös nähdä. Ja nyt, Jumalan nimeen! hyvästi!"

Sanomattomalla mielellä viittasi päälikkö kädellään jäähyväisiksi ja

kunnioittavan, sotatieteellisen honnöörin tehtyä riensi Rietrikki

irstaisen hevoisensa selässä kentän yli ja minuutin takaa oli hän

ehtinyt sinne, missä ratsuväki odotti hänen johtoansa. Hän lähti kohta

kenraali Klewitz'in tykö, jolle muutamalla sanalla antoi tiedon, että

marssi kohta alkaisi.

"Vaan oletteko myös vakaa asiastanne, poikani?" kysyi epäilevästi vanha

harmaapää kenraali. "Ajatteleppas, että kaikkein meidän menestyksemme

ja vielä enemmänkin tulee sen päälle kuinkas näytät tien."

"Luottakaa minuun, herra kenraali," vastasi Rietrikki kunnioituksella.

"Minä tunnen suon joksenkin tarkkaan, ja johdatan teitä niin, ett'eivät

hevoiset pahimmissakaan paikoissa vajoa polviin asti."

Rietrikin rehellinen katsanto tuotti uskallusta. Kenraali järjesti

retken, ratsasti itse etunenässä Rietrikki sivullaan ja suurella

vauhdilla lähdettiin suohon-päin.

Rietrikkimme ei ollut luvannut enempää, kuin taisi täyttää. Useimmissa

paikoissa ei ruoppa mennyt kavioinkaan yli ja pahimmissa ei täyteen

polviinkaan saakka. Puolessa tunnissa pysähtyi ratsuväki

itävaltalaisten takana, jotka eivät vähintäkään sitä aavistaneet,

varsinkin kun luulivat suon aivan mahdottomaksi läpikäydä; ja Rietrikki

kuiskasi nyt vanhalle kenraalille korvaan: "Vivat! tappelu on

voitettu!"

"Kyllä, kiltti poikani! Jumalan avulla!" vastasi Klewitz. "Vaan jääppä

nyt tänne, sillä nyt annan soittaa päälle-karkaamaan.

"Jos suvaitsette, niin tahdon kernaammin olla sivullanne," virkki

Rietrikki, lieskuvalla silmän-iskulla. "Jo kauvan olen toivonut päästä

sotimaan kuninkaani ja isänmaani vihollisia vastaan"

"Hyvin puhuttu urhea poikani! Näen kyllä, ett'et tahdo jättää mitään

puolitekeiseksi. Lähtekäämme siis Jumalan nimeen! Eteenpäin pojat!

Puhaltakaa rynnäkkö! Hurraa!"

Urhokkaan ukon into tarttui myös kohta joka erityiseen ratsurihin.

Jok'ainoa aavisti rynnäkön tärkeyden ja jok'ainoa tunsi itsessään että

mieluisemmin tahtoi kuolla, kuin peräytyä tappelu-tantereelta.

Trumpeetit kaikuivat, upserien korkeaääniset komentosanat vastasivat

niitä ja rykymentit riensivät niinkuin nuolet myrskynä vihollisen

keskikohtaa vastaan. Preussialainen päällikkö oli tehnyt kaikki sopivat

valmistukset täksi tärkeäksi hetkeksi. Kohta ratsuväen rynnättyä

vihollisen selkään astui koko preusialainen sotajoukko yhtä haavaa

esiin. Kaikki linjat, jotka ennen liikkumattomina olivat seisoneet

tulessa, riensivät eteenpäin. Ratsuväki riensi esiin, koko tykistö

pyöri jyskeellä savulla peitetyn kedon yli ja pysähtyi vihollisen

likeellä sellaisella paikalla, jossa taitaisi matkaan saattaa suurimman

hävityksen. Vihollinen hämmästyi; väen paljoutensa ei häntä enää

pelastanut; kauhea rynnäkkö, joka oli niin äkkinäinen ja yhtäaikainen

joka taholta, se otti heidän ymmärryksensä, ja kun sen lisäksi vielä

havaitsi että takaakinpäin uhattiin niin sekasohina tuli yleiseksi.

Äkillinen pelko heikensi entisen urheutensa; enimmän pelästyneet

heittivät pois aseensa ja huusivat: "Pelastakoon itsensä ken taitaa."

Tuokiossa loppui kaikki järjestys, eitä mikään komento auttanut, ei

myöskään taittu erottaa päälysmiesten käskyjä ja viidessä minuutissa

oli vihollinen samalta sotatantereelta, jota äsken niin miehuullisesti

puolustivat. Taistellus varsin loppui ja nyt alkoi takaa-ajaminen.

Ratsuväki otti silmänräpäyksessä vihollisen batterit, joidenka

hoitajat, kun paetessaan tekivät vastarintaa, armotta tapettiin.

Tuhansittain vihollisia otettiin vankiksi ja melkein yhtä monta kaatui

vainojien miekoilla; vähin osa pääsi pakoon. Preusialaiset saivat

täydellisen voiton voimakkaamman vihollisen yli.

Vasta tunnin päästä palasivat ne rykymentit, joita Rietrikki oli

seuranut tappellutantereelle. Veri juoksi vähäisestä haavoituksesta

vasemmassa käsivarressa, mutta siitä ei huolinut, vaan kasvonsa

loistivat voitto-ilosta sen ylitse, että esityksensä onnellisesti oli

päättynyt. Vanha kenraali Klewitz, jonka rinnalla hän alinomaa

ratsasti, katseli silloin tällöin hyväntahtoisesti nuorukaista, jota

tämä ei toki havainnut. Sillä tavoin joutuivat sille kohtaa tannerta,

missä ylipäälikkö oli ja anteli joukon lentosanomia, joita muutamat

ratsumiehet vastaanottivat ja salaman pikaisuudella veivät joka taholle

voittoa ilmoittaaksi. Päälikön läheelle olivat useemmat rykymentit

pysänneet ja Rietrikillä oli tilaisuus silmäillä tappelu kenttää, joka

näöltänsä oli erittäin kirjava. Siellä ja täällä seisoi joukko

sotamiehiä, pitäen silmää aseettomista sotavangeista, joidenka luku

joka minuutti eneni. Tohtoorit ja haavalääkärit kulkivat tantereen yli,

hakien haavotettuja, joille antoivat apunsa, jos olivat ystäviä tai

vihollisia. Aseita, rikkeimiä tykkejä, kaatunneita ihmisiä ja hevoisia

makasi sekaisin, todistaen suurta sekaannusta ja kauhistusta. Niin

kauas kuin silmä kannatti, nähtiin vielä pakenevia vihollisia

takaa-ajavia preusialaisia. Siellä ja täällä kaikui vielä kivärin

pamauksia, kun vihollinen koetti tehdä vastarintaa, vaan ei kauvaa

kestänyt. Lähettiläisiä lähetettiin joka taholle käskemään laa'ta

takaa-ajamasta. Rykymentit jotka olivat vihollista ajaneet takaa

palasivat nyt tappelukentälle ja järjestivät itsensä hyvään

järjestykseen. Vihollisilta otetut kanoonat ja kruutivaunut ynnä muuta

koottiin yhteen paikkaan ja järjestys näytti taas tulevan äärettömän

sekasorron siaan.

Rietrikkimme, joka vielä alinomaa uuteliasti silmäili, mitä tapahtui

ympärillään, tunsi yht'äkkiä; että joku tarttui käsivarteensa ja sai

nähdä vanhan Kenrali Klewitzin joka lyhykäisesti, vaan ystävällisesti

kehoitti häntä tekemään hänelle seuraa. He ratsastivat päällikön tykö,

joka nyt istui kenttätuolilla suuri rumpu edessään ja kirjoitti

paraikaa viimeiset lentosanomat. Heti lopetettuansa nousi hän ylös ja

kiiruhti kenraalin ja Rietrikin tykö, jotka olivat astuneet hevostensa

selästä ja nyt kunnioituksella olivat muutaman askeleen päässä.

Taputtaen ystävällisesti kenraalia olkapäälle sanoi hän:

"Olette Klewitz, tässä tappelussa käyttäineet hyvin! Miehen tavalla

kävitte vihollisen kimppuun ja urhokas rynnäkönne päätti tappelun.

Kiitän teitä, kenraali!"

"Pyydän anteeksi, Teidän Majesteettinne," vastasi Klewitz, jolloin

Rietrikki tuli aivan hämmästyksiin tästä kenraalin puheesta

havaittuansa, että seisoi kuninkaansa edessä, "pyyhän anteeksi! Tämä

ylistys ei tule minuun, vaan tämän urhokkaan nuorukaisen osaksi, jok'ei

ainoastaan vahingotta näyttänyt meitä suon läpi, vaan myöskin älyllänsä

ja urhoollisuudellaan pelasti henkeni. Sotametelin alla tulin

käsikahakkan kahden kyrassierin kanssa ja minä vanha mies en suinkaan

kauaa olisi tainnut taistella niitä vastaan, joll'ei nuori

seurakumppanini olisi tullut kun myrsky ja paiskanut maahan

viholliseni, jota tehdessä itse tuli haavoitetuksi, vaan ei siitä

huolien voi minun takasin armejan tykö. Tämä oli Itävaltalaisten

viimeinen vastarinta; kohta sen jälkeen pötkivät pakoon. Vaan

täydellistä voittoa en olisi nähnyt, ell'ei tämä poika olisi ollut."

Kuningas seisoi liikkumatta paikallaan, vaan nuuskasi ehtimiseen,

silmäillen silloin tällöin Rietrikkiä, joka ujona ja punastuneena

tuskin uskalsi silmiänsä maasta nostaa.

"Harmillista!" sanoi kuningas viimein, "tuo olisi hyvä sotamies! vaan

ei pääse siksi; vanhemmat eivät suvaitse. Tyhmyyksiä! Juuri semmoisten

miesten puuttessa olen. Minun täytyy itse puhutella vanhempia".

Joutuisasti antoi hän vielä muutamia käskyjä sotajoukon

kokoamisesta, järjestämisestä, ja lähtemisestä pää-armeijan tykö, jonka

pää-lepopaikka oli kauempana etelässä ja nousi sitten taas hiirikkonsa

selkään, käskein muutamia adjutantia seuraamaan.

"Ei meillä ole mitään enää täällä tekemisiä" sanoi hän. "Meteli on

loppunut ja takaa-ajamisesta ei ele mitään hyötyä. Päätappelu tulee

piakkoin tapahtumaan; se on päättävä kuka jää Schlesian herraksi.

Tulkaa kanssani, Klewitz ja sinä, Rietrikki, vieppä meitä suorimpaa

tietä kylääsi. Minun täytyy tuntea niin uljaan pojan vanhemmat".

Melkein hourupäisenä kunninkaan armollisesta käyttäimisestä ja

ennakolta jo mielissään kuninkaan käynnistä vanhempiensa tykönä

jonka seurauksen aavisti, hyppäsi hän rajusti hevosensa selkään ja vei

Hänen Majesteettinsa ynnä seuraajansa lyhintä ja parasta tietä

vanhempiensa tuvan tykö. Tänne oli myöskin vanha eno jo palannut,

kun mielestään oli nähnyt sisarensa pojan ajavan vihollisia takaa ja

kertoi juuri par'aikaa, mitä kummia Rietrikki oli matkaansaattanut

tappellutanterella. Mutta silmäiltyä ulos akkunasta lopetti hän

yht'äkkiä kertomuksensa ja sanoi: "mutta mitäpä nyt puhelen! Tuollapa

poika tulee ratsastaen, ja -- totta vieköön! -- jälessänsä tulee Hänen

Majestettinsa, armollinen vanha Rietrikkimme koko seuransa kanssa.

Valmistaitkaa nyt vastaanottamaan, hyvät ystävät! Sillä juuri teille,

eikä muille kuningas tulee!"

Rietrikin vanhemmat hämmästyivät niin tästä odottamattomasta tulosta,

ett'eivät kohta tainneet tulla järkiinsä. Ennenkuin olivat päässeet

hämmästyksistään, astui suuri _Rietrikki_ jo kauniisen kammioon,

silmäili ympäri, tarkastellen, ja ymmärsi kohta kysymättä, että oikeat

henkilöt oli edessään.

"Ukko Hammer", sanoi hän, lähestyessään häntä, "olette varmaan aika

mies, kun olette tuommoisen uljaan pojan kasvattaneet. Poika

kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ja tietää totella. Vahingoksi, ette

anna hänen tulla sotamieheksi! Minä olisin muuten mielelläni tahtonut

häntä. Tarvitsen semmoisia miehiä. Juuri semmoisia olemme paitsi. Vaan

en tahdo teitä pakottaa, ukko Hammer. Te olette isäntä perheessänne

eikä siinä asiassa kuninkaallannekaan ole mitään sanomista."

"Voi Teidän Majesteettinne!" huokasi vanha Hammer, kuninkaan hyvyydeltä

voitettuna, ja vuodattaen isoja itkukyyneleitä sanoi hän: "Jos poika

kelpaa joksikin, ottakaa häntä Herran nimessä! Jumalan, kuninkaan ja

isänmaan edestä ei mikään saa olla meille kallisarvoista."

"Mutta mitä te asiasta sanotte, akka pieni?" sanoi kuningas

ystävällisesti kääntyen akan puoleen. "Suvaitsetteko myöskin hyvällä

tahdolla, että poika lähtee?"

"Kyllä, ja siunauksella kaupan päälle," vastasi äiti hellällä, vaan

joksenkin vakaalla äänellä. "Jo kauan on ollut pojan salainen toivo

palvella kuningastansa, ja kun Teidän Majesteetinne pitää hänen

kelvollisena taistella edestänne, niin lähteköön Jumalan nimeen!"

"Oi Isäni!... Voi Äitini!" huokasi Rietrikki ihastuksissaan ja sulki

korkeasti rakastetut vanhempansa syleensä. "Ilolla ja surulla jätän nyt

teidät, koska näen, että Jumalan tahto vie minut sotamelskeesen."

Sillä välin kuiskasivat kuningas ja Klewitz toistensa kanssa, jonka

jälkeen edellinen taas kääntyi koossa olevaan joukkoon päin, johonka

vanhemmat ja poika olivat yhdistyneet. "Jättäkää jo sillensä, hyvät

ystävät", sanoi hän. "Meidän on matkustaminen edemmäksi, ukko Hammer, ja

poikanne ei saa jäädä jälkeenpäin. Pojan urhollisen ja järkevän

käyttäimisen tähden nimitän hänen yli-luutnantiksi ja tämä vanha

Klewitz tahtoo hänen adjutantiksensa. Jos aina käyttäit niin hyvin kun

tänäpänä, luutnantti Rietrikki, niin olet onnen löytävä, sillä minussa

ja vanhassa Klewitzissä on sinulla kaksi hyväntahtoista suositteljaa."

Sekä vanhemmat että Rietrikki lankesivat polvilleen, kuninkaan jalkojen

eteen, ja toivat esiin kiitoksensa, mutta vanha eno pyhki kyynelen

harmaista viiksistään ja virki tyytymättömänä, "voi onnettomuutta! tätä

en voi kärsiä!"

"Mikäpä teille on vasten mieltä vanha harmaa-parta?" kysyi kuningas,

joka oli kuullut hänen sanansa, "ettekö tahdo että sisarenne poika,

jonka niin hyvin olette opettaneet, seuraa meitä tappelu tanterelle?"

"Jumala varjelkoon minua, teidän Majesteetinne! Sepä juuri oli innokas

toivoni. Vaan se asia ett'en minä vanha raajarikko enää taida taistella

kuninkaani edestä, -- pahuus vieköön minua harmittaa. Kirottu

puujalkani on syy siihen, eikä mikään muu, teidän Majesteettinne!"

"Ole ääneti siitä asiasta", vastasi kuningas tuikeasti, vaan

hyvän-laitaisella katsannolla, "olet rehellisesti tehnyt

velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Kyllä sinut tunnen, ala upsieri

Konrad Wallan. Sääresi hukkasit Soor'in tappelussa, jossa

Preusialaiseni niin urhollisesti taistelivat. Olit aina ensimäisiä, kun

vihollista vastaan mentiin. En ole sinua unhottanut. Saat elatus rahan

ja voit elää siitä. Mutta tässä saat jotain erinästä, muistoksi

vanhalta _Rietrikiltä_; sen saat pojan tähden, jonka olet tehnyt niin

järkeväksi ja uljaaksi; oppilaisesi on tänäpänä voittanut tappelun. Ja

nyt jää hyvästi!" Kuningas oli ottanut kellonsa taskustaan ja antoi sen

sotavanhukselle käteen.

Harmaantunut sotilas seisoi siinä vaaleana ja liikkumattomana niinkuin

patsas; ainoastaan rintansa aleni ja yleni rajusti ja ilmotti mikä ilon

myrsky liikutti sisustansa. -- Nyt kuningas ja seuransa ynnä Rietrikki

lähtivät kammarista, nousivat taas hevosen selkään ja riensivät

tiehensä tuulen pikaisuudella. Vasta sitten, kuin kavion lyönnit

kuuluivat kaukaa, pääsi eno taas hämmästyksistään. "Pahuus vieköön!"

huusi hän, "eläköön ... kauan vanha _Rietrikki_ ... jok'ei ilolla anna

ampua itseänsä hänen edestänsä on kurja mies!"

Eukko Hammer nojasi ukkonsa rintaa vasten ja itki puoleksi ilosta,

puoleksi surusta. Ne ylistys sanat, jotka poikansa oli saanut kuninkaan

omasta suusta, ilahutti häntä, samalla kertaa kuin äkkinäinen ero antoi

sydämellensä surua. Mutta ukko Hammer ja vanha Konrad tiesivät piakkoin

lepyyttää hänen. Toki löysi hän paraamman turvan, kun ajatuksillaan

kääntyi Jumalan tykö ja uskoi hänen haltuunsa rakkaimman mitä hänellä

oli maan päällä. Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka

niinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan

johtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian

leppyi surussaan.

Ukko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen

vakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä

järkevä ukko muuta toivonutkaan. "Herra on hänen meiltä ottanut," sanoi

hän. "Herra on hänen myöskin varjeleva ja käsiimme takasintuova."

Vaan ei kukaan koko perheessä toki ollut niin onnellinen, kuin vanha

Konrad, hän oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kuninkaan lahja ilahutti

häntä enemmän, kuin sanoa saattoi ja se seikka että Rietrikkinsä toki

lopulla tuli sotamieheksi ja sen lisäksi upsieriksi kohta alussa,

saattoi hänen varsin ihastuksiin. "Odottakaapa vain," sanoi hän, "niin

varmaan, kuin nimeni on Konrad, tulee poika kentraaliksi ennen sodan

loppua! se, jota kuningas hyväilee, on onnen saava, jos tahtoo tai ei.

Hyvät ystävät, tämä oli kaunis päivä meille kaikille!"

"Niin oli!" virkki ukko Hammer ilosta säteilevällä katsannolla ja

myöskin akka myöntyi, sillä hän toivoi, että Jumala johtaisi kaikki

hyvään loppuun.