Vuosia kului ja poika kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Sotaleikit
kylässä olivat la'anneet, ja Rietrikki auttoi isää maaviljellyksessä.
Teki työtänsä koko päivän kaikella uskollisuudella, vaan näkyi
päältänsä ett'ei koko sielullaan ottanut osaa askareihin. Eno ei ollut
millänsäkään, vaan kehoitti häntä kestäväisyyteen ja uskollisuuteen.
Mutta illalla jolloin päivän työ oli loppunut, kertoi hän silloin
tällöin vielä jotain sotamies-ajoistaan, jota Rietrikki nyt niinkuin
ennenkin, suurimmalla vaarinotolla kuulusteli ja huokaili silloin
tällöin: "Voi, jos kuitenkin olisin sotamies."
"Hulluuksia Rietrikki!" oli äijällä tapana silloin vastata:
"Rauhanajoissa on sotamiehen ammatti ainoastaan laiska elämä eikä kelpaa
semmoiselle pojalle, kuin sinä. Vaan, kärsivällisyyttä lapseni.
Puhutaan taas kaikellaisista kujeista ja ilkitöistä suurta
kuningastamme vastaan, ja saat nähdä ennenkuin tiedämme hiiskaustakaan,
niin meillä on sota. Elä toki usko, että toivon sitä; ei, sota on aina
enimmille ihmisille vahingoksi; vaan, näeppäs, Rietrikki ennenkuin
sallin että, muut korkeat herrat ja keisarit kuningastamme häväisevät
tahdon tuhat kertaa kernaammin, että sotii ja hankkii itselleen
tarpeellisen kunnioituksen. Sota on aivan pahaa, vaan paljoa
haitallisempaa on sekä koko kansakunnalle että yksinäisille tulla
sokaistuksi, pelolla alentaa itseän ja suudella sitä kättä joka lyö.
Ennen kuolla ja tulla voitetuksi, kuin kärsiä häpeätä ja epäkunniaa!"
Niin lausui vanha alaupsieri ja Rietrikistä joka häntä kuulusteli
kunnioituksella ihmetellen oli kaikki totta, minkä lausui.
Sillä välin kului taas vuosi, silloin saatiin yht'äkkiä kuulla sanoma,
että suuri kuningas _Rietrikki_ aseilla oli valloittanut Sakseni'n
maan, ja että suuri sota oli saapuvilla Itävallan keisarinnan, Ranskan
kuninkaan ja Venäjän keisarin kanssa. Vanha _Rietrikki_ oli saanut
tietää että nämät vallat ynnä Saksen'i oli niin sanoaksi pettäneet ja
myyneet hänen, ja sentähden oli hän kohta näyttänyt heille, ett'ei
hänen kanssansa käynyt näin leikitellä. Tämä uutinen löi Rietrikin
sydämeen niinkuin ukkosen vaaja. Urhoollinen nuorukainen tuli ensiksi
vaaleaksi, sitten punaiseksi, ja huomaamatta tuli hän sanoneeksi: "Nyt
myöskin minun täytyy mennä joukkoon sotimaan kuninkaani edestä!"
Konrad katseli häntä kiiltävin silmin ja suostui siiheen, vaan äiti
tuli ruumiinvaaleaksi, laski kätensä sydämelleen, niinkuin siinä olisi
tuntenut tuskaa, ja puhkesi kyyneleisiin, huoaten: "sitä olen jo kauvan
pelännyt."
Ukko Hammer oli kuitenkin aivan rauhassa ja sanoi ainoastaan: "Ensiksi
meidän on odottaminen, onko kaikki totta, mitä ihmiset sanovat. En
vielä sitä usko, sillä kuninkaamme on varovainen, niin ett'ei hän
vähäsen asian tähden rupea riitaan koko maailman kanssa".
"Ole ääneti", huusi sitten Rietrikille, joka juuri aukasi suunsa jotain
sanoaksensa, "ole ääneti ja älä syyttä saata murhetta äidillesi, ja
myöskin sinä vuovari ole ääneti! Tiedän kyllä että olet pojan puolella,
mutt'ei hän saa jättää huonettamme, sanon minä, sillä hän on ainoa
lapsemme emmekä ole häntä täysikasvuiseksi ruokkineet, viholliselle
kanoona ruuaksi."
"Mutta rakas vuovari," virkki Konrad, "jos poika pääsee kenraaliksi,
arvaappas siis, minkä suuren kunnian hän on sulle tuova!
"Tyhjää lorua teidän kenraalimietteenne," sanoi suutuksissa ukko
Hammer. "Sitä paitsi hänellä on jokapäiväinen ruokansa meillä, ja mitä
muuta hän tarvitsee? Älkäät puhuko enää minulle sotatuumistanne!"
"Vaan hyvä isä!" sanoi Rietrikki rukoilevalla äänellä, "ei minulla enää
ole ollenkaan lepoa kotona. Urholliset maamieheni sotiivat kuninkaansa
ja isänmaansa puolesta, ja minun, joka olen nuori ja voimallinen,
täytyy istua kotona takan ääressä ja käyttää lapiota kiväärin siassa.
Minua harmittaa sielussa ja sydämessä, isäni, jos minun ainoastaan
kaukana on katseleminen, enkä ollenkaan saa ottaa osaa sotaan ja
voittoon!"
"Ja myöskin tulia ammutuksi!..." jatkoi isä vihaisella äänellä.
"Vanhenen ja heikonen, Rietrikki," lausui hän tyynemmällä äänellä; "jos
kaatuisit sodassa, kuka sitten pitäisi huolta vanhemmistas, jotka sinua
ovat kasvattaneet vanhuudensa tu'eksi ja turvaksi. Onko sinulla sydäntä
tehdä äidillesi surua ja mieli pahaa ja valmistaa hänen vanhuudellensa
vaivaloisuutta ja köyhyyttä; totisesti et silloin enää olisi poikani!"
Rietrikki, jota isän kovat sanat syvästi liikuttivat, seisoi siinä
syvimmässä tuskassa. Muuten pulskeat kasvonsa olivat menettäneet elävän
värin, kyyneleitä juoksi niitä myöden ja huulensa värisivät
liikunnosta. Ei kauvaa toki viipynyt, ennenkuin tointui ja tukahutti
sielunsa palavimman toivon, joka kutsui häntä maineen ja urotöiden
kentälle.
"Sinulla on oikein, isäni," sanoi hän surullisesti, vaan vakaalla
äänellä. "Elämäni uhraan sinulle ja äitilleni enkä ikinä jätä teitä."
Viimesiä sanoja sanoessaan, lankesi äänensä ja tuska tuli hänelle
suureksi. Kiiruusti riensi hän ulos vapaasen ilmaan, meni syvälle
metsään ja ilmoitti sille surunsa ja turhat toivonsa.
Eno Konrad surkutteli häntä ja sanoi kotvasen takaa: "Poika suree
itsensä kuoliaaksi, hyvät ystävät, joll'ette anna hänen mennä, minne
sielunsa halajaa. Hän on syntynyt sotamieheksi, sanon teille, ja
myötään kadutte, jos väkisin pidätätte häntä kotona."
"Mutta, veikkoseni!" huusi äiti tuskalla, "kuinkas taidat meitä siitä
moittia, että tahdomme pitää ainoan lapsemme hengissä?"
"Pitää hengissä," virkki Konrad suutuksissa. "Kuinka puhut!
Lähetättekös hänen suoraan manalaan, jos annatte hänen mennä
sotapalvelukseen? Jos kaikki kuulat sattuisivat, niin isoon aikaan ei
olisi ollut sotamiehiä."
"Mutta sanon toki, ett'ei hän pääse pois!" sanoi ukko Hammer vakavasti
ja tarkkaan. "Jos isänmaa olisi hädässä, niin puhuisin toisella
tavalla, sillä Jumalalle, kuninkaalle ja isänmaalle kernaasti uhraamme
rakkaimmankin, kuin meillä on. Vaan nykyään kuninkaamme on hyvillä
jaloilla eikä puutu sotamiehiä, jotka sotivat edestänsä; siis ei enää
sanaakaan asiasta. Vanhemmilleen ja heidän menestykselle on poika
enemmän tarpeesen, kuin kuninkaalle, jok'ei tarvitse häntä. Ja nyt
loppu!"
Nämät sanat nostivat kovan painon hellän äidin sydämestä ja hän
hengitti keveämmin. Mutta vanha Konrad, joka sielusta ja sydämestä oli
ollut sotamies, pudisti suuttuneena harmaata päätään, pisti piippuunsa
ja katosi ulos ovesta sanaa sanomatta. Hän läksi istumaan lehtimajaan,
ajatteli pitkän ajan itsekseen, puhalti suuria savupilviä ilmaan,
nauroi välisti itsekseen, jonka jälkeen otsansa rypistyi ja hän puhui
itsekseen kaikellaisia ymmärtämättömiä sanoja.
"Sotamies hänestä sittenkin tulee," sanoi hän viimein, lyöden maata
puujalallaan. "Olisi hauska nähdä, kuka häntä siitä estää. Mutta
mihinkä poika nyt on joutunut? Varmaankin on mennyt metsään. Ilma on
kaunis ja matka ei erittäin pitkä; ei lie haitaksi, että minäkin
vähäsen liikun."
Ukko nousi, kopisti piipun, pisti sen taskuun ja läksi matkalle.
Kylässä kysellen, oliko joku nähnyt Rietrikin, sai tietää hänen menneen
metsään päin.
"Kyllä hänen siellä tapaan," aatteli sotavanhus ja käydä nilkutti
lähimmäisen kukkulan tykö. Sinne tultuansa pykäsi kuulustelemaan. Syvä
huokaus sattui korvaansa; hän käänsi itsensä oikealle pensastoa kohden,
ja katsoppa, siellä makasi Rietrikki puun alla ja oli niin vaipunut
ajatuksiin, ettei hoksannut enon läsnäoloa, ennenkuin tämä pudisti
olkapäätä ja sanoi: "Älä ole yksinkertainen, rakas Rietrikki! Ei mikään
puu putoa ensi lyönnillä, ja joka kohta jättää kaiken toivon, kun
vastatuuli puhaltaa silmiinsä, se ei ikinä joudu määränpäähän."
"Vaan, rakas eno, kaikki toivoni on kadonnut," sanoi Rietrikki
murheellisena. "Olet kuullut, mitä isä sanoi. Silloin kun hän puhuu
niin tarkkaan ja painavasti, niin on kaikki järkähtämätön tahtonsa,
eikä kukaan ihminen maailmassa taida hänen tahtoansa muuttaa. Ei eno,
mun kanssani on loppu! Jäänen rengiksi kaikkina päivinäni, sen siasta,
kun muuten ansaitsisin kunniaa ja mainetta Preussian sotajoukossa."
"Minulla on jotain sinulle sanomista," jatkoi eno, kun Rietrikki oli
ääneti, ja takin hiallansa hoksaamatonna pyyhki kyyneleen silmästänsä;
"Jos olisin siassasi, niin panisin sänttini kokoon, ottaisin mukaan
äyrit, jotka olen koonnut ja mitä muuta olen saanut enoltani ja sitten
lähtisin keskellä yötä kylästä ja rientäisin suoraan Preussin armeijan
tykö. Ymmärrätkö, Rietrikki; niin tekisin siassasi; jok'ei tahdo
kuulla, sen täytyy tuntea, näytäppä nyt isällesi ja äitillesi että olet
täysi mies ja varsin hyvästi taidat olla oma herrasi ja hallita
itseäsi."
Pari minuuttia kiilsivät Rietrikin silmät tavattomalla kiillolla ja
rohkeudella, kun eno esitteli hänelle pa'eta, asia, jota itse monta
kertaa oli miettinyt; mutta pian sammui taas tämä sattumuksen kipinä,
kun järkensä sai vallan tämän pahan tunnon yli.
"Ei eno," sanoi hän vakuudella, "semmoista surua en ai'o tehdä
vanhemmilleni että salaa jättäisin huoneensa, että oikein pakenisin ja
tahtoansa vastaan rientäisin kuninkaan lippujan alle. Se ei tuottaisi
minulle siunausta; päin vastoin, pahatekoni oma-tunto seuraisi minua
joka askeleella, ja niinkuin silloin olisin huono lapsi, niin minusta
myöskin tulisi huono sotamies. Ei, eno, jok'ei kunnioita isäänsä ja
äitiänsä, hänestä kääntää Herra pois kasvonsa, eikä hänelle käy ikinä
hyvin, ei tässä eikä tulevassa maailmassa".
Näitä sanoja vastaan ukolla ei ollut mitään sanomista. Muutaman
silmänräpäyksen katsasti kummastuneena nuorukaista, tarttui sitten
käteensä ja sanoi epäilevällä katsannolla: "Rietrikki, kun kaikkia
mietitään, niin sinulla on kaikessa totta ja olet viisaampi kuin minä,
vanha enosi, joka olen maailmaa niin paljon koetellut. Toden totta
luulen että sinusta tulisi yhtä hyvä saarnaaja kuin sinusta on tuleva
hyvä sotamies; sillä sanat juoksevat suustasi niinkuin olisit niitä jo
ennen miettinyt. Sen ohessa ole murheeton, ei auta itkeä ja porata
poikaseni, kun tulee aika tulee myöskin neuvoa, ja aikaa on vielä
kyllä; sota on nykyään alkanut ja niin totisesti kuin nimeni on Konrad,
tulee sinusta lopulta toki sotamies!" Rietrikki antoi kernaasti
lepyttää itseänsä, varsinkin kun hänen järkevä päänsä ja puhdas
sydämensä auttoivat häntä voittamaan kaikkia tuskia, jotka alussa
olivat sortaneet ja uhanneet kokonansa voittaa hänen. Hän jutteli vielä
kotvasen enon kanssa Itävaltalaisista, Venäläisistä ja muista
kansoista, joidenka kanssa juuri _Rietrikki_ oli sodassa ja riemuitsi,
kun ukko yksipuolisessa innossaan pahasti sokasi heitä kaikkia ja
katsoi heitä huonoiksi, pelkääviksi kansoiksi, joita vanha _Rietrikki_
kyllä tiesi kurittaa.
"Mutta katsos Preusialaiset," jatkoi vanha sotilas kiiltävin silmin,
"ovat toisellaisia miehiä; eivät pelkää itse piruakaan. On toki
niidenkin joukossa jokuu pelkuri, mutta ydin on hyvä, ja kun vanha
_Rietrikki_ käskee: eteenpäin marsikaat, silloin minulla olisi halu
nähdä, mikä rykmentti tekisi vasta-rintaa meidän sotilaille. Niin, niin
Rietrikki saathan vielä kerta itsekin nähdä kuinka asia on, ja muista
silloin sanojani, eikö minulla ole oikeus! Vaan käykäämme nyt täältä,
aurinko laskee ja äidillä on varmaan ehtoollinen valmiina, emme saa
antaa hänen odottaa aivan kauvaa, muuten luulee meidän kummankin
lähteneen tiehemme ja nyt paraillaan marsivan armeijan tykö."
Ukko nauroi hyvämielisesti, ja Rietrikki nousi tanterelta auttaaksensa
enoa, jonka puujalan tähden oli vaikea nousta omin voimin. Sitten
kävivät ääneti kukkulaa myöten alas, kylän läpi kotiin, missä heitä
odotettiin tuskalla, etenkin äidin puolelta. Ääneti kävivät pöydälle,
joka jo oli valmiina ja söivät ehtoollisensa, sanaakaan virkkamatta
sodasta tai Rietrikin turhista toiveista. Viime-mainittu oli erittäin
äänetöin, ja meni aikasemmin, kuin tavallisesti makuulle. Sydämmensä
oli niin täynä, että pelkäsi sen viimein tulvaavan, ja sentähden tahtoi
hän kernaimmin yksinäisydessä mietiskellä vähässä kammarissaan. -- Äiti
katsahti murheellisesti hänen peräänsä, ja isä sanoi epäilevällä
katsannolla: "pelkään saavamme kuulla jotain ikävätä pojasta; niin
erikummaisena, kuin hän tänäpänä on ollut, en ole ikänä häntä nähnyt".
Vanha sotilas korotti olkapäitään ja virkki puoleksi kuuluvalla
äänellä: "oma syynne! miks'ette anna hänen saada pitää tahtoansa, vaan
pidätätte häntä väkisin. Hän tosiaan ei ole luotu kaikkina päivinänsä
kiinitettäväksi maa-tilkkaan, jonka päällä on syntynyt. Vaan odottakaa
vain! kyllä Herra tietää minkä tekee! -- Jos hän tahtoo auttaa
Rietrikin määrän päähän, niin ette taida sitä estää! -- Hyvää yötä!"
Konrad nousi ylös ja käydä nilkutti kammariinsa. Myöskin vanhemmat
menivät levolle; vaan kauvan viipyi ennenkuin äiti nukkui, sillä ei
tainnut olla poikansa päälle ajattelematta, ja siitä että hänen
innollinen halunsa ei tainnut tulla täytetyksi teki hänelle niin pahaa,
että vuodatti katkerat kyynelet. Kernaasti olisi antanut hänen lähteä
joll'eivät katkera eron hetki, pitkä poissa-olonsa ja sodan uhkaavat
vaarallisuudet ja hirmut olisi häntä pelättäneet. Niin äitillinen
lempeys soti kovan sodan, siksi että viimein hellä uni muutamaksi
tunniksi saattoi unohdukseen kaikki tuskat ja katkeruudet.