»Päivälehti», 6 p:nä lokak. 1892.
Yhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä
hyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä
Tuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme
kulkea talon höyrypurrella.
Tuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota
järveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt
vivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta
sokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä.
Saattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen
koneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen
kulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja
ennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen
saattajistamme: »Tuolla on Tuulivaara!»
Tuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen
kuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun
katsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa
oli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen
rinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet
yksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle
tämä hymyilevä vihreys.
Lahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme
Lusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.
Pääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni
parveke.
Talon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän
matkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.
Kaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille
rappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka
toisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä
vei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana
oli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä
päältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi
enimmäkseen ostokalua ja romua.
Se olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota
nyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias,
joka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja
markkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä
ahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle,
että hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä.
Tämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin
että--juotiin.
Kun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän
lihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu
emäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui
meitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi,
vähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan
erinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan
tarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun
näimme, että hän oli--humalassa.
Seuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi
saada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä
pahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen
menoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.
»Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie
en tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin
kallistelen... näin ikään vaan... En syökään... en kuin välistä
vaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut...
ei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka...
tietäähän sen, kun ei käy syönti... ei muuta kuin luu ja nahka,
vaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin
siekin (hän osoitti minua)... Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa
pientä paukkua matkan päälle... eikö?... no, ei sitten, ei sitten...
mie otan vähän väliä... menee kaksi pulloa päivässä... Hohhoo! niin
on, niin on!»
Kun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen,
ehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.
»Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi... kas niin...
votka haraso... se on minun ruoka ja juoma... Yhhyh!... tahtoo
välistä vähän sisuksia korventaa... tähän näin tekee kipeää
sydänalaan... pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku...»
Semmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa
puhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.
»Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen
akalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en
taho muuta kuin antavat viinoa... sitä ottelen päivät pitkät ja
välillä makailen... On meillä ottopoikakin... se on nyt vaaralla
lehtiä tekemässä... ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa»...
--»Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta», huomautti emäntä
--»Olehan vait sie... hoastan mitä hoastan... ka, koa vieraille
saijua... ettekö huoli... no, no, ei pakoteta.»
Kun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan
hautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli
sitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt,
että tuskin jaksoi tulla mukana.
Kohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä
väliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.
Tuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä
ympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli
tuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen
osasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät
kellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni
alttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli
asetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko
kaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja
y.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui
parikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun
kerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla
juhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin
Tuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin
rannan kivet ja totiset ikihongat.
Päästyämme isännästämme erillemme--hän oli vihdoinkin kehittynyt niin
pitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan
--nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran
kylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla.
Kahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden
kanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä
asui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut,
mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva,
mustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan
ollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut
kotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä
tiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan
kaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja,
vaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi
pienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä
päättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin
suurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli
vielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei
koskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan
tapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli
navetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.
Mutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän
mökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta.
Hirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin
epätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi
moniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä
ristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista
laudoista.
Tämä asumus oli etäisin paikka, johon tungimme tällä matkallamme. Aika
ei antanut mennä pitemmälle ja niin minusta tuntuikin, että sitä jo
yhdeksi kerraksi riitti sydänmaan luontoa ja sen herättämiä
mielialoja. Ne kai olisivat olleet samat, jos olisimme jatkaneet
matkaamme. Tänne saakka tullessamme olimme nähneet parhaiten
viljeltyjä ja edistyneimpiä paikkakuntia Suomessa. Kuta syvemmälle
sukelsimme, sitä alkuperäisemmiksi muuttuivat olot ja me olimme
asteettain saaneet nähdä eri kehityskausia kansamme elämästä:
rehoittavan kirkonkylän, suuria sydänmaan taloja ja vihdoin tämän
pienen torpan, joka edusti sitä tilaa, missä meidän puolellamme
elettiin sata vuotta tai pari jälelle päin.
Erittäinkin tuntui siihen olevan hyvä kuva tuo maisema, joka näkyi
mökin pihalle. Tässä oli tämän vaaran huippu viljelty ja siinä olevat
talot olivat ainoat monen peninkulman piirissä. Koko tuo suuri ympyrä
jonka keskipisteessä seisoimme, oli yksitoikkoista tumman ruskeaa
havumetsää niin kauvas kuin silmä kantoi. Semmoista se on ollut
yleensä Suomen puolellakin, ennenkun se kaskeamalla vähitellen muuttui
lehtimaaksi. Järviä ja lampia välkkyi joka taholla, mutta niiden
rannoilta ei näkynyt heleän vihreää luhtaa. Ehkä sitä vielä sitäkin
löytyy, kun kosket vähitellen perkautuvat ja vedet laskeutuvat. Soita
näkyi ja kukaties mitä ne nekin kuivattamalla ja ojittamalla olisivat
voineet antaa, mutta vielä ei ole varallisuus ehtinyt niin pitkälle,
että se olisi jaksanut ottaa suolta omansa. Karjaa täällä pitää
paimentaa kontiolta läpi kesän, ja sittenkin tahtoo se sen käsistä
ottaa. Mutta metsän riistaa on niin paljon kuin pyytää tahtoo ja
kaloja kuhisee kuin muurahaisia monissa koskissa ja virroissa.
V