»Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.
Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä
varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein
ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan
ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta
eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.
Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta
katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin
jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.
Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja
enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin
vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin
ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä
tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä
työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä,
joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle
kerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä
kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan
pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin
varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja
kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää.
Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan
historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää
paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti
itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla
kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin
puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet
muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin
sattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/
kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle
tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella
taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.
Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin
silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on
iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että
päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi
nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja
välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista
mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella
veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja
keveän vaikutuksen.
Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen
sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut
virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja
korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle
keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin
hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.
Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja
vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan
puoleensa.
Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin
ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu
sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki
muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla
edustetut--ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat
Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja
aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita,
liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri
alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright,
eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun
muistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa
säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.
Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta
silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja
kasvot.
Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla
kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi
muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka
vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta
ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain
synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi
valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän
näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään
kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen
tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.
von Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August
Schauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen
leveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia
nuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät
kasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu
jostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra
Schaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties
koko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan
todistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista
perijuurta.
Ulkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn
komeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän
astuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää
kiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.
Sitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä
siviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa
tilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet
pehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla
kuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.
Kamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla
kysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan
pelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on
juhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen
lukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin
valtiopäiviä avattaessa ja päätettäessä. Yleensä saa ritaristossa ja
aatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän
arvokkaita kumarruksia--muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään
nyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään--, mutta ei
sentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin
silloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä
vivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole
yhden sukupolven saavutettavissa. Useissa säädyn nuoremmissa
aatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se
ole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s.
sisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina
tietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.
Eivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin
näin ensi silmäyksellä.
Vasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen,
tulevat etevimmät kyvyt kuuluville.
Vaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa
järjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä
ovat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset
aatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo
jakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin
tuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset
takarivin miehet tulevat ensimäisiksi.
Poikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja
aatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka
edustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun
juuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on
säätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman
tarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka
kyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina
ytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät. Kaikkia hänen
lausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen
mielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos
selvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat
olemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin
vapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja
puhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä
ulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z.
Yrjö-Koskista.
Vapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen
täydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa
Sarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat
keskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän
nimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin
historiassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen
alla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla
koettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja
katsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti
kyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.
Näistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun
katsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen
intendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja
vaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä,
teräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän
rautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty
rautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia
fakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja
innokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt,
ja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman,
joka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.
Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin
naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin»
brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin,
R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja
aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa
tärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat »aseman» likempää
kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat
vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen
mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.--Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse
vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen
puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies
ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet
muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.--Hra Montgomeryllä on
yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on
lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut
mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.--Mitä sitten hra von
Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole
ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla
tyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa
mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.
Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on
hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja
von Bornin kanssa.
Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän
on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä
ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta
säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina
sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne
ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun
rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.
Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu
kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L.
Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin
kouluasioissa lienee auktoriteetti.
Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen
paikka--mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen
muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka
eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka
äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;--vapaahra R.F. von
Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja
jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö
kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa;
--maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa;
sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit
ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden
politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita
raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja
tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille,
silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.
Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu
säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä
kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä
näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen
alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku
muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän
sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein
kiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä
enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan
hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä
mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu
suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan
ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät
kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat
senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat
ovat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten
hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän
tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen
edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä
kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun
puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty
näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.
Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina
tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa
vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon
pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen
pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä
tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa
säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille
pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina
vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin
näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.
Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja
sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään
kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen
useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja
periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä
kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on--Yrjö-Koskinen.
Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen
mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin,
sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä
valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan
avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin
kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan
itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko
maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja
aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla
paranne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä,
täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta
arvostella.