Enon näin julkisesti tultua perheen jäseneksi, alkoi Rietrikille aivan
uusi elämä. Vanha Konrad joka paraammassa nuoruuden iässään oli
jättänyt kotonsa, tiesi puhua paljon huvittavaista sotilasvuosiltaan,
ja Rietrikki kuulusteli erinomaisella vaarinotolla kuvaelmiansa ja
kertomuksiansa moninkerroin vaihtelevista elämänsä vaiheista. Eno oli
sotinut Itävaltalaisten kanssa Turkkeja vastaan, oli sitten
kunniallisen virkaeron otettua mennyt Preussiläiseen palvelukseen ja
oli samalla urhoollisuudella urhokkaan kuningaan _Rietrikin_ alla,
ottanut osaa ensimmäisessä ja toisessa Schlesian sodassa. Ne
kertomukset, jotka kertoi sotamiehen elämästä, sytyttivät virkeän pojan
miehuuden. Hän toivoi päästä kuninkaansa lippujen alle, sotiaksensa
hänen ja isänmaan edestä, verisissä sodissa ansaitaksensa kunniaa ja
mainetta, ja nähdäksensä samoja vaiheita ja merkillisiä kohtia, kuin
urhoollinen enonsakin. Poskensa punottivat, kun eno voimallisilla
sanoilla kuvasi joka metelin, silmänsä kiilsivät, kuin Konrad kertoi,
kuinka rykymenttinsä välisti oli väkirynnäköllä ottanut batterin,
välisti heittänyt vihollisen rykymentin nuriin ja ajanut sen pakoon, ja
silloin poika huusi: "Myöskin minun täytyy tulla sotamieheksi! Niin,
rakas isä, hyvä äiti, ei minulla ole ollenkaan lepoa, ennekuin saan
vaihettaa yksinkertaisen takkini maineellista sotilaslakkia vastaan ja
aseet käsissä tehdä semmoiset urotyöt kuin eno."
Isä hymyili Rietrikin näin ihastutettuna ja vastasi: "Sinulla on aikaa
vielä kylliksi, poikaseni! Olet aivan nuori ja heikko; vielä tarvitaan
muutama vuosi, ennenkuin taidat raskasta kiväriä käyttää."
Äiti pudisti päätään ja sanoi: "Rietrikki, olisiko sinulla tosiaan
mieltä jättää äitisi, joka sinua rakastaa niin sydämellisesti? Olet
ainoa lapseni, ja jos kuula sinua tavoittaisi, niin kuolisin surusta."
Semmoiset sanat sammuttivat, kumminkin vähäksi ajaksi, palavan
sotahimon Rietrikin sydämessä, ja hän hyväili lempeästi rakastettua
äitiänsä, sanoen: "Ei, äitini, en koskaan jätä sinua, koska näen, että
poismenoni saattaisi sinulle murhetta ja kyyneliä."
Semmoisia vakuutuksia kuullessa äiti hymyili tyytyväisesti ja paiskasi
suukkosen pojan vielä kuumalle otsalle. Vanha eno myöskin nauroi ja
vaikk'ei sanaakaan virkannut, ajatteli toki itsekseen: "Anna vaan sen
ajan tulla, jona poika tulee täysikasvuiseksi ja voimalliseksi
nuorukaiseksi! Silloin ei äiti eikä isä häntä pidätä, kun
sotatrumpeetti kuuluu. Rietrikki ei sovi maanviljelijäksi; hän on aivan
hyvä siksi. Tulkoon vaan vielä sota, niin hän joko ammutaan ja hän
kuolee kunniallisesti kuninkaansa ja isänmaansa puolesta, taikka myös
-- minkä kernaammin tahtoisin -- edistyy hän kenraaliksi, sen minulle
sanoo silmänsä, joista sodanhalu kiiltää elävässä liekissä, milloin
vaan hänelle kerron tappelusta."
Niin ajatteli vanha Konrad, vaan piti ajatuksensa itsekseen,
säästääksensä lempeältä äidiltä kaikki ennenaikaiset murheet. Mutta
illalla alkoivat taas sotaiset kertomukset ja taas sykki Rietrikin
nuori urotöitä haluava sydän liinaliivin alla; taas kiilsi silmänsä
riemusta ja salaa sanoi hän enolle korvaan: "sotamieheksi sentäänkin
tulen, rakas eno!" Silloin nauroi vanha sotilas ja iski viekkaasti
silmiänsä, silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja sanoi muiden
hoksaamatta: "Kärsivällisyyttä, Rietrikki! Kyllä vielä kerkeät, kun
aika tulee!" Eräänä talvipäivänä juoksi Rietrikki sisään sotavanhuksen
tykö, joka istui nojatuolissaan polttaen piippua.
"Eno" sanoi hän, "minä ja muut pojat olemme ulkona tehneet linnan
lumesta ja nyt ai'omme valloittaa sen. Sitä sun tarvitsee katsella!"
"Mielelläni sen teen", sanoi vanhus iloisesti ja puhalsi ilossaan
suuria savupilviä ympärillensä; "vaan kuinka olette asian
toimittaneet?"
"Eihän se ollut mikään vaikea seikka, enoseni!" huusi Rietrikki. "Olet
useampia kertoja minulle kertonut, mimmoiselta linna näyttää ja
minkälaatuinen se on, ja sen jälkeen kerroin muille pojille, kuinka
asia tapahtuu. Olemme tehneet valleja ja kaivantoja ja kanoonain ja
kivärein puutteesta, olemme tehneet lumipalloja läjittäin, joilla
ai'omme ampua. Aatu Werner on linnan päällikkö ja minä olen kenraali
niiden yli, jotka valloittavat linnan. Tuleppas myötä eno, niin saat
nähdä, että minä voitan, ja Aadun on pakeneminen!"
"Jaa, sitä mun täytyy katsella", sanoi Konrad nauraen, kopisti
piippunsa ja pani uutta sisään; "vieppäs minua paikalle ja anna minun
likemmin tarkastella linnaa; minä tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka
olet sen rakentanut."
Piippu sytytettiin, lakki pantiin päähän, ja käytiin kylään päin. Kohta
kylän ulkopuolella oli vähäinen kukkula, jonka Rietrikki oli valinnut
linnan paikaksi. Syvässä lumessa oli yltä ympäri kaivettu kaivanto,
jonka toisella puolella oli leveä tähtimäinen lumivalli,
rintavarustuksilla ja kulkuaukoilla, joiden takana linnan puollustajat
jo seisoivat. Yltäympäri oli suuria läjiä hyvin tehtyjä ympyriäisiä
lumipalloja ja ryntäämään määrätty joukko odotti ainoastaan
päällikkönsä takaisintuloa, kohta alkaaksensa tappelun.
Vanha Konrad kiipesi, vaikka oli työlästä puujalalla, haudan läpi,
astui vallille, tarkasteli tuntian-silmällä linnanvarustukset ja nauroi
tyytyväisenä, kun ei nähnyt mitään moitittavaa.
"Olet oikea tuhattaituri Rietrikki!" sanoi hän sisarenpojalleen, joka
käveli vieressään. "Sekä vallit että kaivannot ovat hyvät, ja jos pojat
sisällä ovat urhoolliset, niin et ota linnaa."
"Älkää niin sanoko, eno!" huusi Rietrikki innossaan, "paeta heidän
täytyy, vaikka kuinka hyvänsä tekisivät vastarintaa! Antakaa mun vaan
itse tehdä kuin tahdon."
"Noh, olkoon niin, ryhdy asiaan," sanoi ukko, "halajan nähdä, kuinka
meteli loppuu."
Konrad ja Rietrikki jättivät taas linnan. Eno nojasi lähellä olevaa
puuta vastaan, hyvin saadaksensa nähdä tappelua, ja poika kokosi
sotakumppaninsa ympärillensä. Urhean pojan, nimeltä Hans, mustilla
silmillä ja hiuksilla, nimitti hän luutnantiksi ja valitsi vähäsen
joukon, joka pantiin tämän komennon alle; sen jälkeen antoi hän hänelle
matalalla äänellä muutamia komentokäskyjä. "Älä unohda Hans!" lisäsi
hän, "kohta kun huudan: luutnanti Hans! riennä esiin! tee silloin
käskyni mukaan; siksi pidät joukkosi yhdessä, niin että oikeassa ajassa
on valmiina."
Hän lupasi tarkkaan toimittaa tehdyt käskyt ja Rietrikki järjesti
vähäset soturinsa tiheään joukkoon. "Kumppanit," huusi hän niille niin
korkeasti että riitaveljet sen selvään kuulivat, "kumppanit, meidän
täytyy yhdistää koko voimamme yhteen paikkaan. Pitäkäät itseänne hyvin
koossa, rientäkäät miehuullisesti eteen ja älkäät huoliko, jos kuula
tain toinen sattuu teille silmiin. Urhollinen ylenkatsoo vaaran ja
voittaa sen, mutta pelkuri, joka sitä pelkää, tulee voitetuksi. Niin
pojat! Eteenpäin!"
"Tuopa vasta on aika poika," sanoi eno itsekseen, "puhuttelee
sotamiehiänsä, niinkuin itse vanha _Rietrikki_, kun päätappelusta on
kysymys. Hänen täytyy väkisinkin tulla sotilaaksi ja hän nousee
nousemistansa, jollei hän ennen aikaansa tule ammutuksi. Katsokaat
vain, kuinka hän rientää eteenpäin, ja kuinka miehuullisesti nuo pojat
hyppäävät alas hautaan korkeilla hurrahuudoilla! pahuus vieköön, ompa
heillä miehuutta kylliksi."
Sota alkoi nyt oikealla vimmalla molemmin puolin. Lumipallot lensivät,
kuin rakeet ilman läpi; ryntäjät koettivat voimine nousta vallille,
jota Werner ja toverit miehuudella puolustivat. Kohta kun onnistui
jollekin päästä ylös, lykättiin hän takaisin ja hän putosi kaivantoon.
Rietrikki itse ei päässyt vapaaksi tästä, mutta hän nousi kohta ylös ja
huusi viimeisillä voimillaan toisille, ett'eivät antauisi, ennenkuin
linna valloitettaisiin. Taas rynnättiin vielä suuremmalla innolla,
mutta luutnantti Hans joukkonensa seisoi kaivannon vieressä ja heitti
pallon toisensa jälkeen kovasti ahdistettuun linnaan moni "aj" ja "huh"
kuului, kun kuulat sattuivat, vaan haavoitettujen parkuminen ei
minuutiksikaan hämmentänyt sodan kiivautta. Väkirynnäkkö tuli nyt niin
kovaksi, että linnan päällikön täytyi käskeä kaiken väestönsä tekemään
vastarintaa ryntäjöille ja jättää toinen sivu ihan puolustuksetta.
Juuri tätä Rietrikki oli ennustanut oikean sotapäällikön katsannolla.
"Luutnantti Hans, riennä esiin!" huusi hän, niin että kuului koko
sotametelin yli, ja katseli mielihyvällä, kuinka alapäällikkönsä kohta
uroinensa hyppäsi kaivantoon. Nyt ryntämisen vimma nousi korkeimmalle;
Rietrikin koko kolonni riensi yhtä haavaa vimmapäisinä vallia vasten.
Piiritettyjen täytyi viimeisillä voimillaan koettaa vastustaa kovaa
väkirynnäkköä eivätkä nähneet eikä huolineet muusta vihollisesta, kuin
siitä joka likinnä heitä uhkasi. Yht'äkkiä kajahutti heidän selkäinsä
takaa korkea sotahuuto. Hämmästyneinä katsoivat taaksensa ja näkivät
luutnantti Hansin, joka oli pitänyt vaaria koska tila olisi sopivainen
metelin kestäessä, joukkonensa kiertää linnan ympäri ja näkymätönnä
astua vallille toiselta puolen, joka oli varsin ilman puolustajoita.
Uusien ryntäjien riemuhuuto saattoi kohta saarretuille pelon; heidän
äsken niin miehuullisesti sotivat kätensä painuivat alas hermottomina,
ja kun pelko pääsi niin pian voitolle, niin itse uskalias päällikkö
heitti toivon voitosta.
Kun hän kumppaninsa kanssa seisoi neuvotonna ryntäsi Rietrikki koko
rykymäntinsä kanssa viimeisen kerran, hyppäsi rintavarustusten yli ja
hätyytti vihollista uudistetulla vimmalla. Ei kukaan heistä kestänyt
tätä kaksinkertaista päälleryntäämistä; enimmät pakenivat, Aatu ja muut
otettiin vähällä vaivalla vankiksi, mutta Rietrikki Hammer huusi
riemuitten: "Linna on meidän!... Vihollinen on voitettu!... Victoria!
Victoria!"
"Victoria!" jatkoivat muut pojat ja vahva Konrad, joka sulasta
kummastuksesta oli antanut piippunsa sammua, sanoi itsekseen:
"semmoinen poika! ... sillä lailla hän vihollisen kukisti! ... Sen näen
selkeästi, ett'ei hänestä taida tulla muuta; sotamies hänestä täytyy
tulla, sillä siksi hän on luotu!"
Siitä päivästä asti päätti Konrad miellytellä Rietrikin vanhempia antaa
poikansa tulla sotamieheksi. Toki ei käynyt asiaan aivan suoraan, vaan
koetti aikaa voittain totuuttaa erittäin hellää äitiä siihen
ajatukseen, erota pojastaan, ja käytti sillä välin kaikki tilaisuudet,
tehdä sisarensa-pojan tarkkaan tutuksi kaikkein havaintojen kanssa,
joita oli koonnut pitkän vaiheellisen sota-elämänsä alla. Sen oheessa
täytyi Rietrikin hänen johtonsa alla harjoitella ja oppia kivääriä
käyttämään taide-ohjeitten jälkeen; ja poika sai vähässä ajassa
semmoisen tottumuksen sotatieteen harjoituksissa, että koska hyvänsä
olisi päässyt Preussin Kaartiin. Vaan siihen vanha sotilas ei tyytynyt.
Hän oli itse kelpo sotamies, ja vaikka hän, niistä tiedoista
huolimatta, joita uutteruudella ja kokemuksella oli koonnut, ei ollut
päässyt korkeammalle, kuin alaupsieriksi, niin oli toki oikea mies
opettamaan sisarensa poikaa ei ainoastaan käytännöllisissä tempuissa
vaan myöskin monessa sotatieteen perusteellisessa haarassa. Niin
myöskin tapahtui ja Rietrikki kuulusteli semmoisella vaarinotolla
kertoelmiansa ja olikin niin uskollinen oppilas, että Konrad näki monen
hetken, jona sai iloita pojan edistymisestä ja hyvästä käyttäimisestä.
Kyläpoikien vähät kahakat jatkettiin, ja monta kertaa sai Rietrikki
tilaisuuden käyttää hiljakkain kootut tietonsa. Kun joku sotakeino oli
hänelle onnistunnut, niin ei kukaan siitä niin iloinnut kuin vanha
enonsa; kävi niinkuin uudesta nuoreksi kelpo sisarensa pojan seurassa,
ja tuhat kertaa siunasi sen päivän, jona oli palannut kotiin ja
rakastetun sisarensa pojan tykö. Rietrikki puolestaan oli kokonansa
enoonsa niin mieltynyt että olisi mennyt tuleen edestänsä.