Hubertsburg'in rauha teki toivotun lopun seitsen vuotisen sodan
kärsimyksille. Vanha _Rietrikki_ palasi pääkaupunkiinsa ja
kanssansa ne kentraalit ja upsierit, joidenka ei tarvinnut lähteä
korttieriin kaukaisiin maakuntiin. Mitä Rietrikki Hammer'iin koskee,
oli enon ennustus toteentunut. Rietrikki jonka urotöitä suuren
kuninkaan silmä tarkasteli, oli viime sotaretkessä tullut
kentraaliksi ja todella olikin väsymättömällä virka-innollaan,
pelkäämättömällä urhoollisuudellaan, usein näytetyllä järkevyydellään
ja neuvollisuudellaan rehellisesti ansainnut tämän korkean arvon. Kun
osastollaan oli tullut Berlin'iin, lahjoitti kuningas hänelle suuren
komean huone-rivin, täydellisesti sisustettu ja täysillä huonekaluilla
ja sanoi pilkaten, ett'ei nyt enää kauvaa saisi kenraalille puuttua
rouvaa, joka pitäisi kaikki hyvässä järjestyksessä.
"Pyydän anteeksi teidän Majesteettinne," vastasi Rietrikki, "myöskin
nuoren miehen on toimeen tuleminen omin neuvoin. Jos teidän
Majesteettinne olisi niin armollinen ja joku päivä tulevalla viikolla
tulisi tyköni päivälliselle, niin kyllä näkyisi, tulenko toimeen vaiko
en."
"Hyvä kenraali Hammer," sanoi kuningas, "kyllä noudatan käskyänne.
Mutta", lisäsi hän pilkaten, "katsokaa vain eteenne, ett'en löydä
mitään syytä tyytymättömyyteen."
Onnellisena kuninkaan armosta ja hyvyydestä kiiruhti kenraali kotiin,
puhui kokillensa asiasta ja kehoitti häntä tekemään parastansa, että
kuningas pysyisi hyvissä mielin. Kokki lupasi tehdä parastansa ja
päivää ennen pitoja kulkivat kenraalin palveliat ympäri kaupunkia
käskemässä puoliseksi niitä sotakumpaneita, joita pidettiin sen
arvoisina, että taisivat istua kuninkaan kanssa samalla ruokapöydällä.
Vaikka enin osa heistä oli urhoollisia ja rehellisiä miehiä, oli toki
niiden joukossa muutamia, jotka pitivät nuorta kenraalia vähäpätöisenä
eivätkä tahtoneet antaa hänelle täyttä arvoa, ainoastaan sentähden,
että hän oli alaista sukuperää eikä niinkuin he, vanhaa aatelis sukua.
Tämän Rietrikki Hammer tiesi varsin hyvin ja myöskin tarkka-näköinen
kuningas, jonka katsahus ei jättänyt mitään huomaamatta, oli jo kauvan
sen huomannut. Usein puhui hän siitä, ett'ei aatelisuus suinkaan tee
ketään hyväksi mieheksi, vaan päin vastoin hyvät avut antavat aatelille
arvon. Tätä kuulusteli nämät herrat varsin kuuliaasti ja näytti kuin
olisivat mieltyneet kuninkaan sanoihin, mutta niin pian kun hän käänsi
selkänsä, ajattelivat he yhteen ja jupisivat: aateli toki aina on
aateli ja ett'ei mitkään avut maailmassa toki ole aatelisuuden
arvoiset. Silloin silmäilivät he salaa nuorta kenraali Hammer'ia, joka
ylpeästi korotti itsensä eikä ollut huolivanansa aatelisten herrojen
naurettavista epäluuloista. Kovasti toki häntä harmitti, kun hyviä
avujansa niin unohdettiin, ainoastaan sen tähden ett'ei kätkyestä ollut
saanut tuota vähäistä sanaa "von" nimensä eteen.
Varmaankin eivät ylpeät herrat olisi kuunnelleet yhteiskansaisen
kenraalin käskyä, ell'eivät aikanansa olisi saaneet tietää, että
kuningas itse aikoi kunnioittaa nuorta kenraalia läsnäolollaan. Siis
leppyivät sillä ajatuksella, että mikä sopi kuninkaalle, ei myöskään
heitä häväisisi ja joka mies tuli määrättyyn aikaan saapuville
Hammer'in kartanoon. Kenraali oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja
hyväntahtoinen isäntä ja koetti paraalla tavalla jatkaa puhetta, siksi,
kuin kuningas tuli. Kunnioituksella kiiruhtaen häntä vastaanottamaan,
kiitti hän häntä korkeasta kunniasta, joka hänelle oli tapahtunut, ja
vei hänen saliin, jossa muut vieraat juhlapuvuissa odottivat kuninkaan
tuloa. Vanha _Rietrikki_ tervehti ystävällisesti urhoollisia
sotilaitansa ja sanoi pilkaten: "Minua ilahuttaa, kun näen teidät
kaikki täällä kokoontuneina. Nyt taas tapahtuu meteli, vaan tämä kerta
ilman vahingotta; sillä nyt käydään vihollisen kimppuun, jok'ei taida
puolustaa itseänsä. Asiaan siis ryhtykäämme! Jos tahdotte."
Herrat kumarsivat syvään, ruokasalin ovet avattiin ja käytiin ruuvalle.
Kuningas istui kunnia-istuimelle ja vieressänsä täytyi isännän istua ja
muun sotapäälikön, jota juuri _Rietrikki_ piti suuressa arvossa.
Seuraaville istuimilla istuttiin arvon jälkeen, mutta sen ohessa
istuttiin kuinka sattui.
"Olette asianne hyvin toimittaneet kenraali Hammer", sanoi kuningas,
kun silmäili hyvin järjestettyä ruokapöytää. "Todella luulen sopivanne
yhtähyvin huvittajaksi (maître de plaisir) kuin kenraaliksi; toki se ei
ole suuresta arvosta," sanoi kuningas vakaasti, "sillä melkein
jok'ainoa aatelis herroistani sopii siksi, vaikk'ei ikinä kelpaisi
kenraaliksi, jos taas saisimmekin kolmekymmenvuotisen sodan. Niin
herrani, niinkuin hyvin tiedätte, ei kenraaliksi päästä niin helposti,
ja sentähden myöskin kunnioitan isäntäämme, joka ainoastaan omasta
ansiostansa on päässyt niin korkealle."
Moni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle
ylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta
kenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi
yleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut
aikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä
vauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa
vähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.
Par'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä
ääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi
väkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.
"Perkele vieköön," kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen
ukkosen jyrinän kaltaisesti, "ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että
meidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä
suinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven
ulkopuolelle!"
"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!" sanoi nyt kenraali Hammer.
kuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, "se on Konrad
enoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani
muassansa!"
Kuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta
tuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan,
hän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. "Mutta
ilahuttaa, että he ovat täällä," sanoi suuri _Rietrikki_, ja tuommoiset
rakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta
huoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte."
"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee," sanoi Rietrikki
Hammer, "niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven
ulkopuolella."
"Päästäppä net siis sisään," sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan
kokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.
Silmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle
palvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan
korkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa
Konradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja
vanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli
huonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät
myöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka
Jumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.
Rietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän
ottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan
eteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän
yhteentuloa, ja lankesi polvilleen.
"Teidän Majesteettinne!" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, "tämä on
isäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan -- suokaapa anteeksi,
että iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan..."
Kuningas nousi istuimeltaan ja kummastuneina katselivat kokoontuneet
vieraat häntä.
"Kenraali Hammer," sanoi hän juhlallisesti, "ainoastaan Jumalan, ei
ihmisten edessä tulee langeta polvilleen, nouskaapa siis ylös! Ei
teidän tarvitse mitäkään asiata pyytää anteeksi. Olette meille
toimittaneet suuren ilon, ja me kiitämme teitä siitä. Nykyisessä
loistossanne ette ole unohtaneet muinaista köyhyyttänne ja
alhaisuuttanne; ette häpee vanhempianne, jotka nuoruudessanne ovat
teitä kasvattaneet ja holhoneet ja opetuksillaan ja neuvoillaan
valmistaneet teitä siksi, kuin nyt olette. Joka kunnioittaa isäänsä ja
äitiänsä niin kuin te olette tehneet, hän on Jumalalle otollinen.
Tänne, herrani," jatkoi kuningas, kääntyen tähdillä ja rihmoilla
kunnioitetuille vieraille, "katsokaa tänne kunnioituksella!... Tässä
ovat net vanhemmat jotka ovat, preussian armeijalle, jonka päällikkö
minä olen, lahjoittaneet yhden sen paraista kenraaleista. Semmoisesta
lahjasta meidän on kiittäminen ja teiltä, kenraali Hammar, vaadin sen
kunnian-osoituksen, että annatte vanhempanne ja vanhan uskollisen
ystävänne istua ruualle vieressäni."
Nuoren kenraalin ihastusta näistä kuninkaan sanoista ei taideta
sanoilla sanoa. Myöskin vanhat vanhemmat olivat ihastuksissaan ja
Konrad Wallan melkein tukahtui ilokyyneleihin. "Perkele vieköön!" sanoi
hän viimein, "minua harmittaa aina kuolemaan, kun en ole tullut
kuoliaaksi ammutuksi semmoisen kuninkaan edestä!"
"Mitä parempaa on, vanha sotauros!" vastasi kuningas nauraen, "sopii
meidän pitää jo tapahtuneena. Mutta nyt sun täytyy istua alas ja kertoa
meilleki vähäsen, kuinka lailla olet kasvattanut sisaresipojan niin
urheaksi sotamieheksi!"
Rietrikkimme vanhemmat olivat jo istuneet alas kuninkaan kummallekin
puolelle ja myöskin vanhan Konradin täytyi istua aivan hänen
vierehensä. Kummaa oli katsella näitä halvasti vaatetettuja ihmisiä
korkeasukuisten, hopeasta ja kullasta hohtavain soturein joukossa, ja
yksinkertainen talonpojankansa näkyi myös itse tämän huomaavan. Vaan
kuninkaan ystävällisyys pian poisti tämän ujoutensa eikä kauaa
viipynytkään, ennenkuin puhelivat yhtä vapaasti ja järkevästi, kuin jos
olisivat istunneet kotona kahvipöytänsä ääressä. Kuningas kuunteli
heitä erinomaisella tyytyväisyydellä ja myöskin korkeasukuiset herrat
ymmärsivät ja tunsivat lopulta ett'eivät tarvinneet hävetä istua
samassa pöydässä kuin nämät ihmiset, joidenka suurin koristus oli
sydämellinen rakkautensa isänmaata ja kuningasta kohtaan, tarkka
rehellisyytensä ja syvä ja sydämellinen jumalisuutensa. Ei kukaan enää
pilkaten nauranut, vaan jok'ainoa rupesi aina enemmin kunnioittamaan
tätä poikaa, joka ei ainoastaan ei hävennyt köyhiä, rehellisiä
vanhempiansa, vaan myöskin epäluuloista huolimatta, julkisesti osotti
heille kaikellaista kunnioitusta ja rakkautta.
Lopulta kuningas nousi istuimeltaan poismennäksensä; mutta ennenkuin
lähti, kääntyi kerran vielä Rietrikin vanhempia kohden ja sanoi
sydämellisesti: "Muistakaa ett'ette ennen jätä Berlin'iä, ennenkuin
olette käyneet vanhaa kuningastanne tervehtimässä! Käsken teitä tyköni,
ja pidän kunniana olla isäntänänne. Ja teidän, kenraali Hammer, täytyy
olla iloinen siitä, että Jumala on teille antanut kiitollisen sydämen
vanhempianne kohtaan; jos olisitte heitä hävennyt, ette enää olisi
ollut ystäväni. Ja te herrani," jatkoi hän, kääntyen korkeasukuisia
herroja kohden, "taidatte näistä pidoista viedä kotiin hyvän opetuksen,
jonka kenraali Hammer rehellisesti on noudattanut: sinun pitää
kunnioittaman isääsi ja äitiäsi että sinulle käy hyvin tässä
maailmassa! Tätä käskyä kenraali ei ole ikinä unohtannut ja näette,
että se hänen suhteensa täyteen määrään on toteutunut. Hän on
kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä kaikkina päivinänsä, ja onni on,
niinkuin ennen olemme nähneet, ja myöskin nyt näemme, seurannut häntä.
Hyvästi, herrani!"
Kuningas katosi ja korkeaääninen riemuhuuto kajahutti jäljissänsä.
Vanha Konrad huusi täydestä kurkusta, sydämensä pohjasta. Myöskin muut
vieraat lähtivät kotiin ja jättivät Rietrikin yksinänsä vanhempiensa
kanssa. Silloin alkoi ilo ja halaamiset uudesti ja nyt vasta ruvettiin
molemmin puolin kyselemään ja kertomaan; vaan mitä toisillensa
kertoivat arvatkoon itsekukin, sillä kertomuksemme on nyt loppu.
Lisäämme ainoastaan, ett'ei Rietrikki enää päästänyt vanhempia ja
enoaan tyköänsä, vaan että he vielä monta vuotta elivät yhdessä oikein
hupaista ja onnellista elämää. Kuninkaan alinomainen suosio kiilsi
aurinkona näiden peräti onnellisten ihmisten seassa, eikä Rietrikki
ikinä unohtanut tätä käskyä: "Sinun pitää kunnioittamaan isääsi ja
äitiäsi, ettäs _menestyisit_ ja kauan eläisit maan päällä".
Seuraa hänen esimerkkiänsä, rakas lukia, niin tulet yhtä onnelliseksi
kuin hän!