»Päivälehti», 26 p:nä lokak. 1892.
Tuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin
jo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni
satumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle
ja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla
rikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin
kerran, ja paljoa voimakkaampana.
Käännyttyämme takaisin järven pohjoiselta rannalta olevasta
Tuulivaaran kylästä, lähdimme illan suussa soutelemaan samaa tietä,
jota olimme tulleetkin.
Ilma oli aivan tyven ja veden sileä pinta ei liikahtanutkaan muualla
kuin matalikoilla ja niemien nenissä, joissa maininki sai aikaan vähän
kuolevia väreitä.
Pian oli Tuulivaaran valkama taloineen näkymättömissä ja me
matkustimme taas täydellisessä erämaassa.
On niitä meilläkin autioita sydänmaan järviä ja asumattomia rantoja,
mutta aina sentään jostain salmekkeesta vihertää niitty, kellertää
pelto tai kiiltää kaukainen ikkuna. Täällä ei peninkulman matkalla
näkynyt muuta kuin kivinientä kiviniemen takana, kalliosaarta
kalliosaaren suojassa. Eikä missään muuta puuta kuin ruskeaa
petäjikköä ja mitä komeinta hongikkoa, jotka kuvastuivat tervan
karvaiseen veteen. Se vesi se sitten aukeili suuriksi seliksi, niin
että toinen ranta vaan vähän siinteli pisimmiltä pohjukoilta.
En ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni
niin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä
venetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä
jotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja
turmeltumatonta.
Asutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa
viljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää
näköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat
väri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa
veteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään
nähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät,
sekoittamattomimmat säteensä.
Ja kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään
ääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan
ynähdystä, ei mitään, ei niin mitään... jos ei ota lukuun tuota
kareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin
tällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui
aikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain
hyvin korkealta ilmasta.
Tämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä
toiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni...
* * * * *
Niin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään
virkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi
silmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla
tyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli
keski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat
ja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan,
jotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.
Aikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää
tuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se
olisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja
laulaa, mutta »kaskuja mie hennon hoastoo». Se sopi meistä vielä
paremmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me
tahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi
aineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja
rupesi kertomaan.
Ne ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään
niin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt
kuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat
kuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan
käsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo
ympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä,
missä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa
häiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta
liikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille.
Eikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain
hiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka
täytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa
alusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen,
joka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten
aivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä
huimaavaan korkeuteen.
Ei ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla
pysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä
seurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli
joku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa
etsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli
karhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta
kun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun
seikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan
hyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset
voimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä
uudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä
hetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan
läheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta
sotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa,
noustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin
kuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin
taas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu
loppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen,
mistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin
lohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa
perästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä
itsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.
Mutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja
kaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä
lämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä
ja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti
mielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta
kohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli
lähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo
äärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka
huikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain
pienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: »Sen
pituinen se!»
Taas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen
saadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa
tekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei
näyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän
kuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet
muodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta
korvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia,--yhtä vähän
kykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla
selvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa
puun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta--jotka hän
nimeltäänkin tuntee--yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen
mielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa.
Sillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi
ottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta
tolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.
Eikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina.
Niitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia,
joista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja
sujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein
mahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta,
joka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut
aikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi
sepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä
aikoinaan ollut niitäkin.
Ja näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia
soudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.
En tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä
puolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes
kuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin
yhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa
pintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.