»Uusi Kuvalehti», 1896, n:o 15.
Oli helteinen kesäkuun päivä--alottaakseni tunnettuun tapaan, ja
harvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei
tosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli
odotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja
kuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin
olisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja
ajaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.
Ajureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla--mainio laitos!--mutta suurin
osa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle--harjoituksia
kuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa
ja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä
lähteä Valamoon.
Laatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston
huntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään
olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret
merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta
mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei
ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut
runojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se
voikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä
tarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia
kovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin
summaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan
nähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei
varmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista
munkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren,
jossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään »noitten impien iloissa
kassapäiden karkeloissa».
Nyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan,
oliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat
Laatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia
meriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.
Laivaväylä Sortavalasta ulos merelle onkin aika miellyttävä. Toisen
vuoron on vihreitä rantoja, toisen vuoron jylhiä kallioita, siellä
joku talo, tuolla joku huvila. Luonto on melkein samallaista kuin
Saimaan vesillä, mutta siihen somuuteen ei maisema kuitenkaan pääse,
mikä silmälle tarjoutuu Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmen
väylällä. Ei näy noita niittyisiä rantoja, ei noita lempeitä lehtoja
eikä kauvempana kohoavia asutulta kukkuloita, jotka luovat
värivaihteluaan savolaiseen maisemaan. Sanotaan ehkä, että
kalliosaaret ovat korkeampia ja jylhempiä, mutta eivät ne mielestäni
olleet sen korkeampia ja jylhempiä kuin mitä on väylällä Puumalasta
Savonlinnaan ja Savonlinnasta Varkauteen päin.
Jos sanon suoraan vaikutukseni Laatokan sisemmästä saaristosta, niin
tuntui se minusta jotenkin yksitoikkoiselta heti kohta, kun Sortavalan
katot ja kirkot olivat kadonneet näkyvistämme. Odotin kuitenkin sitä
suuremmalla jännityksellä itseään merta, eikä kauvan kestänytkään,
ennenkun se aukeni eteeni.
Ehkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen ja saattaahan olla
niin, että »kauneuden kilpailu» on tällä alalla vähemmän paikallaan.
Mutta kun nyt kerran vertailu tuli itsestään mieleen, niin saanenhan
sen tulokset tässä mainita.
Laiva, jonka kannelta Laatokkaa katselimme, oli entinen
saaristolaislaiva »Leimu», jolla ennen olimme kulkeneet läntisessä
saaristossa Helsingistä Turkuun. Näköala oli tavallaan sama, mutta
kuitenkin niin erilainen. Onhan tässäkin aava rannaton meri edessä,
oli kallioita ja kareja ja merimerkkejä ja puhalsihan ulapalta raitis,
viileä merituuli. Mutta ei se meri kuitenkaan ole Suomenlahden meri.
Eivät nyt ensiksikin nuo kalliot ole noita oikean meren kallioita.
Harmaita ne ovat ja ikäviä eikä niissä ole sitä ryhtiä, mikä on esim.
Hangon edustalla olevissa, punaiselta paistavissa kivilouhuissa. Ei
ole meressä sitä kirkkautta, mikä on suolaisen meren vihertävässä
pinnassa. Ja sitten on laine niin siivo ja kevyt, vaikka se kyllä
voinee olla äkäinen ja vaarallinen. Ei ole sanalla sanoen sitä
suuruutta ja voimaa, ei sitä vaihtelua, ei sitä ikuisen levottomuuden
leimaa, mikä oikeaa merta kulkiessa sen tyynenäkin ollen aina tuon
tuostakin sydänalaa vihlasee ja selkäpiitä karmasee. Turhaan hakee
Laatokkata kulkiessa siitä sitä vaikutusta, mikä valtaa mielen, kun
esim. Helsingistä tai Hangosta merelle urkenee. Laatokka on kuin onkin
suurempi sisäjärvi, saareton Saimaa. En minä ainakaan merielämästä
nauttiakseni lähtisi sitä Laatokalle nauttimaan. Siihen aikaan kuin
Laatokka oli--niinkuin sanotaan olleen--yhtäältä yhteydessä Jäämeren
kanssa ja toisaalta Suomenlahden--se olisi ollut toista.
* * * * *
Mutta on se Laatokallakin ihmeensä, jonka vertaista ei ole monellakaan
merellä,--on Valamonsa. Se on helmi, saarien helmi, jonka kirkkautta
kuitenkin, ainakin meikäläisten silmissä himmentävät sen
kehykset--tarkoitan luostarilaitoksia. Mutta sittenkin!
Vaikka ei olekaan oikeauskoinen, niin voi kuitenkin ymmärtää ne
tunteet, joilla toivioretkeläiset meren pintaa liukuen katselevat
tuota aaltojen sinestä nousevaa toiveittensa saarta ja sen kirkkojen
kimmelteleviä ristejä ja kullalle hohtavia kupooleja. Ne nousevat
heidän eteensä ensin ristit merestä, sitten kupoolit, sitten metsän
ranta ja kohta koko saari luvaten lohdutusta ja anteeksi antamusta.
Kreikkalais-katoolinen on herkkä mieleltään, hänen uskontonsa on
tunnetta, ja sitä on tämä näky omansa mitä suurimmassa määrässä
tyydyttämään. On ihme, ett'eivät karjalaiset, jotka vieläkin, ainakin
eräissä paikoin, runoja sepittelevät, ole mitään laulaneet Valamosta
ja matkasta sinne. Ehkä on syynä siihen se, että kristinusko heidän
omistamassaan muodossa on liika vähän heidän sisimpään olentoonsa
tunkeutunut. Olen kuitenkin kuullut karjalaisten naisten kertovan
pyhiinvaelluksistaan sekä Valamoon että Solovetskoihin tavalla, joka
osoittaa, että noilla monastereilla on ollut viehätyksensä heihin
juuri tuon omituisen ihanan, meren keskessä sijaitsevan asemansakin
vuoksi.
Somempaa satamaa ja viehättävämpää maallenousupaikkaa kuin Valamossa
lienee harvassa. Se on nyt suorastaan ihanne siitä, mitä
pohjoismaisesta maisemasta luonto ja ihmiskädet voivat saada aikaan.
Suomalaisen luonnon heikkous on sen yksitoikkoisuus. Meidän kaikkein
kauneimmat näköalat kärsivät sen vaihtelun puutetta, jota viljelys ja
asutus suopi. Etelämaisten maisemain suuri viehätys on siinä värien
rikkaudessa, jota pellot, puutarhat, kaupungit ja nuo kaikkialle
sirotetut valkoset talot synnyttävät. Erämaa ja kulttuuri täydentävät
toisiaan Valamossa. Siinä on tuo synkkä viheriän ruskea havumetsäpohja
ja nuo harmaat rantakalliot, mutta niitä ympäröivät puutarhat. Vaikka
paikka on hiljaisuudelle ja rauhalle pyhitetty, tekee satamaan tulo
milt'ei iloisen vaikutuksen.
Heti sataman suussa on pienoisella saarella vaalean viheriä kirkko ja
sen vieressä joitain vaaleita rakennuksia. Joka kallion kielekkeellä
on somia rukoushuoneita kuin huvimajoja. Siellä täällä viehättävien
pikku lahdelmien poukamissa on venehuoneita ja työpajain näköisiä
lautamajoja. Laivasillalla on vilkasta liikettä, sillä juuri ennen
meitä on toinen laiva Sortavalasta saapunut sinne tuoden täytensä
laulujuhlalaisia, joita nyt pienillä venheillä lähdetään soutamaan
Valamon saaren merkillisimpiä paikkoja näkemään. Päivä on tyven ja
aurinko paistaa ja ylinnä tässä iloisessa maisemassa, joka näyttää
olevan kuin meitä huvimatkailijoita varten luotu, hallitsee rannan
korkealla äyräällä oleva luostarin kirkko, jonka monet tornit ja
tornipallot säteilevät auringon valossa niin, että silmää häikäisee.
Kun laiva on laskenut rantaan ja me mukavia, korkeita kiviportaita
nousemme luostariin, pysyy mielessä yhäkin vielä tunne hilpeyttä ja
iloisuutta. Siinä on puutarhoja, kukkivia taimilavoja, hyvin
hoidetuita käytäviä, outoja puita ja etelämaisia kasveja, ja kaikki
tämä on suomalaisen maiseman keskellä, vaikka se yhtä hyvin voisi olla
jossain Välimeren rannikolla, jossain noista satumaisista rivieran
paratiisilinnoista.
Mutta siihen, muurien ulkopuolelle, pysähtyykin vertailun
mahdollisuus. Niin pian kun ollaan muurien sisällä, on lumous
kadonnut. Kadun melkein, ett'en pysynyt ulkopuolella. Luostarin pihaan
tultua ei olla enää Suomessa, ei olla Välimeren rannalla; ollaan
venäläisessä monasterissa ja mieliala käy masennuksiinsa.
En tiedä oikein, miksi se niin käy, mutta kovin surumielisen
vaikutuksen saan siitä, mitä näen. Tulleeko se siitä vertailusta,
jonka ehdottomasti tulen tehneeksi ennen Italiassa näkemieni
katoolisten luostarien ja tämän luostarin välillä. Siellä oli pihan
ympärillä pylvästöitä, joissa jokainen pilari oli taideteos, täällä
sileä seinä kuin kasarmissa ja uuvuttavan pitkä rivi yksitoikkoisia
ikkunoita. Siellä oli kirkko kaunis ja sopusuhtainen, täällä on se
korea ja rakenteeltaan raskas, jota ulkonaisen kiillon paljous turhaan
koettaa kevennellä. Kirkon sisusta oli siellä täynnä vanhoja, suurten
taiteilijain tekemiä maalauksia, täällä ovat kuvat räikein värin
tehtyjä, öljypainoskuvain kaltaisia. Siellä laskettiin kirkon
kalleuksien arvo niiden taiteellisen tekotavan mukaan, täällä on
pääpaino kullan, hopean ja kalliiden kivien painossa.
Mutta kaikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin
kaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujamisto. Onhan se
tavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä
kyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa
tällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon
joutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä,
pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin
ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan
korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa.
Siinä on jotain sairaaloista koko tuossa järjestelmässä, jotain kieroa
koko suunnassa. Luostareissa vieraillessani on minulle usein tullut
mieleen ajatus, että pitäisi maalata suurilla kirjaimilla niiden
pääoven päälle: »Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkea
kansaa!» Se johtuu mieleen Valamossakin ja sen ajatuksen valossa ei
tuo ihana saari, jonka somistamiseen ja viljelemiseen on niin
äärettömän paljon ihmisvoimaa uhrattu, ja josta hurskaiden
rikkauksilla on saatu niin arvaamattoman kallisarvoinen helmi, enää
kykene äskeisen ihailevan innostuksen tunnetta ylläpitämään. Turhaan
kävelee siellä noita sileitä teitä, jotka saattavat yhdestä
runollisesta paikasta toiseen, turhaan antaa siellä soudattaa itseään
saaresta saareen ja niemestä niemeen. Ei ota mieli tyytyäkseen, vaan
ikävöi pois raikkaampiin oloihin. Ja helpoituksen huokaus pääsee
rinnasta, kun laiva taas tupruavin piipuin keinuu Laatokan ulapalla ja
reipas sekakööri toisesta laivasta virittää iloisen säveleen.