»Uusi Kuvalehti», n:o 9 1898.
Hän on ollut jotenkin siivo ja tasainen mies kaiken elinaikansa. Ei
ole tiedetty hänellä olevan mitään erikoisemman raivokkaita intohimoja
ja vielä vähemmin mitään varsinaisia paheita. Hänen ruumiinsa ja
sielunsa ovat olleet siinä tyynessä tasapainossa, johon joutuu mies,
joka on syntynyt kristillisistä vanhemmista, käynyt koulussa luokan ja
vuoden, suorittanut täsmälleen tarpeelliset tutkinnot ja päässyt
palvelemaan virastossa, jossa edistys on varma, vaikkakaan ei liioin
nopea. Ei koskaan ollut hänen elämässään suurempia mullistuksia
tapahtunut eikä niitä näyttänyt olevan odotettavissakaan.
Mutta ei kenessäkään ole toteutunut sananlasku, että tyynessä vedessä
ne suurimmat kalat kutevat, paremmin kuin hänessä. Häntä hallitsee
eräs intohimo, melkein raivo, joka tosin ei vielä ole vienyt häntä
perikatoon, vaikka onkin jo hänet hyvin sen partaalle ajanut.
Milloin hullu koira häntä purasi, ei voi varmuudella sanoa, mutta jo
viime kevännä, vähää ennen polkupyöräajokauden alkamista, rupesi
hänessä ilmaantumaan arveluttavia oireita. Hän kävi alakuloiseksi,
harvasanaiseksi, ei tuntenut kaikistellen tovereitaan kadulla, teki
tuon tuostakin tehtävänsä hulluin päin virastossaan, ja tavattiin
vähäväliä seisomassa kasvot synkkinä milloin Stockmanin, milloin
Brandt & Blombergin, milloin Suomen Polkupyöräliikkeen ikkunassa.
Alussa hän nähtävästi koetti taistella miehuullisesti tautia vastaan,
puhui halveksivasti polkupyörällä ajamisesta, vakuutti muitakin siitä,
että se on vain sitä viimeistä muotihulluutta, joka pian on menevä
ohi. Mutta silmät päässä tuijottaen ja kasvot kankeina pidätetystä
uteliaisuudesta kuunteli hän pyörämiesten keskusteluja heidän
teräsratsustaan ja kesällä aikomista retkistään.
Jo kauvan sitten oli hän kuitenkin salaisessa mielessään päättänyt
ostaa pyörän eikä kysymys nyt enää ollut muusta kuin siitä, /minkä/
pyörän hän ostaisi. Hänestä olivat ne kaikki yhtä hyviä, vaikka hän
kuinkakin olisi niitä tarkastellut, sekä suuhun että hännän alle, ja
antanut niiden, polkimista kädellä pyörittäen, ravata paikoillaan
kauppapuodin lattialla. Mutta kaikkien muiden mielestä olivat kaikki
muut pyörät kelvottomia paitse tietysti se ainoa, joka on paras
kaikista--itsekunkin oma pyörä.
Vihdoin löi vapautuksen hetki ja hän osti »Columbian», uusimman ja
uudenaikaisimman viime kevännä.
Sen kautta oli hän päässyt pahasta painajaisesta, mikä pyörä olisi
ostettava. Mutta nyt oli häneen painajaisen sijasta mennyt »heittäjä»
ja sen vallassa on hän yhä vieläkin.
Pyöräkoiran purema vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. »Heittäjä» saa
vaan vähitellen uhrinsa valtaansa.
Naama happamena, suu väännyksissä, koko ruumis siinä
asennossa--hartiat korvissa ja pää olkapäiden välissä--kuin jos olisi
hyvin pahaa rohtoa ottanut eikä saisi sitä alas niellyksi, töyttäilee
hän ensin maneesissa seinästä seinään ja sitten Kaisaniemen kentällä
puusta puuhun. Vähitellen vakautuu hän, pääsee ikäänkuin parempaan
makuun, oppii ajamaan kaduilla ja viertoteillä ja nyt loistavat kasvot
jo kauvas tyydytystä, rohkeutta ja itsetietoista iloa, joka on yhtä
vilpitöntä kuin koulupojan ensimäinen humala-ilo. Sydämessään hihkasee
vanha mies, hihkaseisi ääneenkin, jos ilkeäisi--ja ennättäisi. Sillä
juuri silloin, kun riemu on rajattomin, kun kaikki maailman pahuus on
vain kalpea muisto, töyttää pyörä ilman mitään ymmärrettävää aihetta
kuin hullaantunut, ohjia tottelematon hevonen syyttömän jalkamiehen
kimppuun, kaataa hänet maahan ja heittää ratsastajan raviin. Poliisi
korjaa hänet sieltä ja sakottaa; naarmuissa on naama, koko ruumis
runneltuna ja mieli synkkä ja epätoivoinen.
Ei kuitenkaan synkkä ja epätoivoinen siitä, että ajoi syyttömän päälle
ja että jäseniä pakottaa, vaan siitä, ett'ei osannut ajaa ja ett'ei
tiedä, jos koskaan oppiikaan. Ehkä se on hänessä synnynnäinen vika,
ett'ei opi, ehkä hän aina tulee kaatuilemaan ja ihmisten päälle
ajamaan.
Muutamia päivä on hän ajamatta ja jo luulevat toverit, että hän on
parantunut ja päässyt taudistaan.
Mutta sittenhän se vasta oikein puhkesikin. Sattui sunnuntai, koko
päivä oli vapaa ja jo varhain aamulla hyppäsi hän hevosensa selkään,
ajoi autioita katuja, kierti Kaivopuiston, töyttäsi sieltä Esplanaadin
kautta Töölööseen, poikkesi Eläintarhaan, polki viertotietä vanhaan
kaupunkiin ja sieltä takaisin Kaivopuistoon ja Töölööseen j.n.e.
herkeämättömässä kiertokulussa. Päästyään kerran pyörä pyörimään,
näytti siltä kuin ei sitä mikään enää olisi saanut pysähtymään.
Eikä sitä ole saanutkaan. Milloin vaan virkatoimet vähänkään myöten
antavat, nähdään hänet polkemassa... Hän polkee Sipoot, Espoot,
polkee Porvoot... viertotiet, maantiet, jopa metsäpolutkin... polkee
kesän kaikkein kuumimmankin, syksyn sateisimmankin, ja olisi polkenut
talvenkin, ell'ei pyry olisi nostanut nietoksia eteen.
Talvi kului kuin sairaudessa, itsetiedottomassa horrostilassa niinkuin
karhulla, eikä siitä näyttänyt alkavan loppua tullakaan. Kun hän
heräsi asemaansa ymmärtämään ja näki yhä vaan lunta satavan, pui hän
nyrkkiä taivaalle ja kiroili kinoksia Helsingin kaduilla, jotka eivät
muuta kuin kohosivat.
Mutta vihdoin lakkaa lumen tulo, vihdoin alkaa pistää paljasta katua
esiin... Jo laskiaisesta on hänen pyöränsä seisonut pumputtuna ja
voideltuna hänen huoneessaan. Jo viikkoa ennen kuin ajurit ottivat
rattaansa esiin, nähtiin hänet hepoaan rääkkäämässä yökylmän
kovettamilla kaduilla.
Hän ajaa nyt varmasti ja vakavasti, ei horju eikä kaadu, näennäisesti
tyynenä ja arvokkaana. Mutta verissä palaa kuume, silmissä outo tuli,
hänellä on joku paha mielessä. Hän miettii lähteäkseen
polkupyöräretkelle ympäri Suomen, ei tyydy enää Helsinkiin ja sen
ympäristöihin.
Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin
täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja
kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua... jos korvaanne
sattuu sähisevä ääni... jos sieltä karkaa esiin, sieramet suurina,
suu auki, silmät kuin vihasta veripunaisina joku outo olento...
vapiskaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän...
hän voi purra teitä ohi mennessänne... hänen raivonsa voi tarttua
teihinkin!