YÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA.

(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)

»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.

Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut

sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja.

Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää

vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen

lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo

heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan

huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle.

Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano

nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan

kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona,

milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen

kohdalla.

Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin

kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja

niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat

selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko

ruumistani.

Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä.

Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla

koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.

Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee,

kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle,

jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka

minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia,

jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa

Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen

runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun

saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti

väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä

minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava

haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin

sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo

pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa.

Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas

sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin

syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia

särkevä vastakohta, mikä heikommuus--junamusiikkiin verrattuna!

Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat

sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin

huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja

jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan

sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on

rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten

ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli

sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.

Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen

rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan

makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea

sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia,

useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista

toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on

sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa

niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun

tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä

hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen

innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat

haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.

Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän

samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen

vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu,

narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan

hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka

haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista

mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on

taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa,

niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat

hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.

Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa

ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.

Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita

matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa,

esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää

auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin

muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni

ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain

kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin

jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman

suuria heinäsirkkoja.

Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista

ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta.

Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet

pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä

kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo

kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa

parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän,

sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään

toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa

orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja

mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat

jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin

ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.

Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla

täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi,

mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on

»Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä

tarkemmin kuuntelen.

Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään

rautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat

maksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen

mielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin

harvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.

Sanomalehtimiesajoiltani · 第 46 / 49 题