(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)
»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.
Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut
sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja.
Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää
vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen
lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo
heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan
huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle.
Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano
nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan
kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona,
milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen
kohdalla.
Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin
kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja
niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat
selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko
ruumistani.
Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä.
Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla
koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.
Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee,
kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle,
jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka
minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia,
jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa
Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen
runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun
saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti
väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä
minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava
haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin
sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo
pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa.
Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas
sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin
syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia
särkevä vastakohta, mikä heikommuus--junamusiikkiin verrattuna!
Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat
sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin
huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja
jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan
sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on
rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten
ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli
sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.
Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen
rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan
makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea
sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia,
useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista
toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on
sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa
niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun
tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä
hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen
innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat
haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.
Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän
samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen
vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu,
narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan
hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka
haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista
mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on
taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa,
niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat
hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.
Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa
ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.
Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita
matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa,
esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää
auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin
muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni
ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain
kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin
jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman
suuria heinäsirkkoja.
Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista
ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta.
Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet
pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä
kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo
kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa
parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän,
sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään
toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa
orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja
mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat
jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin
ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.
Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla
täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi,
mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on
»Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä
tarkemmin kuuntelen.
Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään
rautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat
maksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen
mielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin
harvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.