I.

Enemmän kuin sata vuotta sitten oli Schlesian vuorissa pieni kylä,

jonka tahdomme kutsua Zettwitz'iksi, liiatenkin koska oikea nimi ompi

pienestä arvosta kertomuksessamme. Kaikilla puolen kylää oli kaunis,

suuri ja viljainen laakso, ja sen ympäristöllä kukkuloita, joilla

kasvoi tammi- ja pyökkimetsiä. Sangen kaunista ja ihanaa oli kauniina

kesäpäivänä likimmäiseltä kukkulalta katsella laaksoa ja sen

ympäristöä.

Yltä-ympäri, niin kauas kuin silmä kannatti, näkyi vuori-selänteen

lehtimetsiä, joidenka ylitse paikottain paljas vuori huipullansa ja

jyrkillä sivuillansa kohosi; sitten kasvavia peltoja, joidenka satoinen

vilja lainehti niinkuin suuren lahden vesipinta tuulen puhaltaessa;

vielä soriseva puro, jonka väreistä pintaa vastaan auringon säteet

kimelsivät; ja viimeiseksi itse rauhallinen, hauska kylä, jonka

punaiset tiilikatot ja oljilla peitetyt ladot vilahtivat kauniisti

puutarhojen ja varjokaisten metsistöin keskeltä. Katsanto oli totta

niin ihana että moni luultavasti itsekseen ajatteli: "tässä tahtoisin

asua, tässä tahtoisin, eroitettu maailman pauhinasta, rakentaa

itselleni majan, jossa rauhallisessa levossa taitaisin viettää jälellä

olevat päiväni."

Kylän keskellä aukealla paikalla seisoi kolmen suuren ja korkean

niinipuun varjossa yksi sen matalimmista huoneista; se ei ollut

niinkuin muut komeammat rakennukset katettu punaisilla kattotiilillä

vaan ainoasti oljilla, mutt'ei sentähden suinkaan ruma katsella, ja se

erinomainen puhtaus, joka huoneen ulkopuolella havaittiin, ei suinkaan

vaikuttanut muuta kuin tyytyväisyyttä; kohta kyllä näkyi, että sen

asukkaat olivat varattomat, mutta myöskin että siinä huoneessa iloinen

ja tasainen tyytyväisyys kävi käsi kädessä puhtauden ja siivollisen

köyhyyden kanssa. Seinät olivat ulkopuolelta maalatut vaalean

viheriöiksi ja akkunan ruudut puhtaat ja kirkkaat; pienessä, hyvin

korjatussa yrttitarhassa oli paljon varsin kauniita ja hyvän hajuisia

kukkia ja töllin olkikaton alle olivat pääskyiset tehneet pesiänsä;

kaikista hauskin kuitenkin oli katsella asukasten iloisia ja rehellisiä

kasvoja.

Asukkaat eivät olleet monilukuiset; niitä oli ainoasti kolme henkeä,

isä, äiti ja ainoa poika, jonka vanhemmat suuren ja rakastetun

kuninkaansa kunniaksi olivat kutsuneet Rietrik'iksi. Isä Hammer'i

elätti perheensä käsitöillä ja pienellä maanviljelyksellä; sillä

hänellä oli kaksi tynnyrin alaa peltoa, jonka hän oli esi-isiltänsä

perinyt. Navetassa mylvi lihava, sileäkarvainen lehmä, jonka ei

suinkaan tarvinnut nälkää nähdä, ja sieltä kuului myös kanojen

kaakatus, jotka perheelle eivät ainoasti antaneet munia kototarpeeksi,

vaan munimat niin ahkerasti, että äiti Hammer'i lähimmäisessä

kaupungissa taisi myydä munia, ynnä voita ja juustoa, josta pieni

säästöraha ko'ottiin vaatteisiin j.n.e., sillä mitä muuta raivantoon

tarvittiin, se saatiin pellosta ja ryytimaasta.

Tämän pienen perhekunnan jäsenillä oli niin muodoin syytä olla

tyytyväiset ja todella olivatkin; he kiittivät sydämellisesti Jumalaa

jokapäiväisen leivän edestä, josta eivät koskaan puutetta kärsineet. He

eivät kadehtineet rikkaitten yltäkylläisyyttä, vaan tunsivat itsensä

kyllin rikkaiksi, sillä he olivat tyytyväiset eivätkä suinkaan muuta

tahtoneet.

Kauniina ja selkeänä syyspäivänä istui äiti Hammer'i pienessä

puutarhassansa tuvan ulkopuolella ja puhdisti kaalinkeriä, jotka aikoi

panna takavarikkoon talveksi. Hän oli jo iäkäs akka, mutta kasvonsa

loistivat ilosta nähdessään ruokakasvuin sinä vuona niin hyvin

onnistuneen; vaan vielä kauniimmin loistivat kasvonsa, kuin ovi sisä

puolelta aukaistiin ja hoikka, punaposkinen poika, rivakkailla

askeleilla lähestyi häntä. Se oli Rietrikki, rakas lapsensa, joka

sydämestä rakasti vanhempiansa, ja ei koskaan vielä, vaikka

jo oli kaksitoistavuotinen, ollut saattanut heille murhetta

tottelemattomuudella eli muulla pahuudella. Myös rakastivat vanhemmat

häntä erin-omaisesti ja, jos Jumala olisi hänen heiltä ottanut, niin he

todella olisivat kuolleet murheesta.

Rietrikki oli erinomaisen suuri ja vahva iäksensä, paksu tummanruskia

tukka makasi kiiltävissä suortuvissa hartioillansa, suuret siniset

silmänsä loistivat virkkuudesta ja elehteleväisyydestä ja päivettyneet

poskensa näyttivät ikuista terveyttä, koko ruumiinsa, puettuna halpaan,

suvi-pukuun, todisti ravakkuutta ja erinomaista voimaa, ja hänen olisi

kernaasti luullut paria vuotta vanhemmaksi.

"Rakas äiti, saanko nyt mennä?" kysyi hän.

"Mihinkä sitten, Rietrikki?"

"Metsään, äitini! Eikö isä sinulle ole sanonut?"

"Ei sanaakaan! Mitä sinä taas metsässä teet? Etkös mene kouluun?"

"En tänäpänä, äiti, ja sentähden tahtoisin mieluisesti mennä metsään

pyytämään sitä mäyrää, jonka olen jälkiä etsinyt."

"Oletkos mäyrän etsinyt?" sanoi akka nauraen. "No, sepä nyt oli!

Sentähden kaiketi olet niin useesti viimeisinä päivinä metsään juossut

ja tullut niin myöhään kotiin. Tietääkö isä siitä?"

"Tietää, sillä hänelle olen jo jutellut siitä, mutta sinulle en

tahtonut ennen sanaakaan virkata, ennenkuin olisin ollut oikein vakaa

asiastani; tiesin kyllä että sen piti sinua ilahuttaman. Ajatteles, jos

puolipäivän aikana tulen kotiin semmoisella paistilla. Sitte tulet

kaiketi iloiseksi!"

"Niin kyllä, ei suinkaan se minua harmittanut," sanoi äiti nauraen.

"Istuin juuri ja mietin mistä öljyä saisimme polttaaksemme pitkinä

talvi iltoina; siihen olisi mäyrän ihra aivan hyvää. Se on kaiketi

lihava? Kuka tiesi et sitä vielä ole nähnytkään?"

"En sitä nähnyt, äiti? Se olisi kummaa. Kuinka sitten tässä seisoisin

ja niin vissisti juttelisin siitä! Lihava ja kelpo veikele se onkin,

jonka vertaista harvoin nähdään; sen taidat vakaasti uskoa."

"Hyvä, hyvä! Mutta kuinka hänen olet löytänyt?"

"Sen saat kohta kuulla. Niinkuin tiedät menin kahdeksan päivää sitten

metsään talvi-syötettä lehmälle tuomaan; oli juuri lauvantai iltapuoli,

jonka hyvin muistat. Niitettyäni ja koottuani suuren läjän tulin

väsyksiin ja laskin maata suuren tammipuun alle, jossa kasvaa niin

pitkiä ja pehmoisia sammalia, että luulin lepääväni parahimmalla

vuoteella. Siinä nyt makasin ja kuuntelin peippoa, joka niin kauniisti

lauloi lähellä olevaisessa koivussa, mutta kuunnellen ja lonaillen

nukuin ja herätessäni oli jo kuu taivahalla ja katseli niin heleästi

päälleni lehtien välistä. Se oli niin kaunista ja ihanaa, tiedätkös

äiti, etten taitanut olla makaamatta vielä pientä aikaa ja katsella

sitä kaunista kuuta puitten oksien välistä. Mutta yht'äkkiä muistin

ajan olevan lähteä kotiin ja ai'oin juuri nousta ylös, kun kuulin

sohinan ihan vieressäni, niinkuin olisi hirvi eli metsä-vuohi tunkenut

pensaston läpitse; sentähden pysyin paikallani vielä vähän aikaa ja

olin uutelias tutkimaan, minkälainen luontokappale se olisi.

"Ei kauaa viipynyt, ennenkuin sohina kuului likemmältä ja yhtäkkiä näin

kymmenen askeletta itsestäni suuren mäyrän, joka mullosteli maasta

juuria. Onnekseni oli sillä nälkä, muutoin olisi viekas peto kyllä

minun haistanut. Nyt en liikuttanut jäsentäkään, vaan koska hän oli

tullut ihan viereeni, tartuin hiljaa sirppiini sivaltaakseni häntä

sillä kuonon yli. Mutta arveles nyt, äiti, kuinka vihastuin, sillä

juuri kuin nostin käteni sivaltaakseni häntä, niin kohotti peto

päätänsä ja näki minun makaavan pari askeletta hänestä. Olisit nähnyt,

kuinka hän säpsähti pel'osta; vaikka kyllä suuttunut, olin kuitenkin

naurua täynnä. Se röhötti niinkuin pieni porsas ja hyppäsi vähintäkin

viisi askeletta sivulle. Minä nousin ylös niinkuin leimaus ja ajoin

häntä takaa, mutta koin pitkän nenän! ... vaikka semmoiset pedot muuten

ovat niin laiskat ja vitkaiset, katosi hän nyt niinkuin nuoli

pensastoon, ja mulle oli mahdotoin löytää jälkiänsä. 'Yhtä hyvä,'

sanoin itsekseni, 'kyllä me vielä joskus tulemme yhteen!' -- Sitten

menin matkaan ja juttelin toisena aamuna isälle, mitä oli tapahtunut."

"'Se mäyrä on sinun pyytäminen,' sanoi isä, 'mutta elä lausu sanaakaan,

äidille, ennenkuin olet vissi, ettei peto taida päästä pakoon. Etsi nyt

pesä, joka ei suinkaan taida olla kaukana siitä paikasta, jossa hänen

ensiksi huomasit ja tunge sitte sinne saakka.'

"Aivan niinkuin isä sanoi, olin jo itsekin aikonut tehdä, sillä olen jo

ennenkin mäyrän ottanut kiini.

"Iltapuolella menin taas sinne sitä hakemaan, vaan ei tahtonut

onnistua; jäljet kyllä taisin nähdä tammen vierestä ja seurasin niitä

erään tappurapensaston tykö, vaan katoisivat kuivien, puusta

pudonneitten lehtien joukkoon. 'Vai niin,' ajattelin itsekseni, 'täällä

on mun vartominen vielä yksi yö.' Läksin kotiin, puhuin isälleni

asiasta, otin mukaan ilta voileipäni ja läksin taas metsään. Aivan

orjantappurapensasten vieressä seisoo suuri ja kaunis pyökki niminen

puu paksulla ja tuhealla lehtipuvulla. Kiiveten puuhun, laitin sen

alimmaisille oksille sopivan istuinsian itselleni ja söin rauhassa

voileipäni juuston kanssa. Kohta sen jälkeen tuli pimiä vaan kuu nousi,

ja yö oli tavattoman selkeä ja kaunis, valosaa päivää melkein

kauneempi, eikä minun ollenkaan ollut ikävä yksinäisessä pesässäni.

Olihan toki välisti kauheata kuulla tarhapöllöjen alinomaista vitinää

ja huhkajan huhuilemista -- mutt'en sentään pelännyt, sillä

koulumestarimme on sanonut meille, ett'ei tässä maassa ole

vahingollisia petoja eikä myös tontuja; ja sen ohessa on Jumala vakaa

vartiamme kaikissa vaaroissa. Ja kun ei mitäkään pelkää, niin sopii

oikein iloita ja kummastella kaikkea kaunista ja ihanaa, jota yöllä

nähdään ja kuullaan metsässä, jossa kaikki on niin hiljaista ja

juhlaista. Vaan kylliksi siitä, mäyrän sain myös nähdä ja seurasin sen

jälkiä niin tarkasti, että vaivatta löysin pesän. Ja nyt, äitini, ai'on

käydä sinne petoa ottamaan; jo on aika lähteä, jos minun on palaaminen

puoliseksi. Tottahan saan lähteä äiti kulta?"

Jo otti askeleen pois mennäksensä, vaan äiti sanoi: "Ei, Rietrikki jää

kernaammin kotiin, tulen vallan surulliseksi, kun ajattelen, ettäs aiot

sotia niin vaarallisen pedon kanssa."

Kummastellen katseli Rietrikki äitiänsä ja iloinen nauru katosi kohta

terveiltä, punaisilta huuliltaan. Epäillen sanoi hän vielä: Teethän

pilkkaa, arvannen?

"Ei, ei, rakas poikani! Niin on tahtoni," vastasi äiti. "Jos isäsi

tahtoo sinua seurata, niin minulla ei ole mitään asiata vastaan, vaan

sinä yksin olet aivan heikko eläintä vastaan, joka puree niin pahat

haavat.

"Vaan, rakas äitini, olenpa ennenkin pyytänyt monta mäyrää."

"Kyllä, vaan et niin suuria. Pane nyt mielestäsi tuo asia, ja tule

minua auttamaan kaalinperkaamisessa."

Vaikka pojan muodosta taittiin nähdä, kuinka vaikeata hänelle oli

heittää tämä pyyntö sikseen, jota niin juurella innolla halasi, niin ei

toki tuokiotakaan ollut äitinsä käskyä tottelematta, vaan meni

kiiruusti kyökkiin, ja tuli kohta takasin sopivan veitsen kanssa.

"Eikös tunnu sinulle vaikealta, että estän sinua jahdista", kysyi äiti,

kun Rietrikki ääneti tarttui kaalinpäähän ja alkoi sitä leikkamaan.

"Kyllä, äiti rakas," vastasi poika alamaisesti, "vaan ei auta, kun ei

ole sinulla mieluista, niin..."

"Ei, ei hyvä poikani, tahdoin ainoastaan tottelemistas koetella, ja nyt

näen ilolla, että hyvin olet koettelemuksen läpikäynyt. Joka

mielellänsä heittää huvituksensa vanhempainsa toivojen tähden, on hyvä

lapsi. Juokse nyt metsään, rakas Rietrikki, vaan tee tahtoni jälkeen ja

ota Kastori mukaasi."

"Voi äitini, kuinka hyvä olet," riemuitsi Rietrikki ilosta hypäten.

Kohta juoksi hän koirakopin tykö ja päästi Kastorin, heitti lapion

olkapäällensä, otti jäähyväiset äidiltä ja matkusti, rautapäinen sauva

kädessä, urheasti metsään päin. Eukko seurasi häntä kyyneleitä

vuotavilla silmillä, käänsi sitte silmänsä taivasta kohden, ja lausui

hiljaa, vaan hellällä tunnolla: "Kiitän sinua, Jumalani, ettäs annat

minulle iloa pojastani! Totisesti on hyvä ja tottelevainen lapsi

vanhempiensa suurin ilo."