Keveillä ja kiireillä askeleilla matkusti Rietrikki kedon yli ja astui
ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös; siellä oli mäyrän pesä. Kaunis aamu
täytti pojan sydämen ilolla, joka silloin tällöin näytikse korkeassa
huudossa. Kastori hyppäsi ilossa hänen edessänsä ja virkeä
haukkumisensa, sukkelat hyppäämiset, sanalla sanoen kaikki näytti
selkeästi, että tämä matkustus viheriässä metsässä oli hänelle mieleen.
Vaan kohta metsänpartaalle ehdittyänsä, huusi Rietrikki koiran tykönsä,
käski sitä merkeillä ja sanoilla olemaan hiljaa vieressänsä ja
pistäytyi sitten niin hiljaa kuin maalla olevien lehtien vuoksi
mahdollinen oli, aina llkemmäksi yllämainittua paikkaa. Ymmärtävä
Kastori oli aivan hiljaa, niinkuin asian olisi tietänyt ja nuuski
välimiten kuonollansa maata myöden.
Nyt olivat pesän tykönä, joka oli metsänpartaassa vuoren kukkulalla,
erään vanhan, oksasen ja puolimädäntynneen tammen läheellä. Rietrikki
heitti lapion ja sauvan maahan, kantoi kiviä läjään ja alkoi hakea
aukot niihin teihin, jotka kulkivat viisaan mäyrän pesästä
maanpinnalle.
Tässä työssä Kastori oli hänelle aivan hyväksi avuksi. Koira kohta
ymmärsi, mikä asia oli ja hänen tarkka vainunsa auttoi häntä pian
löytämään mäyrän kaikki pako-tiet; niiden aukot, joita kaikkiastansa
oli 7 tukittiin kootuilla kivillä ja Rietrikki koetti nyt koiralla ajaa
ulos mäyrää joka oli liikkumatonna pesässään.
Kastori kiljasi kovasti ja töytäsi kipinöitsevillä silmillä pääaukkoa
vasten. Etukäpälillä kraappi pari kertaa maata aukkoa leventääksensä ja
katosi sitten aika vauhdilla pimiään läpeen. Urheasti tarttui Rietrikki
nyt sauvaan ja aseuntui aukolle odottamaan, luullen mäyrän peräytyvän
koiran rynnäköstä ja pakenevan. "Kohta kun saan hänen nähdä" ajatteli
itsekseen, "niin on myöskin loppunsa!" Minuutti, minutin perään kului
vaan ei mitään näkynyt! mutta yht'äkkiä alkoi luolassa elämä; Kastori
haukkui vihaisesti, ja sillä välin kuului eläimen vikisevä röhinä ja
mörisevä ääni, joka on mäyrällä, kun sitä härsytetään peräti
vihaiseksi. Rietrikki kuunteli melkein hengittämättä, poskensa
ruskottivat levottomasta odottamisesta ja hän kumartui paremmin
kuullaksensa. Meteli kesti vielä luolassa; vaan nyt kiljahti Kastori
äkkiä ja ryntäsi tuokiossa luolasta. Korvansa juoksi verta ja killui
puoleksi irtirevettynä; pudistaen turkkiansa, tarttui hän käpäleellä
veriseen päähänsä ja ulvoi vielä muutaman kerran; mutta sitten sai
äkkinäisen tappeluhalun, ja töytäsi taas luolaan Rietrikin huudosta
huolimatta, joka tahtoi häntä pidättää. Kohta sen jälkeen kuului
syvyydestä tappelun pauhina, vaan raivosampana ja innokkaampana kuin
ennen.
Rietrikki tuli surulliseksi, mutt'ei itsensä tähden, vaan uskollisen ja
aivan uskaliaan koiransa tähden; monta kertaa huusi hän sitä aukosta
tulemaan ulos, vaan innossaan ei se kuullut sitä; sillä sota kesti
ehtimiseen luolassa.
Nyt taukosi yht'äkkiä meteli, ja Rietrikki pelkäsi Kastorin kaatuneen
metelissä, vaan niin ei ollut. Muutaman tuokion perästä kuului
kulkureiästä sohina ja pärinä, ja silmänräpäyksessä ryntäsi mäyrä
verisenä luolasta, löi pojan kumoon, joka ei ollut valmistainnut
semmoiselle lyönnille, puri pahan haavan vasempaan käsivarteen ja
pakeni pikaisesti metsänpinnalle päin. Vaan pakonsa ei kestänyt kauvan,
sillä Kastori, joka seurasi aivan jälissä, tavoitti hänen pian, ryntäsi
päälle, vihaisesti haukkuen, paiskasi sen tantereelle ja löi terävät
hampaansa syvälle voitetun kurkkuun.
Mäyrä, joka käänsi itseänsä sinne ja tänne ja viimesillä voimillaan
koetti tehdä vastarintaa, ei toki päässyt irti sitkeän ja kovakiskoisen
vihollisensa kynsistä; turhaan koetti hän purra ja voimistella
kanssansa. Täysissä vihoin molemmat eläimet pehtaroitsivat toinen
toisensa päällä kirkuen ja kiljahtaen; välisti koira, välisti mäyrä oli
päällä, ensi-mainittu kyllä sai syviäkin raamuja pedon terävistä
kynsistä, vaan väsymätön sotilas siitä ei huolinut, eikä hellittänyt
toisen kurkusta vaan pinnisti sitä vielä pahemmin. Oli oiken kuoleman
ja elämän sota.
Sodan näin kestäessä suurimmalla vimmalla molemmin puolin, oli
Rietrikki noussut ylös, ja syvistä haavoistaan sekä huolimatta että
verenvuodatusta hämmentämättä, tarttui hän sauvaansa ja samosi kuin
nuoli sinne, minne oli nähnyt koiran kadonneen. "Kastori-parka",
ajatteli hän, "pidä puoltasi vielä kotvasen aikaa, niin kyllä saat
apua."
Ei kauan kestänytkään ennenkuin Rietrikki oli ehtinyt sotatantereelle.
Vasiten sopivan tuokion löi hän mäyrää kuonoon raskaalla sauvallansa.
Ainoastaan muutamalla lyönnillä lähti henki mäyrästä. Nyt hyppäsi
Kastori ilosta haukkuen ympäri, nuoleskeli haavojansa, ulvoi silloin
tällöin ja tyytymättömässä vihassaan puri kerta vielä tapetun
vihollisensa kurkkuun ja pudisti sitä aika lailla. Viimein laskeutui
hengittäin Rietrikin jalkojen eteen, joka ystävällisesti hyväili ja
kiitti häntä näytetystä urhoollisuudestansa.
Vaan nyt alkoi pojan käsivarsi kovasti kolottamaan, ja kun näki veren
taajoissa pisareissa juoksevan käsivarresta, puki hän takin yltänsä,
otti nenärievun taskustansa ja sitoi käsivartensa niin hyvin, kuin
taisi, auttaen itseänsä hampailla kiinnisitomisessa; sitten puki taas
takin yllensä, äänelläkään kipuansa ilmoittamatta. Enemmän kuin
haavansa päälle, ajatteli hän äitinsä ilon päälle takaisintullessaan
uljaan metsäriistansa kanssa.
"Mutta, rakas Kastori," sanoi hän yht'äkkiä, käntäissään ujolla
katsannolla koiransa puoleen, "millä keinoin saadan mäyrä kotiin?
Roisto on niin raskas, että minun lienee vaikea kantaa häntä kotiin
kipiällä käsivarrellani."
Hän koetti nostaa takan olallensa, mutta turhaa koetettuansa, täytyi
hänen, hengittäin vaivasta ja poltteesta la'ata siitä.
"Ei käy päinsä, rakas Kastorini", sanoi hän surullisesti katsoen
lihavaa mäyrää, "meidän on apua hankkiminen."
"Oh; apu on jo saapuvilla", vastasi erään miehen syvä ääni, joka nyt
astui esiin paksun tammen takaa, jonka takana jo oli seisonut kotvasen
ja mistä näkymätönnä oli katsellut pojan ja koiran vehkeitä.
Kummastuksella katseli Rietrikki miestä, joka nyt yht'äkkiä seisoi
edessään niinkuin pilvistä pudonnut. Hän oli jo iäkäs; pitkät, harmaat
viiksit, jotka tuuheasti peittivät suunsa, antoivat hänelle vihasen
katsannon, jonka toki suurten sinisten silmiensä ystävällinen isku
paljon lievensi. Hän oli puettu preussiläiseen kranatierin univormuun
ja rinnallansa välkkyi kultainen urhoollisuuden kunnianmerkki. Aseita
hänellä ei ollut ja kun Rietrikki häntä katseli päälaesta varpaasen,
näki hän sydämellisellä kanssa-kärsivällisyydellä, että vanha sotilas
kulki puujalalla.
"Noh, poikani ethän minua pelänne", jatkoi hymyillen vanha sotilas.
"Katselet minua niin suurin silmin, kuin et ikipäivänäsi olisi nähnyt
sotamiestä. Tuleppas likemmäksi poikueni! Joka auttaa kumppaniansa niin
uskollisesti hädässä, kuin sinä Kastoriasi, se saapi myöskin minussa
uskollisen toverin. Annaspa minulle kätesi."
Ukko antoi kätensä hämmästyneelle pojalle, joka nyt pelotta otti ja
ystävällisesti pudisti sitä. "Mutta kuinka olette tänne tulleet?" kysyi
hän. "En ole teitä nähnyt enkä kuullut, sentähden vähäsen hämmästyin,
kun niin yht'äkkiä seisoitte edessäni."
"Sen kyllä uskon," vastasi sotavanhus, "sinulla oli niin paljon
tekemistä mäyrän, sitten koiran ja lopuksi vuotavan käsivartesi kanssa,
ett'et mitään muuta ollenkaan havainnut. Minä kyllä näin, kuinka
koiraasi tulit auttamaan ja kuinka pian pedosta sait hengen. Se oli
minulle mieleen, ja tulin ystäväksesi, kuin näin, ettäs ensiksi pidit
huolta koirasta, sitten itsestäsi. Olet hyvä poika, ja sentähden tahdon
myös kantaa saaliisi kotiin."
"Voi, kuinka hyvä oli että sinun tapasin"; huusi Rietrikki iloisena
"kuinka äitini nyt tulee iloiseksi! Mutta liennee kylämme aivan kaukana
tiestänne?"
"Kuinka kyläsi nimi on poikueni?"
"Zettwitz sen nimi on, ja jos käytte muutaman askeleen kauemmas
metsänrinteelle päin, niin voitte nähdä, missä se on tuolla laaksossa."
"Zettwitz, niinkö? Siis olet kotosin Zettwitz'istä poika! Noh, sehän
vasta minua ilahuttaa sydämen pohjasta, sillä sinne minäkin aioin mennä
vaikka satuin käymään vähäsen eksyksiin metsän poluilla, jotka nyt
eivät ole niin tutut kuin nuoruudessani. Tuollahan tuo vähänen soma
kylä on! Kuin tietäisit, kuinka vanha sydämeni sykkii, kun näen sen
monen vuoden kuluttua! Tuolla näen korkean sammaltuneen kirkkotornin!
-- ja tuolla kylävoudin huone! -- ja tuolla ne isot niinipuut, joidenka
varjossa poikana niin usein leikkiä löin! En taida katsella tätä
kaikkea, ilman ett'eivät silmäni vety kyynelistä! Kummallinenhan on
kotimajan seikka! Vaikka kuinka kauan hyvänsä sieltä olisi poissa
ollut, niin sydän yhtähyvin pyrkii takasin sille maatilkalle, jossa
elämän ensi surut ja ilot ovat nähdyt! Tervetultuasi hiljainen ja
ystävällinen kylä! Katsantosi virvottaa sydäntäni lempeästi!"
Vanha sotilas taukosi puhumasta; otti lakin päästään, piti sen ristiin
pannuissa käsissään ja käänsi silmänsä taivasta kohden. Hän lähetti
äänettömän kiitosrukouksen Jumalalle; huulensa värisivät; kyynel ja
vielä toinenkin juoksi viiksiänsä myöden. Sitten sai voimaa sisällisen
liikuntonsa yli, peitti harmaan päänsä ja veti aivan tykönsä Rietrikin,
joka seisoi muutama askel hänestä.
"Hyvä poikani", sanoi hän, "et tiedä vielä, mitä se tahtoo sanoa että
monien vuosien takaa nähdä kotimajansa. Katso, vanha sydämeni, jok'ei
koskaan pelännyt, seisoessani pahimmassa kuulasateessa, kun kanoonain
jyrinä jyrisi tappelukentällä ja kun toverini ja ystäväni kuolleina tai
haavotettuina kaatuivat ympärilläni, tämä sama sydän sykkii ja vapisee
iloisesta surusta, kun silmäni näkee kotimajan. Katsoppas tuonne, tuo
vähäinen rakennus niinipuiden vieressä, puutarha etupuolella ja
viheriät viinipensaat, jotka nousevat aina räystääsen asti, on minun
syntymäkotini, siellä synnyin, siellä sain tuta ensimmäisen ilon,
siellä myös ensimmäiset pian katovaiset surut! Ihmeellistä!
Ihmeellistä! Kuinka sydämeni sykkii tätä muistaessani ja nähdessäni."
Ihmeellisellä tunnonliikunnolla kuulusteli Rietrikki vanhan sotilaan
sanoja. "Ja tuo vähäinen maja on oikein totta syntymäkotinne?" kysyi
hän.
"Niin rakas poikani, niin on."
"Mutta se on myöskin minun!" virkki poika ja poskensa punottivat,
silmänsä kiilsivät, ja sydämensä sykki kovasti. "Oletteko ... oletko
siis..."
"Poika, kuinka isäsi nimi on." huusi vanhus, levittäin käsivarsiansa
poikaa vasten.
"Rietrikki Hammer nimensä on niinkuin minunkin!"
"Oi sun saakeli!" sanoi sotilas, ilosta täynnä ja pusersi pojan kovasti
rintaansa vastaan, -- "oletpa siis sisarenipoika, sinä kelpo poika ...
ja minä, minä olen enosi Konrad!"
"Eno Konrad!" huusi Rietrikki täydestä riemusta ja paiskasi suukkosen
suukkosen jälkeen vanhan sotilaan partasuuta vasten. "Voi Jumalani!
Jumalani! Kuinka äiti toki tulee sanomattoman iloiseksi, kuu tulemme
kotiin -- Enoseni, minä houraan jo ilosta. Tule nyt, tule kohta
kukkulaa alas! Voi! Voi! Kummoinen ilo tulee kotona."
Hätäisellä innolla otti Rietrikki enonsa käsivartensa alle ja aikoi
lähteä saalistansa muistamatta. Vaan eno Konrad piti hänestä kiini, ja
huusi häntä syvällä, kolealla äänellään jäämään.
"Hiljaa poikani" jatkoi hän hymyillen, "minä vanhalla puukontillani en
taida kulkea niin pikaan, kuin sinä nuorilla terveillä jaloillasi. Ja
sen lisäksi ei meidän pidä jättämän arvosaa saalistas tänne metsään
mätänemään. Ei, käännäitkää oikealle, marsch!"
Rietrikin nyt täytyi hillitä levottomuuttaan, hän palasi
sotatanterelle, josta olivat poi'enneet muutaman askeleen, ja auttoi
nyt enoansa nostaan raskasta mäyrää olalle. Sitten käytiin mäenkukkulaa
alas, niin pian kuin mahdollinen oli sotavanhuksen puujalan tähden, ja
puolessa tunnissa olivat ehtineet kylään. Ensimmäiselle ihmiselle, joka
täällä heitä tapasi, tahtoi Rietrikki kertoa ilojen sanoman eno
Konradin kotiintulosta, vaan tämä laski käden hänen suullensa ja sanoi:
"Ei, poikaseni, anna sen olla! Tahdon nauttia yhteentulon ilon, sitä
kernaammin, kuu koko matkan aina Berliinistä olen sitä itsekseni
kuvaillut ajatuksissani! Ja jos kohta rupeat huutamaan tulostani, niin
äitisi saa sen tietää ennen tuloamme. Ole sentähden kernaammin ääneti,
rakas mäyrän pyytäjä! ... ihmiset kylässä saavat kyllä pian tietää,
kuka nilkuttaa vieressäsi."
Rietrikki totteli ja oli ääneti vaan levottomuudessansa astui vielä
pikaisempaan, kuin ennen. Enon täytyi astua minkä vain jaksoi,
seurataksensa häntä, sillä myöskin hänellä oli halu pian tavata rakasta
sisartaan ja rehellistä vuovariansa.
Nyt olivat perillä vähäisen huoneen tykönä niinipuiden vieressä.
Raskaan taakkansa poisheitettyä, täytyi vanhan sotilaan pysähtyä
muutamaksi tuokioksi hengittääksensä pikaisen kulun perästä ja
pyhkeäksensä hikeä, joka suurissa pisaroissa juoksi otsaa pitkin; jonka
jälkeen epäilemättä astui edemmäksi. Rietrikki ryntäsi edellä, paiskasi
voimalla kammari-oven auki ja huusi riemuten: "äiti, katsokaa tänne
vain! Katsokaa minkämoisen saalin tuon muassani metsästä."
Vanha sotilas seisoi avatussa ovessa, ja viiksissään näkyi taas syvän
liikunnon värinä, joka myös iloisesti kiilsi silmistään.
"Greeta! ... sisareni", huusi hän sorretulla äänellä. "Näenpää viimein
sinut vielä ja näen sun terveenä ja raittiina."
"Veli Konrad... Sinä täällä," huusi eukko korkeaäänisellä ilolla ja
ensi tuokiossa oli hän veljensä sylissä ja yhteentulon autuas ilo toi
esiin heidän silmistänsä suloiset kyyneleet. Isä Hammer ja Rietrikki
seisoivat hiljakseen heidän vieressänsä, ett'eivät hämmentäisi ensi
iloa, vaan myöskin heihin se tarttui, niin ett'eivät tainneet itkuansa
pidättää. Viimein ukko Hammer astui vuovarinsa tykö, suuteli häntä,
pudisti hänen kättänsä ja sanoi: Tuhat kertaa tervetullut lapsuutesi
kotiin! Herra siunatkoon tulosi, niinkuin hän on siunannut menosi! Vaan
nyt et enää saa meitä jättää.
"En veljeni! En iki päivinä!", huusi vanha sotilas ystävyydellä,
voimalla pusertain vuovarinsa kättä. "Olen tullut vanhaksi ja
harmaapääksi; puujalallani en tästä pääse kauas, ja suuren kuninkaani
armosta olen saanut eläkerahan, josta saan elatukseni, niin kauan kuin
elän, teille rasitukseksi olematta. Minun sydämeni on täynnä rakkautta
teitä kohtaan, ja jos otatte minua lempeydellä vastaan, niin tahdomme
Jumalan avulla i'äti elää yhdessä tässä maailmassa."
Sanoma elatusrahasta vastaan otettiin suurella ilolla: vaan enimmän
kaikista Rietrikki iloitsi siitä, sillä vanha, hyvälaitanen enonsa oli
jo voittanut sydämmensä; hän piti huolta ukon tarpeista; ison, vahalla
peitetyn isoisän tuolin toi hänelle, piti huolta hatustaan ja kepistään
eikä saanut lepoa, ennenkuin näki vanhan sotavanhuksen lepäävän
omaistensa seassa pitkän vaivaloisen matkansa perästä kotikylään.